Jeito brasileiro - the brazilian way. Tähän asti oma kotiutumisprosessini on ollut jeito brasileiron opettelua niin hyvässä kuin pahassa. Termi viittaa yleisimmin brasilialaiseen mentaliteettiin siitä, ettei mikään toimi, mutta kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Nämä kaksi kuvaa kiteyttävät viime viikkojen fiilikset:
Tänään on ollut yksi kulttuurishokkipäivistä. Ei mitään erityistä eikä mullistavaa, mutta monta pientä asiaa, jotka saavat pienetkin askareet tuntumaan tosi vaikeilta ja harmittomatkin kommentit henkilökohtaisilta loukkauksilta. Monta arkista asiaa, jotka eivät vaan toimi, yhdistettynä koti-ikävään. Välillä soimaan itseäni siitä, että kulttuurishokkipäivinä (aka sykkyräpäivinä) kaikki tuntuu niin raskaalta, vaikka asian luonnollisuudesta olisi kuinka lukenut, jutellut muiden kanssa ja asunut ulkomailla aiemminkin. Näinä hetkinä yritän vaan hengitellä syvään, käpertyä peiton alle, mennä suihkuun, syödä, juoda 17 kuppia kahvia, katsoa suomenkielistä hömppäsarjaa (kielimuuriahdistukseen), laittaa viestiä tai soittaa läheisille, ja miettiä Madventuresien upean Seikkailijan self help -kirjan lainausta ole huonojenkin tunteiden frendi. Itselläni kiitollisuuden harjoittaminen ja siihen keskittyminen on myös loistava keino karistella kulttuurishokkifiiliksiä pois. Erityisesti Brasilian kaltaisessa maassa, jossa eriarvoisuus ja erilaiset elintasot ovat räikeästi silmien edessä, tuntuu vaikeammalta takertua omiin pieniin arjen ahdistuksiin, vaikka niistä ei pitäisikään tuntea syyllisyyttä.
Erityisen tärkeää on myös laskea omaa vaatimustasoa. Miksi, miksi aina uudessa maassa tekee mieli painaa eteen päin samaa tai jopa kovempaa tahtia kuin Suomessa, vaikka kaikki ympärillä on uutta ja pää on täynnä sekä positiivisia että negatiivisia stressitekijöitä. Toki ainakin siksi, että haluaa tarttua kaikkiin mahdollisuuksiin tutustua ihmisiin, kulttuuriin, uuteen ympäristöön, ja saada elämän ja arjen käyntiin uudessa maassa. Mutta jos olen täällä vuoden, eikö rauhallisempikin meno riittäisi? Muistan pohtineeni näitä samoja asioita Mosambikissakin. Erityisesti klassisen honeymoon-vaiheen hiljalleen valuessa turhautumisen tilaan tulee muistaa, että välillä pelkkä sängystä ylös pääsy ja perustarpeiden ylläpito voi olla päivän ainoa ja tärkein asia. Eikä sieltä sängystäkään ole aina pakko nousta. Samat asiat toki pätevät myös stressaaviin ja vaikeisiin elämäntilanteisiin kotimaassa.
