Tavoite: sulaudu joukkoon

Yritän kovasti oppia paikallisille tavoille ja löytää paikkani täällä, mutta ei se oo ihan niin helppoo kun herätän huomioo missä ikinä liikunkin. Arki alkaa kuitenkin pikkuhiljaa muodostua. Vaikka lukukausi ei ookkaan vielä alkanut, meen koululle portugalin tunneille päivittäin. Kielikurssi on lähtenyt hyvin käyntiin ja kemiat kohtaa hyvin opettajan kanssa. Saan yksityisopetusta, joten ainakaan ei oo varaa löysäillä. Koululle kuljen usein chapalla, ja 7 kilsan koulumatkaan saattaa mennä tuntikin, koska ei voi ikinä tietää millon chapoja tulee tai onko ne täynnä. Matkat on aika mielenkiintosia. Yks päivä mun vieressä (tai ennemmin sylissä) istu mies, jolla oli mukanaan elävä kana. Sen kans mukavasti tuijoteltiin toisiamme ja tunnuttiin olevamme yhtä hämmentyneitä tilanteesta. Toisella puolella oli mies, jonka t-paidassa luki ”kill whites”. Just ton lauseen haluut nähdä, kun oot ainoona valkoihosena liiskautunut pieneen autoon parinkymmenen ihmisen keskelle. Joka kerta kun hyppään kyytiin kuulen ihmisten puhuvan musta jotain, osa ihan hyväntahtosesti, mut jotkut taas naureskelee sille miks mulungo kulkee chapalla. Portugalin opiskelun lisäks oon myös yrittänyt opetella muutamia sanoja shanganea. Se on yks Mosambikin monista paikallisista kielistä, mutta lähes kaikki tällä seudulla puhuu sitä äidinkielenään. Ihmisille on jotenkin maailman hauskin asia kun valkonen tyttö sanoo jotain shanganeksi, ja on hauska piristää niiden päivää. Tavoite olis myös oppia sanoon huutelijoille jotain hyviä vastaheittoja shanganeks. Menis varmaan aika hiljaseks haha.

Busted! Tää pikku ryökäle varastelee aina millon mitäkin

Piri piri-kanaa syödään paljon - ja se on hyvää!

 Lidian äiti omistaa isot maissipellot, joten maissia syödään kans paljon. Yks paikallinen herkku on maissista tehty leipämäinen chincua (en tiä kirjotinko oikein)

Lähes kaikki täällä olettaa ihonvärin perusteella, että oon rikas. Mulle tuli yllätyksenä että hintataso on täällä kyllä halvempi monissa perustarpeissa, mutta monet asiat kuten netti, ravintolaruoka ja vaatteet kaupoissa, on ihan Suomen hintatasoo. Nää on asioita, jotka on suunnattu rikkaammalle vähemmistölle. Röyhkeimmät pyytää mua maksaan niille esimerkiks kaupassa ostoksia tai bussimaksun, ja niille se on hauska vitsi. Itelle on vaan vähän turhauttavaa koittaa koko ajan todistella että oon köyhä opiskelija. Saatan esimerkiks miettiä, laitanko kylälle lähtiessä hienomman vai resusemman paidan ja valitsen resusen ihan vaan et näyttäisin köyhemmältä. Vaikka suurin osa ihmisistä on mua kohtaan mukavia, on myös niitä jotka vierastaa. Ihmiset saattaa kuvitella, et katon heitä jotenkin alaspäin tai ei muuten vaan tiedä miten mua kohtaan tulis käyttäytyä. Yritän olla ystävällinen, tervehtiä, hymyillä ja antaa kaikki mahdolliset signaalit siitä että ihmisiä me kaikki ollaan, heitetäänkö ihonvärit ja muut taustatekijät sivuun.

Rahan käyttöö oon miettinyt myös perheessä. Pistän oman osani ruokaostoksiin, mutta jos haluaisin syödä esimerkiks vihanneksia samalla tavalla kun Suomessa olisin koko ajan ostamassa niitä koko perheelle, sillä käytännössä kaikki jaetaan. Yritän siis vielä löytää tasapainoa siinä, miten paljon viitsin auttaa rahallisesti ettei mua alettais ajatella kävelevänä lompakkona. Senttiäkään multa ei oo kuitenkaan kotona pyydetty.  Perheessä karsitaan ylimääräsistä menoista, että saatais lapsille koulutarvikkeita ja ruoka pöytään. Ruoka valmistetaan aikalailla samoista aineksista joka päivä, koska kalliimpia ei oo varaa ostaa. Puuro on aika peruskauraa (hehheh), samoin leipä, riisi ja peruna. Lähes joka ruuassa on tomaattia ja sipulia, ja kanaa on pöydässä melkein joka päivä. Yksinkertaisista raaka-aineista osataan kuitenkin tehdä tosi hyviä ruokia. Auto on, mutta se tankataan sen mukaan miten rahatilanne sallii. Vessa ja suihku (seinät ja reikä lattiassa) on nyt saatu rakennettua pihalle mutta suojana on vaan lakana, koska ovia ei oo varaa ostaa. Silti Lidia just sano, että ostaa mulle paremmat sandaalit heti kun saa enemmän rahaa (mistä tietty kieltäydyin). Ei voi kun ihailla sitä, miten pyyteettömästi jotkut ihmiset voi antaa vähästään.

