Lençóis Maranhenses

Lençóis Maranhenses oli kohde, josta kuulin jo ennen Brasiliaan tuloa. Paikka näytti uskomattomalta hiekkadyyniensä ja turkoosien laguuniensa vuoksi. Kartalta katsoen paikka oli myös "ihan samoilla suunnilla" Recifen kanssa, vaikka tänne muuttaessa mittasuhteet toki realisoituivat ja tämä samoilla suunnilla -kohde olikin 30 tunnin bussimatkan päässä.

Brasilia on täynnä upeita kansallispuistoja, mielenkiintoisia kaupunkeja ja paratiisirantoja, joten reissukohteen valitseminen ei ollut kovin helppoa. Jahkailimme itse asiassa vielä pari päivää ennen lähtöä sitä, suuntaammeko etelään vai pohjoiseen. Jokin pohjoisen rannoissa ja Lençóis Marahnesesissa veti kuitenkin puoleensa. Tässä kohtaa voi sanoa ettei kyllä kaduta!

Palataan kuitenkin vielä reissusäätöön, koska nää avautumiset on jotenkin hauskaa terapiaa. Tiedättekö, kun siinä säädön hetkellä, johon yleensä yhdistyvät väsy, itikanpuremat, menkkakivut ja nälkä, pienetkin asiat tuntuvat todella raastavilta. Pian niille kuitenkin voi jo nauraa.

Reissusäätöä 4: 

Matka Jericoacoarasta Lençóisin tukikohtakaupunki Barreirinhaan ei lähtenyt käyntiin ihan smoothisti. Kumpikin paikka on hiekkadyynien ympäröimä, eivätkä tiet ja kulkuyhteydet ole kovin hyvät. Näppärin vaihtoehto kulkea noin 6 tunnin välimatka oli nelivetoautolla, joka jaetaan muiden reissaajien kanssa. Off seasonin aikaan kyytiseuraa oli kuitenkin vaikeampi saada, joten jouduttiin odottelemaan pari päivää, kysellen samalla eri matkayhtiöistä lähteviä autoja.

Menin yhden paikallisen tutun kanssa kyselemään taas yhdestä paikasta kyytiä (eli ilmoittamaan nimemme listalle, jotta he voivat ilmoittaa meille sitten, kun muita halukkaita ilmoittautuu jakamaan kyydin). Jo saman päivän aikana sain viestiä, että kyyti on löytynyt seuraavalle päivälle, ja meidän pitää tulla paikan päälle vahvistamaan se. Wohoo!

Olen kuitenkin jo aiemmista temakisäädöistä, ja ylipäätään arjessa täällä oppinut, että erityisesti tärkeämmissä asioissa kannattaa tehdä kaikkensa kielimuuri- ja muiden sekaannusten välttämiseksi. Kyselin kolme kertaa viesteillä, ovatko muut kyytiin tulijat varmasti vahvistaneet tulonsa, ettei ole vain riskiä, että koko summa jäisi meidän kahden maksettavaksi. Tämä sen lisäksi, että olin sekä kasvotusten että viestillä ilmoittanut meidän lähtevän vain, jos auto saadaan täyteen ihmisiä. Matkaa vahvistaessamme kysyin tämän vielä kerran, koska  intuitioni sanoi, että työntekijän "juujuu, ei ongelmia" kuulosti enemmän autopilottipuheelta kuin siltä, että hän olisi aidosti kuunnellut, mistä varmistelussani oli kyse. Note to self: intuitio on aina oikeassa.

Seuraavana aamuna kuski tuli meitä hakemaan tunnollisesti oikeaan aikaan. Hän kuitenkin ihmetteli, kuinka meitä oli vain kaksi. Emme osanneet siinä kohtaa kuin naureskella, että kaksihan meitä koko ajan on ollutkin. Hämillään kuski lähti seuraavasta paikasta hakemaan yhtä rouvaa, samalla yrittäen soittaa reissun järjestäneelle työntekijälle. Pikkuhiljaa alettiin tajuamaan, että hän todella oli saanut tiedon, että meidän campingista olisi todella neljä lähdössä. Koska tunnettiin lähes kaikki paikassa majailevat, tajuttiin, että kyse on taas brassisäädöstä. Oh boy. 

