Leijonaa mä metsästän

Heips! Jatketaan vielä reissujutuilla. Matka jatkui Victoria Fallseilta takaisin Etelä-Afrikkaan vähän kuivempaan ympäristöön (kuivempaan fyysisesti, ei kiinnostavuudeltaan). Otettiin Viva safarien järjestämä safaripaketti Kruger national parkiin, Afrikan isoimpaan ja todennäköisesti tunnetuimpaan luonnonpuistoon. Pakettiin kuului auringonlaskusafari, päiväsafari, yöpyminen puumajassa ja aamuinen bush walk. Viva safarit hoiti kyllä homman kotiin loistavalla vieraanvaraisuudella ja rennoilla ja asiantuntevilla oppailla. Safari oli unohtumaton kokemus ja vaikka sitä leijonaa ei lopulta löytynytkään oli muissakin eläimissä aika lailla ihmeteltävää.

 

 Ensimmäisellä safariajelulla viiden minuutin jälkeen bongattiin tää kaveri, ensimmäinen Big fiven jäsen (Big five: leijona, elefantti, leopardi, sarvikuono ja buffalo) ihan vierestä. Odotukset oli siis aika kovat ja saatiin mielikuva siitä, että safariajelu on eläimien bongailua toinen toisensa perään. Pian kuitenkin huomattiin että eihän se ihan niin mene, ehkä 90 prosenttia ajasta on luonnossa ajelua ja puskien tarkkailua. Toisaalta eipä ainakaan ollut eläintarhafiilistä ja  ymmärtää että eläimet liikkuvat oikeesti vapaana luonnossa. Osaa myös arvostaa paljon enemmän sitä kun jonkin otuksen vihdoin bongaa. Olin siis ihan varma siitä, että tää norsu oli safarifirman oma tervetulotoivotus ja sen jalasta löytyis kettinki jos tarkemmin katsois (heh).

 Afrikassa on aina kuuma ja sillai...

 Innokkaat turistit!

 Niin kun sanoin, aina kun jonkin eläimen näki tuli siitä ihan voittajafiilis. Jopa tää kilppari sai kaks autoa pysähtyyn ja yli-innokkaat turistit (itseni mukaan lukien) räpsiin siitä hirveen kasan kuvia. Jälkeen päin tilanne vähän nauratti...

 Virtahepoja ja krokotiili ottamassa lepiä

 Aurinkorasvan käyttö unohtui ekan Mosambik-kuukauden jälkeen, ja siitä kiitoksena yläkroppaa koristaa tällä hetkellä epämääräiset valkoiset pilkut. Yritän välttää niiden googlaamista koska tunnetusti internetin vastaus mihin tahansa terveysongelmaan on "sinulla on syöpä", ja elän toivossa ettei noi ole mitään vakavaa.

 Tää pikku Dumbo vei mun sydämen, voi kun tollasen parisataa kiloisen palleron vois ottaa kotiin lemmikiks<3

 Ah, safarin kohokohta! Leopardin näkeminen on ainakin meidän oppaan mukaan tosi harvinaista. Kun nähtiin kaukana puskissa leopardi oltiinkin ihan innoissamme. Pysähdyttiin pitkäksi aikaa odottaan jos se mahdollisesti tulis lähemmäs. Pian kisu alkoikin lähestyä meidän autoa ylittääkseen tien, koko auto oli ihan hiljaa ja sydän pamppaili. Yhtäkkiä taustalle ilmestyi toi norsuperhe ja oli vähän tekemistä pidätellä riemunkiljahduksia!

 Ja tuli sieltä vielä perässä yksinäinen norsu takaamaan tän kuvan onnistumisen!

 Mun lempieläin seepra! Niin kauniita, rakastavia laumaeläimiä. 

 Auringonlaskut safarilla on jotain ainutlaatuista ja monesti alko Lion king-musiikki soimaan päässä näissä maisemissa

 Seuraavaksi matka jatkui kohti Maputoa aika hulppeiden maisemien maustamana. Safarifirma hoiti paluumatkan Blyde river canyonin (maailman kolmanneksi isoin kanjoni) kautta.