Chapaan ahtautumista

Ruuanlaittoa

Roskis. Kun kasa kertyy liian isoks, sytytetään kokko ja poltetaan roskat. Tällä hetkellä ei voida tehdä sitä, koska kana on muninut tonne alle haha.

Lidian veljentyttö

Ihmiset omistaa vuohia, kanoja, hanhia ym. Vielä en oo onneks joutunu näkeen teurastusta mutta eiköhän sekin oo vielä edessä hrr...

Macianan pikku keskusaukio

Työkäsityksestä ja ”afrikkalaisesta laiskuudesta” on myös tullu kehiteltyä joitain huomioita. Suomalaisia kehutaan hyviksi, täsmällisiksi ja lojaaleiksi työntekijöiksi ja suomalaisten työmoraali on maailman parhaita. Näin monessa tapauksessa onkin ja siitä on syytä olla ylpee. Aika yleinen mielipide kuitenkin on, että afrikkalaiset on laiskoja, epäluotettavia ja epätäsmällisiä, mikä varmasti pitää jossain määrin paikkaansa. Näille asioille on kuitenkin syynsä, enkä ainakaan mosambikilaisia menis heti leimaan huonoiks työntekijöiks. Esimerkiks täsmällisyys voi olla aika hankalaa, koska suurimmalla osalla ei oo varaa autoon. Paikasta toiseen kävellään, liftataan tai mennään chapalla, eikä ikinä voi ennustaa mitä tulee vastaan ja kauanko matka tulee kestään. Mun portugalinopettaja Hilario on tästä hyvä esimerkki, koska ei oo tähän mennessä onnistunut tuleen ajoissa paikalle kertaakaan. Välillä viive on puol tuntia, välillä tunti, ja pahimmassa tapauksessa odottelin koululla yli kolme tuntia. Siihen liitty kuitenkin perhekriisi, väärinymmärrys, saldon loppuminen puhelimesta ja kaikkee muuta mukavaa. Myöhästelyn voi myös laittaa vaan yleisesti kulttuurin aikakäsityksen piikkiin, mutta olosuhteet vaikuttaa varmasti paljon. Suomessa ei voi kauheen uskottavasti vedota esimerkiks siihen että bussi hajosi, sukulainen tuli odottamatta kylään tai poliisit pysäytti vaatiakseen lahjuksia.

Laiskoiks en mosambikilaisia tähän mennessä koetun perusteella myöskään sanois. Työnteko saattaa näyttää lepposalta hengailulta, ja täytyy myöntää ettei töitä tehdä välttämättä yhtä tavoitteellisesti kun Suomessa. Pitää kuitenkin ymmärtää et monelle koko elämä on jatkuvaa kamppailua ja pelkät arkiaskareet käy työstä. Ei siis ihme ettei energiaa riitä paukuttaa töitä samanlaisella raivolla kun Suomessa, ja vielä paahtavassa helteessä. Oon jo nähnyt ihmisiä, jotka asuu keskellä ei-mitään, ilman julkista liikennettä tai autoa ja lähin kauppa 30 kilometrin päässä. He elättää itsensä luonnon antimilla. Välillä tulee kuitenkin tarve saada jotain kaupasta, ja paikalliset kävelee kylään ja takasin kaikkien kantamustensa kanssa. Kyllä mä tässä kohtaa sanoisin suomalaista pullamössökansaa (itseni mukaan lukien) huomattavasti laiskemmiks ja uusavuttomammiks. Monet mosambikilaiset vaikuttaa todella luotettavilta ja on kiitollisia jos heillä on töitä. Portugalinope pääsee tästäkin esimerkiks: maksoin kiinteen summan mun kielikurssista, ja tarkotus oli opiskella kolmena päivänä viikossa. Loput olis itsenäistä työskentelyä. Hilario kuitenkin sano, että haluaa opettaa mua viitenä päivänä viikossa samaan hintaan, koska sille on opettajana kunnia-asia, että opin kielen mahdollisimman hyvin. Hilario ei oo aiemmin opettanut portugalia ulkomaalaiselle alottelijalle, joten oon sen oma henkilökohtanen projekti haha. Musta toi on tosi ystävällistä ja mulle tulee itellekin halu omistautua kielen opiskeluun, kun opettajakin on noin tosissaan mukana hommassa.