Havainnollistamiseksi: tänään tavoitteeni päivälle olivat muun muassa a. kävellä 3 kilometrin päähän poliisiasemalle ja anoa paikallista CPF-numeroa (jonka merkitys tuntuu saavuttaneen Brasiliassa jumalallisen aseman, ainakin päätellen siitä kuinka usein sitä kysytään), b. lukea 5 artikkelia portugaliksi Brasilian huumepolitiikasta ja lastensuojelusta, c. käydä salilla, d. mennä kaverin luokse, e. käydä kaupassa, f. maksaa puhelinlasku... Little did I know, että tästä tuleekin sykkyräpäivä, ja tavoitteet karisivat pikkuhiljaa pois. Välillä huono fiilis vaan iskee, ilman ihmeellisempää dramaattista mullistusta. Lisäksi en oo vieläkään saanut taottua päähäni, että täällä edellä mainituista asioista voi valita maksimissaan kolme, koska esimerkiksi viime puhelinlaskun maksamiseen sain käytettyä kolmisen tuntia. Suomalainen tehokkuusajattelu on luonnollisesti kaukana paikallisista toimintatavoista, ja lisäksi ihmiset antavat usein vääriä ohjeita. Erityiseti virastoissa ja julkisissa laitoksissa täällä vallitsee jonkinlainen mystinen ylpeys ja hierarkia siitä, ettei tietämättömyyttään voi näyttää, varsinkaan portugalia takeltelevalle gringalle. Tänään erilainen vastoinkäymisten rypäs kulminoitui siihen, kun nieleskelin itkua koska meidän vesimies (joo, ristin hänet nyt vesimieheksi) kertoi, että meidän veden toimituksessa kestää vielä pari tuntia. Tiedän, oon draamakuningatar. Mutta siinä kohtaa se tuntui kuin koko maailma olisi kaatunut niskaan.
Mutta kaikki järjestyy! Aiemmin Australiassa, ja erityisesti Mosambikissa asuessani huomasin, että kummasti pahimpien sykkyräpäivien jälkeen jostain tuntuu aina pullahtavan yllättävä ystävällinen ele tai uusi tuttavuus. Jotain todella odottamatonta, jotain jota Suomessa harvemmin tapahtuu. Tänään näitä olivat ainakin kämppisten tekemä yllätys-brigadeiroherkku, yllätyskutsu lähipäivinä syömään puolituntemattoman luokse (näköjään ruoka on mun kulttuurishokin taltuttaja), sekä amerikkalainen kaveri, joka ilmoitti ostaneensa lennot Recifeen ja tulevansa meille kylään pääsiäiseksi!
Mutta tän avautumisen jälkeen siirrytään niihin parempiin fiiliksiin - ja samalla muistuttamaan itseänikin siitä, ettei tää niin paha paikka olekaan.
Tää reissu tehtiin vaihtariporukalla, kun brasilialainen Rômulo tarjoutui viemään meidät upealle luontopolulle ja Calhetas-rannalle. Puhuttiin parin muun vaihtarin kanssa siitä, uskaltaako reissulle ollenkaan lähteä, mikä ton tuntemattoman tyypin motiivi on, miksi reissu on ilmainen, myydäänkö meidät, ryöstetäänkö meidät... lopulta paljastui, että brasilialaiseen tapaan Rômulo vain tykkää hengata ulkomaalaisten kanssa ja järjestää yhteisiä retkiä. Eheh, hups.
SUOMI!!! En kestä! Tää pikkupoika palkinto-ampumiskojulla (ei ole siis onneksi myymässä oikeita aseita) hengaili kasuaalisti Suomi-paita päällä. Tietenkin syöksyin innoissani kehumaan pojan paitaa, kyselin mistä hän on sen saanut ja tietääkö hän mitä sana tarkoittaa. Ei muistanut, ei tiennyt, ja katsoi mua koko ajan tuolla hämmentyneellä ilmeellä haha. Sain kuitenkin luvan ottaa kuvan, ja edelleen oon jostain syystä tosi innoissani tästä suloisesta pojasta Suomi-paita päällä!