Kuski sai kuitenkin matkayhtiön työntekijän kiinni, ja puhelin annettiin pian mulle - sekaannuksen aiheuttaneelle gringalle. Yleensä mielestäni sovinnollisena ja välillä turhankin anteeksipyytelevänä ihmisenä sanoin nyt tiukasti oman kantani, näytin whatsapp-viestit, ja kerroin ettei ole mitään syytä miksi olisin sanonut meitä lähtevän neljä ihmistä. Tässä kohtaa eniten harmitti se, että kuski oli ajanut pitkän matkan meitä hakeakseen, ja nyt auto oli puoliksi tyhjä, ja hän joutui kärsimään siitä. Autoimme tässä kohtaa kuskia hieman, vaikkakaan emme suostuneet koko kyytiä maksamaan, eikä sitä onneksi meiltä pyydettykään. 

Totta kai itsellänikin oli varmasti osuutta tilanteeseen, ja luultavasti mulla meni ohi jokin tärkeä kommentti. Toinen pieni, kyyninen osa kuitenkin miettii, oliko tää tahallaan järkätty matkayhtiön osalta, jotta he saa auton lähtemään ja siten oman osuutensa matkasta. Samapa se, mitään tämän traagisempaa ei kuitenkaan sattunut, ja päästiin kuin päästiinkin kohteeseen. 

Rantakamu

 

Barreirinha on kaupunki, jonka ymmärtääksemme suurin osa Lençóisin dyyneille suuntaavista turisteista ottavat tukikohdakseen. Barreirinhassa on toki paljon organisoituja retkiä, ja siellä on ravintoloita, kauppoja ynnä muuta tarpeellista. Saapuessamme kaupunkiin se vaikutti kuitenkin itsessään melko ankealta. Meitä ei houkuttanut tehdä pelkkiä maksullisia retkiä dyyneille, vaan ensisijaisesti viihtyä paikassa jossa olemme. 

Jerissä paikallinen kaverimme oli hehkuttanut Atinsia, joka on aivan Lençóisin kyljessä oleva pieni maalaiskylä. Atinsiin on hieman enemmän matkaa, mutta paikka on sen arvoinen. Suuntasimme siis Barreirinhasta seuraavana päivänä suoraan Atinsiin. Matkan voi taittaa sekä autolla että veneellä. Valitsimme kuitenkin auton, koska veneestä kuulimme erilaisia mystisiä tarinoita, jossain sanottiin, ettei veneeseen voi ottaa liikaa tavaraa, jossain taas matkan sanottiin kestävän viisi tuntia, jossain taas tunnin, toisaalla hinnaksi sanottiin x ja toisessa paikkaa y. Auto tuntui siten luotettavammalta vaihtoehdolta.

Reissusäätöä 5: Tämä säätö ei ole edes kovin kummoinen (niin kuin ei varmaan nää muutkaan haha), mutta jälleen kerran: siinä hetkessä turhautti paljon. Meille sanottiin, että autoja Atinsiin menee kerran päivässä, ja ne lähtevät kello 10. Tiedettiin myös, että autojen lähellä on pankkiautomaatti. Sinne meidän oli tärkeä suunnata ennen kylään lähtöä, koska pikkukylässä ei automaatteja ole ja korttikoneet toimivat niin tai näin. Löydettiin auto, joka suostui viemään meidät, jätettiin kamat kuskille vahdittavaksi ja ilmoitettiin, että käydään nopeasti automaatilla - aikaa oli tässä kohtaa puolisen tuntia. 

Automaatille näytti kuitenkin suunnanneen koko kaupunki sillä hetkellä, ja jono oli valtava. Emme olisi millään ehtineet nostaa rahaa siinä ajassa. Lannistuneena palasimme autolle, sillä emme halunneet muiden matkustajien joutuvan odottamaan meitä, ja moitimme itseämme siitä, ettemme olleet lähteneet tarpeeksi ajoissa. 

Autolle päästessämme valtava määrä tavaraa oli vielä pakkaamatta, ja kaikki oli selkeästi vaiheessa, vaikka kello oli jo yli 10. Aloittelijan moka, olisihan brazilian time pitänyt ottaa huomioon. Hetken aikaa katseltiin kuskin höpöttelevän työkavereilleen ja pakkailevan rauhassa tavaroita. Kerroin hänelle, että emme ehtineetkään automaatille ja kysyin, olemmeko piakkoin lähdössä. Juujuu, 10 minuuttia. Lopulta lähdimme matkaan 1,5 tuntia myöhässä, ajassa, jossa olisimme ehtineet nostaa käteistä ainakin 3 kertaa.