Ihmisiä näkyy koko ajan kävelemässä tienvarsilla. Usein autolla ajaessa poimitaan tuntemattomiakin kyytiin, koska kävelymatkat on pitkiä

Ajan tappamista odotellessa. Kantsii aina olla kirja tms. mukana jos on sopinut tapaamisen jonkun kanssa.

Tätä metsästettiin yks ilta hullun lailla. Kun luultiin jo et oltiin saatu se tapettua se yhtäkkiä virkos ja alko taas juokseen ympäri mun huonetta.

 Huh, aina sellanen voittajafiilis kun saa tekstin julkastua! Se on aina vähintään päivän operaatio tän netin kanssa haha. Mutta tältä näyttää arki tällä hetkellä. Tavallaan on aika uskomatonta, miten nopeesti ihminen pystyy sopeutuun täysin erilaiseen ympäristöön. Vaikka päivät alkaa muodostuun tietynlaisiks, en silti tuu ikinä aamulla tietään mitä tarkalleen teen tai keitä ihmisiä tuun päivän aikana näkeen. Hyvä niin, koska spontaanius todellakin piristää!

Ihmisistä ja yhteisöllisyydestä

Oon leikitellyt ajatuksella siitä, millasta olis tulla yksin ulkomaalasena Suomeen osaamatta suomea tai englantia. Keskellä talvea. Jurojen omaa tilaa kaipaavien suomalaisten keskelle. Tuntematta ketään ennestään. Aika karua eikö? Ihmisiin tutustuminen olis huomattavasti hankalampaa ja tää kaveri olis aika pian ostanut paluulipun kotiin. Toisaalta joillekin maahanmuuttajille toi on jossain muodossa todellisuutta, ehkä jopa vastoin omaa tahtoaan, eikä kotiinpaluu oo vaihtoehto. Vaikka täälläkin on epätoivon hetkiä jo tullut, oon silti ollut lähes nonstop hymy huulilla (toinen vaihtoehto on koominen yritän ymmärtää-otsaryppyilme). Tästä kiitos mun ympärillä oleville ihmisille.

 Ihana Vandrah

Paikallinen bussi chapa. Näitä on eri kokosia, ja usein ne on täyteen ahdattuja. Kyyti maksaa joitain kymmeniä senttejä. Mosambikissa käytössä olevat chapat on tuotu Japanista, koska ne on olleet liian huonokuntosia sinne. Oon kuullut vähän ristiriitasta juttua siitä uskaltaako kyytiin mennä vai ei, mutta pari kertaa on jo tullut kokeiltua ja ihan hyvin on perille päästy.

Niin kun voi arvata, perhe on täällä laaja käsite. Jo Suomessa oon ollut tosi hämmentynyt, kun oon jutellu mun intialaisten kavereiden kaa heidän perheestään. Heti kun luulin hahmottaneeni kuinka monta jäsentä perheessä on, tuli siskoja ja veljiä kuvaan koko ajan lisää. Pian kuitenkin valkeni, että totta kai myös serkkuja sanotaan siskoiks ja veljiks. Tää on hyvä esimerkki siitä miten koko suku on läheisempi kollektiivisissa kulttuureissa. Mosambikissa oon myös huomannut saman ilmiön. Serkut on sisaruksia, veljen- ja siskonpojat kun omia lapsia ja jopa kavereiden lapsia ja vanhempia voidaan kohdella kun ominaan. Lidiakin on jo adoptoinu mut tyttärekseen, ja mulla on nyt oma Mosambik-mama (äiti oot silti ajatuksissa!). Koko kylä kasvattaa-periaate todellakin pätee, ja äidit saattaa jättää pieniäkin lapsia periaatteessa valvomatta luottaen siihen että kyllä joku pitää huolen. En oo oikeestaan kokenut tätä oudoks tai karuks, koska se myös toimii. Lapset on samanlaisia kun suomessakin, leikkisiä, iloisia ja uteliaita. Oon kuitenkin pannut merkille, että sellasta turhaa kitinää pikkuasioista on paljon vähemmän. Lapset on tosi hyvin käyttäytyviä ja osallistuu kotitöihinkin ilman vastalauseita. Lidian poika Alikin on 15-vuotias, ja silti tottelee Lidian käskyjä mukisematta. Vähän eri meininki kun suomalaisilla 15-vuotiailla teineillä.