Viimeinen yhteinen päivä porukoiden kanssa kului Maputossa (itsellä tosin vähän väsyneissä tunnelmissa, kun en voinut vastustaa kiusausta lähteä Maputokavereiden kanssa ulos ja lopputulos oli se että hotellin aamupala olikin yöpala ja unitunnit jäi nollille). Anyway, pirteenä lähdettiin turistihommiin pitkin Maputon katuja. Ehdittiin kävellä kymmisen minuuttia, kun alkoi tapahtua ja porukat sai kunnian päästä tutustuun ihanaan Mosambikin poliisiin (mun ensimmäisestä poliisikohtaamisesta voi halutessaan lukea täältä). Äiti otti kaikessa rauhassa turistikuvia, kun yhtäkkiä äkäinen poliisisetä ilmesty puskista ja totes äidin ottaneen kuvan hänestä. Katsottiin kuvia, ja tais siellä jossain näkyä kyseinen herra pikku pisteenä taustalla. Poistettiin kuva. Poliisi kysyi myös passeja, jotka ulkomaalaisilla teoriassa pitäisi olla mukanaan Maputon kaduilla liikkuessa. Myös suurlähetystön leimalla varustetut passikopiot käy. Passikopiot löytyi, leimoja ei koska ei sellaisia oltais ehditty porukoille vielä edes hankkia. Tässä kohtaa alkoi poliisimiehen uhkailut välillä äidin vankilaan heittämisellä, välillä 300 euron suuruisilla sakoilla. Itelle Mosambikin poliisien ajatusmaailma on jo tullut jokseenkin tutuksi, joten en voinut vastustaa naurunpyrskähdystä kun poliisisetä pisti vankilakortin pöytään - kaikki oli luonnollisesti bluffia ja kaveri halus vaan lahjuksia. Aika pian saatiinkin suora pyyntö voidaan me tää ihan kavereinakin selvittää ilman ongelmia. Asiasta väännettiin pitkään ja hartaasti. Tällaisessa tilanteessa poliisille ei tulis antaa mitään, vaan vaatia hoitamaan homma poliisiasemalla. Näin tehtiinkin, ja loppuvaiheessa kaverin äänensävy oli jo alistunut, eihän tällä edes olisi mitään todellista syytettä meitä vastaan. Lopulta, yli puolen tunnin säätämisen jälkeen, totesin miehelle hymyillen että ystävä hyvä, me ei olla maksamassa kenellekään mitään, mutta voidaan tarjota kaljat sulle ja kaverilles (jossain kohtaa paikalle ilmestyi toinenkin poliisi lahjushaukkana avuksi). Miesten suupielet kääntyi väsyneeseen hymyyn, lähdettiin porukalla kaljaostoksille ja he pääsi uniformut päällä korkkaamaan ansaitusti - on se järjestyksen pitäminen raskasta hommaa.

Nyt porukat on jo takas Suomessa ja mulla jatkuu arkihommat kylällä. Viikko oli aivan ihana irtiotto arkeen, ja oli hienoa päästä viettään laatuaikaa yhdessä, näyttää vanhemmille mun maailmaa täällä ja kokee ja nähdä itsekin paljon uutta. Palaillaan!

Porukoiden vierailu & Victoria Falls

Hellurei ihanaiset! Päätin että nyt on loistava aika päivitellä blogia ajan tasalle koska mulla olis kasa loppuesseitä kirjotettavana yliopistolle, ja suomeks kirjoittaminen motivoi hippasen enemmän kuin portugaliks takeltelu.