Selvisimme kuin selvisimmekin vajaan viikon Atinsissa. Ilman käteistä pikkukylässä ei todellakaan ollut helppoa, ja jouduimme soveltamaan aika paljon. Löysimme kuitenkin luottopaikat, jossa korttikone toimi ainakin välillä. Jos ei toiminut, myyjä kehotti ottamaan ostokset ja palaamaan maksamaan seuraavana päivänä. Ei voi kuin arvostaa tuollaista luottoa. <3 Ja omapahan oli syymme, ettemme tajunneet käydä automaatilla ajoissa. Näistä oppii.

Yummyyy... (tää mönkiäinen oli jo kuollut, muuten olisin pysynyt aika reippaasti kauempana!)

Ja niin, se Atins! Kuvat kylästä rajoittuvat aika lailla näihin eläinkuviin, mutta ne kertovat kaiken olennaisen. Kaverimme oli oikeassa, todellakin käymisen arvoinen paikka, jossa sai todella rentoutua ja irtautua maailman menosta. Kylä muistutti paljon Mosambikin kotikylääni tunnelmaltaan ja maaseutumaisuudeltaan, toki höystettynä reissaajille tarkoitetuilla hostelleilla, ravintoloilla ja matkayhtiöillä.

Oltiin Atinsissa yhteensä kahdessa paikassa, ensimmäinen oli hostelli keskellä peltoa kauempana kylän keskustasta. Koska lähimpään kauppaan ja ylipäätään keskustaan oli matkaa noi puolitoista kilometriä (iltaisin pilkkopimeässä pitkin hiekkateitä), päätettiin etsiä loppuajaksi toinen paikka paremmalta sijainnilta. 

Löysimme Atinsin rannalta Kitepoint-campingalueen, joka teki sijainnillaan ja rennolla fiiliksellään heti vaikutuksen. Telttailussa on myös se hyvä puoli, että huomattavasti edullisemmin löytää usein upealta sijainnilta hyvän majapaikan. Toki olisimme voineet heittää teltan suoraan rannalle ilmaiseksikin, mutta leirintäalueilla on kuitenkin suihkut, vessat, keittiö - sekä  tietenkin turvallisempaa.

Sitten itse kohteeseen - kuvat saa puhua puolestaan!

Dyynikieriskelyä - parasta!

Lençóis Maranheses on siis luonnonpuisto täynnä upeita valkoisia hiekkadyynejä. Tiettyyn aikaan vuodesta, kesä-heinäkuussa, dyynien välissä olevat järvet täyttyvät vedestä, ja hiekkadyynien ja laguunien yhdistelmä on maaginen. 

Teimme kaksi reissua dyyneille, joista toinen oli päiväretki ja toinen auringonlaskuretki. Koska päiväreissulla sää oli hieman pilvinen, ja kuultiin paljon hyvää auringonlaskusta dyyneillä, päätettiin tehdä vielä toinen retki. Saatiin tämä osumaan vielä loistavasti yhden Brasilian futispelin ajaksi, joten kaikki muut turistit ja työntekijät olivat katsomassa peliä, ja saatiin nauttia dyyneistä keskenämme - seuranamme vain opas ja hostellimme omistajan suloinen 10-vuotias tytär. Hänen kanssaan tuli myös otettua kaikki irti paikasta, kun uitiin, sukelleltiin, juostiin dyynejä ylös ja kierittiin alas. 

Reissulla on muuten tullut monia hauskoja tilanteita  ihan sen takia, että moni luulee Malickin olevan paikallinen, sillä ulkonäkönsä puolesta hän menee ihan läpi brassista. Usein ihmiset alkavat automaattisesti puhua Malickille tästä syystä. Hänellä on myös tapana tarkkailla esimerkiksi keskustelutilanteita tiiviisti ja yrittää ymmärtää kehonkielestä ja yksittäisistä sanoista mitä puhutaan, vaikkei portugalia muutamaa fraasia enempää osaakaan. Tämä saa usein vastapuolen ajattelemaan, että Malick on keskustelussa mukana ja ymmärtää kaiken. 