Perheen läheisyys tuntuu kuitenkin erityisen oudolta niissä tilanteissa, kun pelkkään ydinperheeseen saattaa kuulua kymmeniä ihmisiä. Kyllä, kymmeniä. Tänään Lidia nimittäin kerto että hänellä on 38 sisarusta. Whoah. Tää johtuu siitä, että Lidian isällä oli 7 vaimoa. Tästä päästäänkin mua täällä eniten ahdistaneeseen aiheeseen eli naisten ja miesten eriarvoisuuteen. Aika syvälle juurtunut käsitys on, että naisen paikka on kotona. Miehillä voi olla useita vaimoja (ei ehkä laillisesti mutta epävirallisesti) ja pari rakastajaa vielä päälle. Pettäminen tuntuu olevan yleistä. Vaikka naiset käy töissä yhä enemmän, suurin osa kotitöistä jää silti naisten vastuulle. Erityisen ahdistavaa on ollut kuulla tarinoita siitä, miten miehet saattaa tappaa vaimojaan rahan takia. Tässä on joitain mun ensimmäisiä huomioita, ja tuun varmasti vielä avautuun aiheesta. Naisten asema on varmasti huomattavasti parantunut siitä mitä se on ollut ja totta kai maan sisälläkin on paljon tapaus- ja aluekohtasia eroja. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää asian suhteen.

Entäs sit, kun lähdetään perhettä pidemmälle? Oon huomannut että yleisesti ottaen miehiin on  täällä helpompi tutustua. Naiset on ujompia, ja miehet tuntuu osaavan paremmin edes vähän englantia. Miehillä on kuitenkin usein taka-ajatuksia ja iskuyritykset on yleensä aika suoria. Niihin on kuitenkin helppo reagoida sanomalla että mulla on poikaystävä vaikka vastaus usein onkin ei se mitään, voi sulla olla toinenkin. Hankalia on tilanteet jolloin ihastusta ei osoiteta heti suoraan, kuten yhen naapurinpojan tapauksessa. Poika ei puhu englantia, mutta se on ollut tosi kärsivällinen mun portugalin kanssa ja ollaan päivittäin höpötelty jotain. Yhtenä päivänä poika kuitenkin toi meille kotiin papaijan ja sano sen olevan mulle. Aattelin että okei, onpa ystävällistä. Sit alko tulla monta tekstaria päivässä. Rakkausruno. Toinen papaija. Banaaneja. Yritän hokee et mulla on poikaystävä, mutta näköjään se mitä ei näy ei oo olemassa. Operaatio kuinka tyrmätä naapurinpoika nätisti jatkuu, vinkkejä otetaan vastaan. Joka tapauksessa ihmisiin tutustuminen on ainakin helppoa, sillä kaikki on tosi ystävällisiä ja kiinnostuneita. Pitää vaan olla tarkkana millä asialla toinen osapuoli on. Elämä on rentoa, leppoisaa ja eletään pilke silmäkulmassa. Jotain se kertoo tästä kulttuurista, jos jo lentokentällä maahan tullessa tutustun random tyttöön joka haluaa näyttää mulle paikkoja. Vandrah asuu Maputossa ja on tosi symppis. Vaikka asutaankin kaukana toisistamme oon ilonen siitä et sain heti kaverin, ja vielä naispuolisen.

 Kaikki kuvat on räpsitty Maputosta, jossa kierreltiin yhden päivän ajan. Oli kiva päästä jo nyt tutustuun kaupunkiin, koska sinne ei pitkän matkan takia ihan millon vaan voi lähtee.

Yksinoloa ei siis oo tarvinnut pelätä. Saatan viettää päivän vaan kotipiirissä, ja silti tapaan kymmeniä ihmisiä. Vaikka yrittäisin vetäytyä syrjään puun alle tekeen portugalin tehtäviä tulee ihmisiä pian ympärille kyseleen mitä teen ja auttamaan. Jos oon omassa huoneessa koneella, saattaa ympärille tulla yks kerrallaan lisää porukkaa ja huomaan pian, että oon näyttämässä valokuvia huoneen täydelle ihmisiä. Pakko myöntää että näin suomalaisena yksin oleminen alkaa aina jossain kohtaa houkuttaa, mutta varauduin tähän jo ennen lähtöä. Oven sulkemalla saa kuitenkin olla aika rauhassa, ja onneks on mahdollisuus lähteä lenkille (se pitää kuitenkin ajoittaa aamuun, koska päivällä on tuskasen kuuma ja pimeellä ei enää uskalla lähtee). Ihmisten läsnäolo on kuitenkin tähän asti ollu enimmäkseen positiivista. Täällä on vaikee kuvitella olevansa pitkään allapäin, kun iloisia ihmisiä pyörii ympärillä väistämättä. Haleja, ja näyttäkää että suomalaisetkin osaa pitää hymyn huulilla!

Ps. Nyt palaan metsästään mun huoneessa olevaa hiirtä, jota en oo vielä nähnyt mutta vikinä on kuulunut jo tunteja. Helppo koittaa nukahtaa kun mietin vaan mitä se tällä hetkellä järsii...