Mun vanhemmat tuli tosiaan pari viikkoa sitten visiitille ja pääsi maistaan palan Afrikkaa (aika montakin palaa noin lyhyeen aikaan nähden). Samalla mullekin tarjoutui tilaisuus nähdä hurjasti uusia paikkoja. Ensimmäisenä päivänä porukat tuli katsastaan mun kotikylän. En ollut päässyt esitteleen Mosambik-kotia vielä kellekään Suomesta, joten olin odottanut tätä päivää paljon! Oli hauska nähdä miten ihmettelyn aiheet oli ihan samanlaisia kun mulla muutama kuukausi aiemmin, ja miten näistä asioista on jo tullut itselle niin arkipäivää. Yleinen likaisuus ja teiden huonokuntoisuus, kaiken kantaminen pään päällä, täpötäydet bussit ja autonlavat, ihmisten sosiaalisuus ja avoimuus… Moneen kertaan puhuttiin, että vaikka tätä kaikkea kuinka yrittäisi selittää ymmärtää sen parhaiten kokemalla itse. Toisaalta sama pätee melkein mihin vaan. Tuntui niin uskomattomalta ja samalla hienolta nähdä mun vanhemmat täällä, kävelemässä samaa tuskaisen pitkää hiekkatietä jota kävelen päivittäin, moikkaamassa mamaa jolta ostan joka aamu leipäni (joka ei malttanut odottaa että tapaa kunniavieraat), oppimassa tanssimuuveja toiselta naapurin mamalta ja syömässä ximaa (paikallista maissipuuroa) samassa pöydässä Lidian, Alin ja Zulfan kanssa. Olin jo etukäteen tosi innoissani siitä että pääsen esitteleen heidät toisilleen, enkä varmasti ollut porukan ainoa. 

Välikommentti: näköjään tulee keksittyä tekosyitä jopa blogin kirjottamiselle, äsken naapuruston hyppynaru-leikkisessio vei voiton. 

 Kun pääsin näyttään tän kaiken porukoille sain tietynlaisen herätyksen siihen, että tää kaikki on oikeesti todellista eikä vaan jotain kieroutunutta unta. Joka tapauksessa päivä oli kaikin puolin yhtä onnistunut kun odotettukin. Kontrasti oli aika kova kun suunnattiin Macianasta suoraan Radisson-hotelliin yhdeks yöks. Tästä alkoi aika rytinällä viikon prinsessaelämä (vaikka enimmäkseen majailtiinkin guesthouseissa ja reissattiin suht vaatimattomasti, mutta normaali suihku ja ruoka oli silti ihan tervetullutta vaihtelua). 

 Äidin räpsimiä kuvia. Asioita, jotka saattaa luonnollisesti pikkusen hätkähdyttää aluksi mutta joihin silmä tottuu uskomattoman nopeesti.

Maalailua kotona

<3

Ehdittiin myös käydä moikkaamassa Samiraa

Seuraavana aamuna napattiin Translux-bussi Maputosta Johannesburgiin. Oli ihanaa matkustaa hikisen chapan sijasta isolla, ilmastoidulla bussilla. Tuli kuitenkin todistettua että ison firman logo ja kalliimpi hinta ei aina takaa hyvää palvelua, koska bussikuski oli rajalla vähän turhan hätäinen. Rajalla on aina samat perusmuodollisuudet; kaikki matkustajat hyppää bussista, leimaa passinsa ensin Mosambikin puolella, seuraavaks käppäilee Etelä-Afrikkaan ja toistaa saman (välissä tosin muutama passin näyttäminen satunnaisten rajaviranomaisten kanssa) ja lopulta etsii uudestaan bussinsa. Kaksi naista jäi kuitenkin matkasta, kun kuski ei vaivautunut laskemaan matkustajia kunnolla vaan päätti jatkaa matkaa huikeen viiden minuutin odottelun jälkeen.  Onneksi naiset sai toisen kyydin ja seuraavalla pysähdyspaikalla saatiin bussi täytettyä kahdella (erittäin äkäsellä) matkustajalla. Naurattaa vaan se, kun muistelin omaa muutaman kuukauden takaista matkaani Etelä-Afrikasta Moziin. Tulin pilkkahintasella, narisevalla pikkuchapalla, jossa matka sujui leppoisasti kylki kyljessä muiden matkustajien kanssa rupatellen. Rajalla jouduin kuitenkin keskelle viisumisotkuja. Olin ainoo bussista joka jäi jälkeen, koska kaikki muut oli paikallisia ja pääsi siten rajamuodollisuuksien läpi ilman ongelmia. Olin siinä pompoteltavana lähemmäs tunnin ja jo ihan varma että saan etsiä itselleni toisen kyydin. Kun sain vihdoin viisumin kouraan lähdin lannistuneena etsimään bussia – joka vastoin kaikkia odotuksia oli edelleen kiltisti odottelemassa! Mun anteeksipyyntöihin vastattiin ymmärtäväisesti hymyillen ja matka jatkui. Eipä ollut länsimaalainen tehokkuus ja aikatauluissa pysyminen tän bussifirman (mäkin voisin ostaa rämäsen pakettiauton, virittää sinne penkit ja sanoa itseäni chapakuskiksi) motto, mutta asiakasläheisyys sitäkin enemmän.