Vaikka itse näissä tilanteissa puhun Malickin pysyessä hiljaa, keskustelija saattaa edelleen katsoa apua pyytävästi Malickia, jos ei saa gringa-aksentista selvää. Tämä yhtälö tuntuu olevan monelle liian hämmentävä. :D

Reissusäätöä 6: 

Viimeinen reissusäätötarina liittyy, ylläripylläri, matkustamiseen. Haikein mielin päätettiin, että meidän on aika lähteä idyllisestä Atinsista. Matka tulisi olemaan pitkä, ja haluttiin ehtiä ajoissa takaisin Recifeen. 

Kyseltiin kylällä, mistä voimme varata paikan seuraavana päivänä lähtevään autoon. Meille näytettiin kahvila, jonka työntekijä hoitaa kaikki autovaraukset. Autoja lähtee joka päivä sunnuntaita lukuun ottamatta kaksi, yksi aamuviideltä ja toinen kahdelta. Menimme kyseiseen kahvilaan ja varasimme lauantaina lähtevään aamuviiden autoon kaksi paikkaa. Homma hoitui nopeasti, ja työntekijä sanoi auton tulevan noutamaan meidät aamulla camping-alueeltamme. Kysyin kuitenkin puhelinnumeroa, siltä varalta, että jokin menee vikaan, koska meillä ei ollut asiasta mitään vahvistusta. Työntekijä antoi oman numeronsa ja korosti, että jos haluamme peruuttaa kyydin tulee meidän ilmoittaa ajoissa, ettei paikkoja jää käyttämättä.

Aamuyöllä heräsimme neljältä purkamaan telttaa, ja odottelimme tunnollisesti kyytiämme kaatosateessa tasan kello viisi. Ketään ei näkynyt, mutta ajatteltiin tämän menevän taas aikakäsityksen piikkiin. Tuntia myöhemmin autoa ei kuitenkaan kuulunut, ja luovutimme. Puhelinnumeroonkaan ei saanut yhteyttä, koska yhteydet kylällä ovat tosi kehnot. Olimme jo pakanneet teltan, joten ainoa järkevältä tuntuva vaihtoehto oli kävellä kahvilalle, joka oli meidän ainoa kontaktimme kyytiin. Tarvoimme sinne kaatosateessa kamojemme kanssa, ja huomasin, että edellisen päivän nainen oli nukkumassa kahvilan edustalla riippumatossa, hän kun ilmeisesti asui samassa rakennuksessa. 

Naisen herätessä huhuiluumme kysyin, sattuuko hän tietämään kyydistämme mitään. "Juu, varasin teille paikat kello kahden autoon, koska aamun auto oli täynnä." Nainen kertoi asian täydellisellä pokerinaamalla, kuin se olisi ollut ihan normaali käytäntö. Kuulemma edellisenä päivänä lähtömme jälkeen kuljettaja oli tullut kahvilalle ja kertonut, ettei autoon mahdu enempää matkustajia. Kyselin, eikö hänen olisi kannattanut ottaa puhelinnumeromme ylös, jos vastaavaa voi tapahtua. Joku olisi myös voinut tulla campingiin kertomaan asiasta, kylä kun on tosi pieni. Turhautuminen oli tässä kohtaa valtava. 

Lopulta nainen alkoi sääliä meitä, kehotti meitä tulemaan katokseen kuivattelemaan, ja rohkaisi meitä jäämään sinne odottelemaan seuraavaa kyytiä. Hän harmitteli myös sitä, ettei lauantaisin enää mene veneitäkään, joka olisi voinut olla toinen vaihtoehto. Tässä kohtaa olimme jo leppyneet, ja kun nainen hieman myöhemmin tarjosi meille vielä kahvia ja leipää, ja pahoitteli tilannetta, taisin tirauttaa pari kiitollisuuden kyyneltä.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Muutaman tunnin odottelun jälkeen nälkä alkoi kurnia, ja päätimme mennä etsimään kunnon aamupalaa toisesta paikasta. Sanoimme jättävämme tavarat kahvilalle, ja tulevamme takaisin syömisen jälkeen. Olimme kertoneet lähtömme viivästymisestä myös jenkeistä kotoisin olevamme kaverillemme Davidille, todella symppikselle noin 60-vuotiaalle maailmaa kiertäneelle hippimiehelle, ja kehotimme häntä tulemaan vielä sanomaan heipat. 