Eu falo um pouco Portuguese

Kun olin muksu, asuttiin perheen kanssa vuosi Englannissa. Siellä opettelin englantia ensin naapuruston lasten kanssa leikkimällä ja sitten koulussa osallistumalla tunneille joista en aluksi tajunnut yhtään mitään. Kun opin lukeen ja kirjottaan, aloin kyseleen käännöksiä sanoille englanniks ja kirjottaan niitä ylös. Tästä mulla on todisteena suomi-englanti-sanakirja by Annika 6v, jonka highlighteja on mm. sakset – sisös, hevonen – hoos ja minä olen pelle – ai am klaun (olisko isoveljet opettanu?). Täällä portugalin opiskelu tuntuu aika samalta. Oon toistuvasti porukassa, joista kukaan ei puhu englantia. Kuljen kylällä kädessä sanakirja, oppikirja ja epämääränen kasa lappusia joihin oon kirjottanu käännöksiä. Ihmiset lähestyy myös mua englanti-portugali-kirjojen kanssa, ja pidetään kielipiirejä millon missäkin. Ihmisten kärsivällisyys ja halu auttaa on ihan lifesaver. Yritän aina avata suuni ja höpötellä edes jotain tyhmää. Totta kai se tuntuu typerältä, mutta ihmiset tuntuu ymmärtävän mun tilanteen hyvin ja ainakin ne saa hyvät naurut.

Aivan ihana naapurintyttö (jonka nimee en nyt tietenkään muista). Heti kun astun pihalle tää tyttö ilmestyy paikalle ja alkaa höpöttään millon mitäkin. Ainakin saa lisää altistusta kielelle!

Näitä hökkeleitä on ympäri Macianaa. Mun käsittääkseni harva niissä (ainakaan tällä asuinalueella) enää yöpyy, mutta niitä käytetään keittiönä, vessana tai varastona.

Naapureita tuli käymään kylässä. Tää vauva kilpailee söpöydellään Zurfan kanssa.

Unikaveri

Kielitaidottomuus johti myös ensimmäiseen kohtaamiseen poliisin kanssa. Sovittiin Bilion kaa, että se jättää mut Manhican keskustaan ja kiertelen siellä jonkin aikaa tutustumassa paikkoihin sen aikaa kun Bilio käy omilla asioillaan. Ehdin kävellä parikymmentä metriä, kunnes kaksi lasta, tyttö ja poika, alko seuraan mua. Lapset hymyili kauheesti ja halus koskettaa mua, valkoinen iho kun oli niin kiehtova. Yritin kysellä lapsilta palikkaportugalillani missä heidän vanhempansa ovat mutta ei ymmärretty toisiamme ollenkaan. Lapset kuitenkin vaikutti hyvinvoivilta, joten annoin heidän roikkua mun mukana samalla kun tutkin lähiympäristöä. Törmäsin aiemmin päivällä tapaamaani Fernandoon, jonka kanssa oltiin opetettu toisillemme portugalia ja englantia. Tällä meinaan siis sitä, että kumpikaan ei osannut toistensa kieltä, mutta opetettiin toisiamme kirjaimellisesti sana kerrallaan. Fernando lyöttäytyi mun ja lasten seuraan ja kierreltiin Manhican keskustaa (eli yhtä ainoota katua) yhdessä. Sit alko tapahtua.

Yhden baarin omistaja ihmetteli meidän hassua poppoota ja kysyi Fernandolta kuka mä olen, keitä lapset on ja mistä tunnetaan toisemme. Fernando yritti selittää tilannetta, mutta mies oli tosi epäilevä. Ympärille tuli muitakin ihmisiä, joista kukaan ei puhunut englantia. Yritin kysellä mitä tapahtuu, koska en ymmärtänyt ongelmaa. Koitin myös selittää, että lapset lähti vaan käveleen mun kanssa tuolta kadunkulmasta, eikä kumpikaan tiedetä missä lapset asuu. Kuvittelin, että ihmiset halus suojella lapsia meiltä. Jossain kohtaa meitä lähdettiin raahaamaan poliisiasemalle ja siinä kohtaa kuumotus oli aika kova. Mosambikissa poliisi on nimittäin tosi korruptoitunu ja saattaa pysäytellä kadulla ilman syytäkin lahjuksien toivossa. Ajattelin vaan, että tässä kohtaa oon aika heikoilla jos poliisi alkaa jotain vaatia, kun en ees ymmärtäny tilanteesta mitään. Aikamme siinä sit hengailtiin poliisilaitoksella, Fernando selitteli tilannetta ja lopulta päästiin lähteen. Eniten kävi kuitenkin sääliks lapsia, koska vasta jälkeenpäin sain selville että ne oli todennäköisesti orpoja. Poliisit ajo lapset pampun kanssa meneen enkä oikeestaan voinut tilanteelle mitään. Tällasissa tilanteissa ahdistaa, kun ei ees tiedä missä lapset viettää yönsä tai mistä saa ruokaa. Täällä kuulemma on jotain orpokoteja, mutta kaikki ei niihin mahdu. Osa lapsista on siis ihmisten anteliaisuuden ja oman neuvokkuutensa varassa. Joka tapauksessa vasta illalla pystyttiin purkaan koko keissi Bilion tulkkaamana ja tajusin että ongelma oli ollut ihan eri kun olin luullut. Ihmisille ei oikein menny läpi se, että ollaan kavereita Fernandron kans vaikka ei samaa kieltä puhutakaan. Ihmiset kuvitteli, että Fernando yrittää tehä mulle jotain pahaa ja käyttää lapsia houkuttimena. Poliisit oli siis halunnu vaan suojella mua. Pyytelin sit vaan kauheesti anteeks Fernandolta että olin saattanu sen tähän soppaan.