Johannesburg oli vaan lyhyt välistoppi ja aika kulu majapaikassa notkuessa (SunRock guesthouse, huikee palvelu, bilis- ja pingispöydät JEAH, rento tunnelma ja sopi näin perheenä reissaaville). Aikaa ei ollut Joburgissa kierrellä, mutta se ei haitannut koska kaupunki ei kenellekään ollut mikään must-see. Jotenkin mielikuvat siitä on aika kielteiset, vaikka toisaalta 6 miljoonan ihmisen suurkaupungissa olisi varmasti nähtävää. Mun tulevat Etelä-Afrikan reissusuunnitelmat suuntautuu etelämpään Capetown-Durban-akselille. Eipä oo kauheen tarkkoja suunnitelmia tullut vielä tehtyä koska henkilökohtasesti sellaset pikkusen ahdistaa mua (haha), mutta jos joku tuolla seudulla on ollut niin vinkkejä otetaan ilomielin vastaan. Jonkinnäköistä bucket listiä onkin jo tullut tehtyä muiden ihmisten kokemusten pohjalta. Tarkoitus olis lähteä reppureissaan sit kun lukukausi loppuu eli jo muutaman viikon päästä!! En millään malttais odottaa, vaikka toisaalta ajatus Manhicasta lähtemisestä saa tosi surulliseksi.

Ajatusvirta vie taas mukanaan. Reissun kaukaisin kohde oli Victorian putoukset. Lennettiin Sambian Livingstoneen, jossa vietettiin kaksi yötä. Oli siinä pikku purossa päiväksi aika lailla ihmeteltävää, eikä todellakaan ollut pettymys. Putoukset on maailman isoimmat leveydeltään ja korkeudeltaan, ja on ne jossain kohtaa vissiin valittu myös yhdeksi seitsemästä luonnonihmeestä. Jälleen yksi niitä luonnon upeita asioita joita on vaikea sanoin kuvailla. Mun iso toive reissulle oli päästä uimaan Devil’s poolissa. Se on alue putousten reunalla, jossa veden ollessa tarpeeksi matalalla (yleensä touko-syyskuussa) pystyy menemään ihan reunalle uimaan. Pettymys oli kova kun vesi oli edelleen liian korkealla, mutta s-- happens. Devil’s pool oli myös yksi syistä miksi päätettiin lentää Sambian puolelle toisen vaihtoehdon Zimbabwen sijaan. Lopulta päädyttiin kuitenkin ihaileen maisemia ainoastaan Zimbabwen puolella, koska saatiin sielläkin aikaa kuluun sen verran hyvin. Jotain aktiviteettia piti sit keksiä uiskentelun tilalle, joten iso osa päivästä meni suostutellessa vuoroin isää ja vuoroin äitiä mun kanssa millon mihinkin aktiviteettiin. Lopulta päädyttiin äidin kanssa vaijeriliukuun, joka oli luonnollisesti super hauskaa! Putouksilta löytyy kyl vaihtoehtoja joka lähtöön aina benjihypystä koskenlaskuun.

 Varmasti yks Afrikan rennoimmista rajanylityspaikoista! (Okei oli siellä ehkä pari viranomaistakin jossain)

Naureskeltiin, että kokemus oli todella kaikille aisteille, kuva kertoo kaiken. Putousten kohina, ympäröivän sademetsän tuoksu ja läpimäräksi kastumisen siivellä ”ansaitut” kaljat piti loputkin aistit hereillä.

Eiköhän tässä oo tarpeeks kouluhommien pakoilua tällä kertaa, reissujutut jatkuu taas myöhemmin safarikuvilla ja epämääräisellä höystelöpinällä. Tchau! Tajusin just että oon asunut Mosambikissa nyt yli 4 kuukautta ja käyttänyt tota sanaa päivittäin, mutta piti silti tarkistaa miten se kirjoitetaan. Iskä kielinörttinä oli ehkä oikeessa kun totes, että opettelen kielen niin kun lapsi verrattuna sen ylianalyyttiseen insinöörimalliin haha.