Davidin kanssa puhuttiin niitä näitä, kunnes hän ihmetteli, miksi emme ottaisi venekyytiä kaupunkiin.  Tämä olisi kuulemma nopeampi ja lähes samanhintainen vaihtoehto. Kerroimme naisen sanoneen meille, että lauantaisin auto on ainoa vaihtoehto. David, joka oli itse tullut kylään veneellä ja jolla on paljon paikallisia kavereita, oli varma siitä, että veneitä kulkee päivittäin. Lähdettiin siis selvittämään asiaa satamaan (=kaistaleelle rannalla, johon veneet jättävät matkustajat). Ja siellähän niitä veneitä oli! 

Pari kuskia tarjoutui viemään meidät ilomielin. Olimme kuitenkin Malickin kanssa epäileväisiä, koska olimme jo kohdanneet melko paljon takapakkeja kyytien suhteen. Kerroin venekuskeille luottamuspulastamme, sillä meidän olisi pitänyt vielä kävellä pitkä matka hakeaksemme rinkkamme kahvilalta ja tulla takaisin. Jos kuskit eivät odottaisi meitä, missaisimme meille jo varman autokyydin, ja seuraava lähtisi vasta ylihuomenna. Lisäksi kahvilan nainen keitti meille kahvitkin hyvitykseksi, entä jos hän loukkaantuisi. Oh, the irony.

David oli lopulta se, joka kehotti meitä olemaan itsekkäämpiä ja ottamaan vene, sillä aamun kyytisäätö ei ollut meidän vikamme. Sitä paitsi venekyyti tulisi olemaan uusi kokemus. Kuski tarjoutui myös viemään meidät toiseen kohtaa rantaa ja odottamaan meitä henkilökohtaisesti siellä sen aikaa, kun haemme rinkkamme. Päätimme siis hyväksyä tarjouksen. 

Matkalla pohdin kuumeisesti, kuinka sanon kahvilan naiselle nätisti, että joudumme perumaan kyydin alle pari tuntia ennen lähtöä. Saapuessamme kahvilaan aloin hirmuisesti selittää, kuinka veneitä menikin, vaikka nainen oli sanonut ettei niitä mene, ja kuinka meille on tärkeää päästä ajoissa kaupunkiin, että ehdimme lopulliseen kohteeseemme vielä samana iltana, ja kuinka ei ollut meidän vikamme että emme päässeet lähtemään haluamallamme aamukyydillä, ja ja ja... 

Mut kuitenkin keskeytettiin ja ilmoitettiin, että kello kahden kyyti tuli ja meni jo. Hetkinen, mitä? Kello oli 12.40.

En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Kysyin naiselta, kuinka kyyti saattoi jo lähteä, vaikka hän tiesi kuinka tärkeää kyytiin pääsy meille oli, ja kuinka olimme odottaneet sitä aamuviidestä asti. "Välillä kuski tulee aiemmin ja jatkaa saman tien kaupunkiin, jos ei jaksa odotella kylällä". Oli hän kuulemma pienen kierroksen heittänyt etsiäkseen meitä, mutta koska ei löytänyt, päätti lähteä saman tien. Huomatessaan epäuskoisen, hämmentyneen ja naurunsekaisen ilmeeni, naisen isä tokaisi "mikäs tässä enää ongelma on, tehän saitte toisen kyydin". 

Tietynlaiset suomalaiset vastaväitteet periaatteellisuudesta ja lupauksista jyskyttivät takaraivossani, mutta ei auttanut kuin jättää asia sikseen. Tottahan miehen tokaisu oli. Kyyti saatiin, ja matka jatkui!

Ehkä paras venekyyti i-ki-nä! Tämä johtui tietenkin siitä, miten paljon sitä osasi arvostaa. Parasta oli se, että alueen hämmentävän ilmaston vuoksi aamun kaatosateet olivat väistyneet ja ilma oli taas kirkas ja aurinkoinen. Jos olisimme saaneet haluamamme kyydin aamulla, olisimme tavaroinemme olleet luultavasti kaksi tuntia kaatosateen alla avonaisessa autossa. Emmekä olisi ehtineet nähdä Davidia. Emmekä olisi saaneet nauttia venematkan maisemista. 

Jokaisella pilvellä on kultareunus, loppu hyvin kaikki hyvin, *lisää oma motivaatiolauseesi tähän*.