 

Tässä kyseiset lapset. Eniten harmittaa se, että olis pitänyt tajuta ostaa lapsille edes muutama mango. Nyyh, pakko sitä on kai karaistua...

Tän isompia ongelmia kielitaidottomuus ei oo vielä tuonut. Pieniä väärinkäsityksiä tulee päivittäin, ja luonnollisesti on raskasta olla ihan kujalla koko ajan. Oon kuitenkin tosi onnellinen siitä, että päivittäin oon tavannu ainakin yhden uuden ihmisen, joka puhuu myös englantia. Ei välttämättä hyvin, mutta edes vähän. En  kuitenkaan oleta tai kysy ihmisiä kohdatessani osaako he englantia, koska se saattais vaan asettaa toisen noloon tilanteeseen. Tiedostan sen et tässä maassa mun pitää olla se, joka opettelee paikallisen kielen. On kuitenkin valtava helpotus löytää satunnaisesti joitain englantia puhuvia ihmisiä, kuten Vandrah, tyttö johon tutustuin lentokentällä ja jonka kanssa kierreltiin Maputossa yks päivä, ja JP joka on Etelä-Afrikasta. Englantia puhuvien näkeminen pitää mut järjissäni haha. Yritän kuitenkin pitää asenteen hyvänä portugalin suhteen ja luottaa siihen, että edistystä tapahtuu koko ajan. Tässä ympäristössä oon jo viikossa oppinut ihan valtavasti, enkä malta odottaa kielikurssin alkua. Jotain hyvää kolonialismi on sentään tuonut - nimittäin yhtenäisen kielen tähän maahan jolla ainakin kaikki mosambikilaiset ymmärtää toisiaan ja vielä kielen, joka on takuulla helpompi oppia kuin paikalliset kielet.

 Lidian kampaamo

 Makaronilaatikon kokkausta. Hyvin sopii paprikakin joukkoon vaikka pippuria pyysinkin hehe, nää on näitä pieniä väärinymmärryksiä.

 

Lidian vanhemmat lapset Lilita ja Ali 

Huomaa että tyttöjen äiti on kampaaja!

Otsikon lausetta, puhun vähän portugalia,  tulee hoettua päivittäin. Heti perään lisään kuitenkin pian quero apprender mais eli haluun oppia lisää. Hyvillä fiiliksillä tähän asti, palaillaan pian argh kukaan ei ymmärrä mua-päivityksellä haha. Kuvat on mun asuinalueelta Macianasta. Terkkuja Suomeen ihanat!

Afrikkaistuminen alkaa

Varoitus: seuraa pitkä ja jäsentelemätön kuva- ja ajatusryöppy!

 Maisemia automatkalta Maputosta Manhicaan

Oon saanut nyt nettitikun, mutta tää on tooodella hidas ja pätkii paljon. Kuitenkin sain tekstin vihdoin julkaistua, jei! Ensimmäiset päivät on olleet yhtä päänsisäistä myllerrystä, vaikka elämänmeno täällä onkin tosi rauhallista. Kaikki mitä teen, nään ja koen on uutta ja erilaista. Päivät on älyttömän intensiivisiä, kun joudun keskittymään kaikkeen mitä teen ja mitä ympärillä tapahtuu. Opitut mallit siitä, miten asiat hoidetaan Suomessa on heitettävä ikkunasta ja hyväksyttävä, että nyt ollaan Mosambikissa. Asun Manhica-nimisessä pienessä kylässä (en siis naapurikylässä Maluanassa, vaikka aluksi niin oletin). Paikka on ihan maaseutua, mutta Manhican yhden kadun kokoisesta keskustasta löytyy mm. pari vaatekauppaa, kahvilaa ja supermarket. Ihmisiä tosin on sitäkin enemmän. Asun tuutorini Bilion perheessä, johon kuuluu avovaimo Lidia ja 11-kuukautinen Zurfa. Lidialla on myös yksi tyttö ja yksi poika aiemmasta suhteesta, jotka asuvat lähellä asuvan isänsä luona, mutta välillä yöpyvät myös täällä.