Koulu on vihdoin alkanut, ja ensimmäiset viikot ovat olleet toki paitsi käytännön asioiden hoitamista, kurssi-ilmoittautumisia, yliopistolla hortoilua ja eksymistä, ensimmäisiä luentoja, myös muihin vaihtareihin ja tuutoreihin tutustumista ja yhteistä ohjelmaa. Pari ensimmäistä päivää yliopiston kv-toimisto oli järjestänyt retkiä erilaisiin kohteisiin, kuten museoihin ja Recifen eri kaupunginosiin. Kohteet olivat mielenkiintoisia, mutta erityisen mukavana pidin sitä, kuinka tällaiset päivät mahdollistavat ihmisiin tutustumisen. Vaikka yliopisto on todella suuri, meitä vaihtareita on tänä vuonna noin 15-20, joista tosin lähes kaikki ovat vain yhden lukukauden. Osa paikallisista tuutoreista osallistui myös retkille, mikä oli tosi hyvä, koska oma tuutorini ei ikinä ottanut muhun yhteyttä. Kertoessani tästä sain monta varatuutoria, jotka ihanasti tarjoutuivat adoptoivat mut, joten eipä tuutorin puuttuminen pitkään haitannut. Olen myös tosi tyytyväinen, että nyt saan sen vaihtarivertaistuen ja -porukan, jota Mosambikissa ei ollut. Kumpikin erilaisia ja ainutlaatuisia kokemuksia, mutta tällä hetkellä vertaistuki tuntuu tosi hyvältä. Toki yritän välttää ainoastaan vaihtareiden kanssa hengaamista, mutta brasilialaisten avoimuuden ja ystävällisyyden vuoksi brassikavereiden löytäminen ei ainakaan tähän asti ole ollut ongelma.
Hauskaa on mielestäni se, että vastoin odotuksiani muiden vaihtareiden kanssa yhteinen kieli on pääosin englannin sijaan portugali. Monet tulevat espanjankielisistä maista, erityisesti Kolumbialaisia on paljon, ja heille monille portugali on paljon englantia luontevampi kieli. Osa tosin puhuu vahvasti espanjaan kallistuvaa portunholia, jota brasilialaiset ymmärtävät hyvin mutta itselleni portunholin ymmärtäminen vaatii vähintäänkin vahvaa body languagea tueksi. Myös ranskalaisia on melko paljon, ja heillekin portugali tuntuu olevan englantia vahvempi kieli. Portugalin oppimisen kannalta tämä on tietty vain plussaa.
Ihmiset vaikuttavat pääosin tosi mukavilta, ja moni on innoissaan mukana yhteisissä illanvietoissa ja kehittelemässä reissuja. Joihinkin ihmisiin on toki jo tutustunut paremmin kuin toisiin, ja pikkuhiljaa omia ihmisiä alkaa löytyä. Alku uudessa ympäristössä on aina tietyllä tavalla mielenkiintoista, oli se sitten työpaikka, koulu tai muu ryhmä. On jännittävää mutta myös ihanaa tutkia, millaisia ihmisiä ympärillä on, keiden kanssa synkkaa parhaiten, ja keistä lopulta tulee niitä omia ihmisiä. Hauskaa on myös vertailla myöhemmin sitä, miten ensivaikutelmat sopivat ihmisen todelliseen persoonaan. Sosiaalinen puoli itsessäni on ihan fiiliksissä uusiin ihmisiin tutustumisesta ja kaikesta tulevasta, mutta sykkyräpuoli taas miettii välillä, ettei jaksaisi tätä alun tutustumisprosessia. Onneksi tiettyjä ihmisiä alkaa löytyä aika luontevasti, ja joidenkin kohdalla vaan kemiat kohtaavat paremmin kuin toisten, se on luonnollista. Koen olevani nykyään joko ikäni, kypsymisen tai minkälie henkisen valaistumisen vuoksi tietynlaisessa murrosvaiheessa, koska pohdin nykyään entistä enemmän sitä, ettei kavereita tarvitse haalia väkisin, eikä kaikilta tarvitse hakea hyväksyntää. Oikeat ihmiset tulevat ympärillesi ja pysyvät siinä, jos se on tarkoitettu. Näin ajatellen ne omat ihmiset ehkä myös löytyvät helpommin.
Ihania, hörhöjä ja sekopäisiä tuutoreita!