Barreirinhasta jatkettiin vielä muutaman tunnin päähän suurkaupunki São Luísiin, jossa vietimme yhden päivän lähinnä lepäillen. São Luisista otettiin nimittäin 30 tuntia kestävä bussimatka takaisin Recifeen. Ikinä ei oltu istuttu noin kauaa bussissa, mutta saatiin huimalla tuurilla näin iso jalkatila, joten saatiin yöllä jopa nukuttua jonkin verran.

Toivon, ettei nää reissusäätötarinat anna kauheen negatiivista valivali-kuvaa, koska se ei missään nimessä ole tarkoitus. Pointti niissä lähinnä on se, että sähläys kuluu asiaan, ja siltä harvoin voi välttyä. Mietin välillä sitä, eikö mun pitäisi Mosambikissa asumisen jälkeen tavallaan olla jo karaistunut siihen, ettei kaikkialla hommat toimi niin kuin Suomessa. Tässä mainitun kaltaiset säätötarinat olivat nimittäin Mosambikissa osa jokapäiväistä arkeani.

Vaikka joillain ihmisillä reissukokemus saattaa saada aikaan zenmäisen tyyneyden, jossa mikään ei enää yllätä ja kaikentasoiset vastoinkäymiset otetaan vastaan rennolla "jaahas, tätä taas" -asenteella, itse en vielä valitettavasti ole päässyt tähän tilaan. Onneksi tosin en jää pitkäksi aikaa rypemään huonoihin fiiliksiin. Yritän vaan ajatella tän niin, että ärsyyntyminen on vaan inhimillistä, eikä siitä pidä liikaa huonoa omaatuntoa ottaa. Kaikin puolin reissu oli tosi onnistunut, kohdattiin ystävällisiä ihmisiä, saatiin nauttia Brasilian rantamaisemista parhaimmillaan, ja selvittiin ilman isompia vastoinkäymisiä.

Täällä koillis- ja pohjois-Brasiliassa asuessa ja reissatessa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ei-lattarireissaajia on täällä yllättävän vähän. Toki tutustuimme yksittäisiin ranskalaisiin (joita tosin täällä on jostain syystä paljon), brittiin, jenkkiin, saksalaisiin, mutta pääosin muut reissaajat ja turistit ovat brasseja tai argentiinalaisia. Itselläni on mielikuva, että suurin osa esimerkiksi eurooppalaisista Brasilian matkaajista keskittyvät etelään Rion ja Iguazun putouksien suunnille. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä Rio on upea ja tunnettu kaupunki, ja sieltä on halutessaan helpompi jatkaa reissua muihin Etelä-Amerikan maihin. Itse voin kuitenkin lämpimästi suositella myös pohjoisemmassa reissausta ja hei, sää on lämmin ympäri vuoden!

Nyt olemme Recifessä reilu viikon ennen seuraavaa reissuamme. Malickin viisumi umpeutuu ensi viikolla, joten olemme lähdössä Kolumbiaan saadaksemme muutaman viikon lisäaikaa yhdessä ennen harjoitteluni alkamista. Odotan tätä reissua tosi paljon! Reifessä olen tutustunut moniin kolumbialaisiin, jotka ovat kaikki tosi ihania ja aurinkoisia ihmisiä. Monet ovat kehuneet maata paljon, joten reissusta tulee varmasti mielenkiintoinen. Tarkempia suunnitelmia ei vielä ole, mutta pitää vielä vähän kysellä tutuilta suosituksia. Kolumbiassa(kaan) ei kuulemma juurikaan englantia puhuta, joten saa nähdä onnistunko vääntämään portugalini espanjaa puhuville ymmärrettävään muotoon, tai jos saan, ymmärränkö mitään vastauksesta. Onneksi kielet ovat kuitenkin tosi lähellä toisiaan, joten eiköhän me ainakin google translaten ym. nykymaailman härveleiden avulla selvitä. 

Ja hei!  Kiitos superisti kaikille, jotka jaksatte näitä ajatusvirta-sekasikiökuulumisia lukea. Tää blogi on tärkeä kanava itselleni saada purettua hyviä, huonoja, pinnallisia, syvällisiä ja kaikenlaisia fiiliksiä siltä väliltä. Tulevaisuudessa tää tulee olemaan myös mahtava muisto itselleni, koska vaikka sitä ei ikinä nykyhetkessä tunnu tajuavan, on muistoilla tapana unohtua ja sumentua ajan kuluessa. Mutta mieltä lämmittävää on myös se, että teitä on pieni sekalainen joukko siellä ruudun toisellakin puolella, jee! :)