Perhe on todella köyhä, joten olosuhteet täällä on vaatimattomat. Jopa vaatimattomammat kuin osasin odottaa vaikka kuinka uhosin olevani varautunut mihin tahansa. Sähköt on, joten siitä iso plussa, koska suurin osa mosambikilaisista elää edelleen ilman sähköä. Vessaa ei ole, mutta huussi on rakenteilla. Tarpeet tehään ämpäriin. Ulkona on naapuruston yhteinen vesihana. Peseydyn täyttämällä pienen ammeen vedellä ja siitä vaan huljutteleen. Bilio sanoi, että heti kun ne sai tietää mun tulosta (mikä oli viime viikolla, mitä sitä nyt turhan aikasin asioita hoitaan haha) ne päätti rakennuttaa huussin ja vesihanan pihaan. Aiemmin kaikki vesi kannettiin viiden talon päästä, uskomaton vaiva. Bilio sanoi, että noi on ensimmäiset hyvät asiat joita mun tulo heille toi. Olin tosi otettu, mutta vastasin silti et hei, en mä ole yhtäkään tiiltä tota huussia varten kantanut. Jääkaappia täällä ei ole, mutta se löytyy Lidian omasta kampaamosta muutaman sadan metrin päässä. Ruoka tehään avotulella ulkona. Täällä on nyt sadekausi, ja lämpöä on ollut päälle 30 joka päivä. Mun ensimmäisenä yönä satoi niin rankasti, että vesi tuli katonraoista sisään ja kasteli mun tavarat. Ite olin niin väsynyt kuluneesta päivästä, että en herännyt vaikka Lidia koitti ravistella mua (läheiset tietää et tää ei yhtään yllätä mun unenlahjat tuntien hahah). Lidia oli onneks ihana ja siirsi mun tavarat suojaan, ja naurettiin asialle aamulla. Bilio kuvasi olosuhteita hyvin: this is not vip, but we have vip in our hearts. Mulle ollaan oltu todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Manhican pääkatu

Manhican sairaala. Liput on olleet joka paikassa puolitangossa, sillä heti mun ensimmäisenä päivänä Bilio kertoi ikävästä uutisesta: yli 70 ihmistä oli kuollut kotitekoisen kaljan aiheuttamaan myrkytykseen

Bilio ja Zurfa

 Olohuone

 Mun huone, hyttysverkko vielä asentamatta

 Kotitalo

 Piha-aluetta ja Lidia

Vessan rakennusta

Kauan kaivattu vesihana

Tässä kokataan

Asuinalue on Maciana, joka on on osa Manhicaa. Tää on pieni kyläyhteisö, jossa ihmiset on köyhiä ja asunnot on tosi lähellä toisiaan. Ihmisiä on joka puolella ja lapsia on paljon, kuten Afrikassa muuallakin. Yhteisöllisyys on ihan sanoinkuvaamatonta. Kun ajellaan kylällä, pysähdytään parinsadan metrin välein moikkailemaan tuttuja, ja poimitaan kyytiin koko ajan ihmisiä. Tuttuja tulee käymään kylässä ja ihmisiä pyörii ympärillä koko ajan. En aina ees muista oonko jo tavannut jotain ihmisiä ja mahdolliset sukulaissuhteet menee multa aika sekasin. Esittelykulttuuri on täällä vähän niin ja näin, koska Bilio ja Lidiakaan ei varmaan jaksa kertomassa kaikkien ympärillä olevien ihmisten taustoja. Ne tulee esiin sit kun kysyn asiasta tai myöhemmin puheeksi tullessa. Pyrin moikkaileen kaikkia vastaan tulevia ihmisiä ja vaihtaan small talkia sen verran kun pystyn, jotta mun läsnäoloon totuttais. Tapaan siis uusia ihmisiä koko ajan, eikä yksinoloa tarvii ainakaan pelätä. Naapurustossa vilisee nappisilmäisiä lapsia, ja alkuun ne oli tosi hämmentyneitä mutta pian uteliaisuus vei voiton. Lasten kanssa on helppo tulla juttuun kielimuurista huolimatta. Yritän sönköttää joitain osaamiani sanoja portugaliks ja lapset vaan nauraa. Ensimmäisenä iltana leikittiin tuntitolkulla mun Tigerista ostamalla välkkyvällä superpallolla, joka oli oikee hitti!