Portugali / Espanja / Kolumbia / Brasilia / Suomi
Tää palmu näyttää siltä kun se olis syönyt kauriin ja olis sulattelemassa sitä. :D
Wippee! Mietin jo Suomessa, että haluan aloittaa täällä jonkin uuden harrastuksen. Ensimmäisenä mielessä oli jokin paikallinen laji, kuten capoeira. Capoeira on toki edelleen mahdollinen, mutta ihastuin puolivahingossa tähän lajiin! Nathálya kutsui mut kokeilutunnille Aerial silks-ryhmään, jossa hän on käynyt, ja lopulta päädyin ilmoittautumaan myös mukaan tunneille. Todella hauskaa, suosittelen!
Toinen opettajista. On aina upea katsoa, kun joku on todella taitava omalla alueellaan.
Nathálya
Recifen ranta Boa Viajem
Nancy
Ahhh, hevoskärryt! Tää on perusnäky Recifen katukuvassa - ja nimenomaan katukuvassa, eikä ainoastaan syrjäisemmillä alueilla. Keskustan isoilla kaduilla keskellä suurinta liikenneruuhkaa jolkottelee päivittäin hevosia kuskeineen, jotka kuljettavat milloin mitäkin kärryissään. Edelleen mua naurattaa joka kerta kun hevoskärryt tulee vastaan, kun ne tuntuvat jotenkin tosi sopimattomilta suurkaupungin liikenteen sekaan.
Anarkia-merkki tässä kieltokyltissä oli jotenkin tosi hellyyttävä!
"Naisten kaltoinkohtelu ei tee sinusta enempää miestä". Machismia/sovinismia vastaan taistelua on nähtävillä eri muodoissaan joka paikassa. Karnevaaleilla monet naiset olivat laittaneet vartaloonsa siirtokuvia tekstillä deixa ela em paz / jätä hänet rauhaan. Yritän olla yleistämättä, mutta kyllä, machismia, ahdistelua, catcallingia, pieniä sovinistisia eleitä ja rakenteellista eriarvoisuutta on havaittavissa paljon. Näistä tulen varmasti oppimaan lisää tämän vuoden aikana, toivottavasti en kutienkaan liian henkilökohtaisesti.
Odottelua, odottelua... Jos lähdet ihan nopeesti vaan käymään kaupassa, postissa, virastossa, yliopistolla, missä tahansa, täytyy aina varautua yllätyksiin ja odotteluun.
Nathálya, Felipe ja Luiz. Lähdettiin kuuntelemaan paikallista Forró-bändiä ja tanssimaan. Edelleen olin jäykkä kuin jääpuikko, mutta kai se tästä pikkuhiljaa...
Niin ja tosiaan, onhan ne opiskelutkin alkaneet! Mun kurssit vaikuttavat tosi kiinnostavilta: Brasilian huumepolitiikka, lapsiin ja nuoriin liittyvät sosiaaliset kysymykset ja politiikka, sekä ethnic-racial relationships in Brazil (tota en osannut suomentaa niin englannistin, heh). Kaikki kurssit ovat sosiaalityön kursseja, ja kaikki portugaliksi. Kursseja valitessani pompin innosta, koska aihealueet on todella mielenkiintoisia. Saa nähdä kuinka paljon saan niistä irti, mutta ensimmäisillä tunneilla ymmärsin mielestäni ainakin pääpointit, ja kielen kehittyessä opiskelukin helpottuu koko ajan. Luennoitsijat osoittivat myös kiusallisen paljon huomiota luokassa otsaryppyilmeellä keskittyvään gringaan, ja toistuvasti kyselivät ymmärsinkö asian. Ainakaan ei parane nuokkua tunneilla haha. Lisäksi olen valinnut portugalin kurssin, jonka saan toivottavasti ujutettua aikatauluun ilman, että luennot menevät päällekkäin.
Tästä tulikin monsteripostaus, hups. Nyt alkaa pää lyödä tyhjää ja aika mennä nukkumaan, mutta arvostan, jos jaksoit lukea loppuun asti. :) Halauksia, palataan!
Translation: Despite the beauty of a place and it's people, the culture shock always kicks in sooner or later.
Tradução: Eitaaa, o choque cultural vai ficar até que me acostumar com o jeito brasileiro.