Kieli tulee oleen varmasti yks isoimmista haasteista. Tosi harva tääl puhuu englantia. Onneks mun hostit puhuu vähän, ja he haluaa oppia mun kanssa sitä lisää. Jotkut ihmiset osaa perus small talkit englanniks, mutta suurin osa puhuu vain Portugalia ja lisäks paikallisia kieliä, kuten Shanganea ja Rongaa. Kun oon kertonut, että tuun asuun ja opiskeleen täällä Portugaliks, enkä osaa sitä viä oikeestaan yhtään, mulle on vaan naurettu päin naamaa. Suoraan on myös sanottu ”inglese bye bye”, eli Portugalia pitäis siis oppia asap. Sössin jo hedelmäostoksillakin, kun menin aivan lukkoon enkä osannut sanoo ei myyjälle tarpeeks napakasti. Jotenkin ajoin tilanteen siihen et Bolio pääty ostaan kohteliaisuuttaan hirveen kasan ananaksia, kun myyjä väitti mun himoinneen niitä kauheesti. Tuijotin vaan tilannetta hämmentyneenä, kun ilman kielitaitoo kaiken tajuaa viiveellä. Naureskeltiin sit vaan, että nyt mussutetaan ananaksia pitkään. Moni kuitenkin haluaa olla avuks ja opettaa mua. Äskenkin istuttiin naapuruston ihmisten kanssa kielipiirissä, missä sanakirjan kanssa opetettiin toisillemme englantia ja portugalia sana kerrallaan.

Varsinkin kielitaidon takia jännittää, miten tuun oikeesti tutustuun ihmisiin ja saamaan kavereita. Kaikki on kuitenkin ollut tosi kiinnostuneita ja avuliaita. Toivon, että asumalla paikallisten joukossa yhtenä heistä tuun väkisinkin osaks yhteisöä ja tapaan uusia ihmisiä. Kavereita voi kuitenkin löytää aika random paikoista, ja oon jo vaihtanut ihmisten kanssa numeroita mm. kadulla ja ruokakaupassa. Myös koulun alkaessa tapaan varmasti vielä enemmän oman ikäisiäkin. Bilion näyttämien kuvien ja puheiden perusteella koulussa vaikuttaa olevan tiivis yhteishenki, sillä oppilaita on vain noin 300. Uskon ja toivon että mut otetaan sielläkin hyvin vastaan. Koulu alkaa kuukauden päästä ja kävin jo eilen täyttämässä vähän lomakkeita ja katsomassa millasia kursseja on tarjolla. Kurssit vaikutti tosi mielenkiintosilta, ja pääsen mm. vierailemaan erilaisissa laitoksissa ja järjestöissä, ja voin sisällyttää opintoihin jonkinnäköisen harjoittelunkin. Näistä asioista kuulen kuitenkin lisää myöhemmin. Ensi viikolla mulla alkaa kielikurssi, mutta siihen asti voin ottaa rennosti ja tutustua rauhassa elämänmenoon.

 Naapuruston lapset innostu myös saippuakuplista

<3 Zurfa vähän vielä vierastaa mua, mutta eiköhän meistä vielä kaverit tuu!

Oon todennäköisesti koko kylän ainoo valkoihonen. Jopa autolla ajaessa lapset juoksee perään ja huutaa mulundo eli valkoinen. Tuijotuksia saa joka paikassa. Toivon kuitenkin et ihmiset tottuis muhun, enkä olis pian enää se kummajainen. Mulle mietittiin aluks omaa kämppää Manhican keskustassa jossa voisin asua yksin, mutta koululta tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että parhaiten opin tunteen tän kulttuurin asumalla paikallisten kanssa. En itsekään tiennyt että tuun asumaan perheessä, mutta oon siihen päätökseen tosi tyytyväinen. Haluan oppia elään kuten paikalliset ja puhumaan portugalia, koska haluan oikeesti oppia tunteen tän kulttuurin. Puhuttiin jo mun koulun vararehtorin kanssa siitä, miten jotkut eurooppalaiset tulee Mosambikiin, yöpyy Maputon loistoasunnoissa, tapaa ehkä joitain paikallisia (mutta niitä rikkaita länsimaalaistuneita), ja lähtee kotiin ajatellen, ”eihän siellä niin köyhää olekaan” tai ”mosambikilaiset on ystävällisiä mutta aika tyhmiä”. Tällä tavalla tuun oikeesti näkeen miten iso osa mosambikilaisista elää, ei vain rikas vähemmistö. Mä tuun oleen se tyhmä, joka ei osaa kieltä ja joka tulee aivan eri kulttuurista. Yritän osallistua parhaani mukaan kaikkiin arkiaskareisiin ja elää kuten paikalliset. Mulla on nyt niin ainutlaatunen mahdollisuus siihen, ja tää on ehdottomasti paras keino. Kulttuurishokki on aivan varmasti edessä jossain kohtaa, ja tää tulee oleen todennäköisesti elämäni raskain mutta samalla antoisin puolivuotinen. Sanoilla on vaikee kuvata kaikkea, mutta toivottavasti kuvista välittyy edes jotain tästä tunnelmasta. Mosambik on jo nyt vienyt mun sydämen. Lämmin (ja hikinen) halaus ja terkkuja!

Ainiin, tähdet täällä loistaa uskomattoman kirkkaasti.