Estamos juntos - olemme yhdessä

Estamos juntos. Lentävä lause joka heitetään kaverille aina heippojen yhteydessä. Suositun liittymäfirma Mcelin slogan joka näkyy ja kuuluu mainoksissa ja soi tunnarina päässä päivittäin. Mutta silti jotain, joka merkitsee mosambikilaisessa kulttuurissa paljon enemmän.

Olipa kerran ihan tavallinen koti-ilta. Lidia oli kokkaamassa ja mä tekemässä salaattia (ainoo mitä mun annetaan tehdä näillä kokkaustaidoilla). Tomaatteja ei ollut, joten huikkasin Lidialle että kipasen ostamassa naapurista kuten normaalisti. Naapurin mama kuitenkin ilmoitti että tomaatit on tältä päivältä loppu. Jäin siihen vaihtaan kuulumisia, kunnes ohi käveli mulle tuntematon tyttö. Tomaattimama pyysi tyttöä näyttämään mulle tien toisen potentiaalisen tomaattimyyjän luokse. Käveltiin tytön kanssa yhden henkilön luo, mutta ei löytynyt tomaatteja sieltäkään. Hetken aikaa taas rupateltiin, kunnes ohi käveli perhe. Kysyivät miten menee ja kerrottiin mun tomaattitarpeesta. He sanoivat naapuriltaan todennäköisesti löytyvän joten jatkettiin porukalla matkaa eteenpäin. Naapurillakaan ei tomaatteja enää ollut jäljellä, mutta kutsui kuitenkin sisään rupattelemaan. Perhe kertoi, että ovat menossa pian kirkkoon ja voimme samalla matkalla etsiä yhdessä. Vihdoin löytyi paikka jossa tomaatteja oli jäljellä, mutta tässä kohtaa olin jo aivan eksyksissä. Taas tuli yksi tuntematon tyttö vastaan, jota perhe pyysi opastamaan mut kotiin. Parasta on, etten missään vaiheessa edes sanonut missä asun, mutta nää mulle tuntemattomat ihmiset tiesi sen jo valmiiks. Puolentoista tunnin ja monen uuden tuttavuuden jälkeen tulin kotiin. Eikä Lidia edes ihmetellyt, perusmenoo Macianassa...

Mosambikiin tullessa piti totutella siihen, että ostaessani ruokaa kaikki on automaattisesti yhteistä - eikä vaan saman katon alla asuville vaan myös naapurustolle. Totta kai vaatii suomalaisena edelleen pitkää pinnaa, kun mun seuraavan päivän evääks suunnitellut hedelmät on kaikki syöty. Juuri kun alan kirota itekseni huomaan pian saavani oikeeta ruokaa tilalle pyytämättä. Pian tajusin että tää vaihtosuhdehan on loistava ja se on pitänyt ihmisiä hengissä vaikeissa olosuhteissa vuosisatoja. Kun mun vanhemmat tuli tänne pari päivää sitten (jeejee, siitä lisää myöhemmin!), he pääsi myös todistaan tätä. Isä kävi ostaan vettä torimyyjältä, ja kun myyjälta oli vesipullot loppu kävi hän lainaamassa vieressä olevalta kilpailijalta. Tää nauratti ja hämmensi porukoita paljon. Vaikka kaikki taistelee selviytyäkseen, ei ilman toisten auttamista voi pärjätä koska silloin jäisi itsekin pulaan tiukassa tilanteessa.

Päiväkodissa

 Orpokodin tyttöjä

Jos ihmisellä on työpaikka ja tuloja, on oletus että perhettä ja ystäviä autetaan. Jos työpaikan menettää, on tukiverkko ottamassa vastaan. Liikkuvuus työn perässä pitkiä matkoja esimerkiksi muihin provinsseihin ja Etelä-Afrikkaan on yleistä. Mutta jos kotiseudultaan muuttanut henkilö unohtaa läheisensä eikä auta heitä, on vastaanotto kotona sen mukainen. Kuulin tarinan eräästä miehestä, joka ulkomaille muutettuaan innostui itsenäisestä elämästä ja tienaamisesta ja unohti perheensä. Miehen sairastuttua vakavasti vaimo jätti tämän ja toi kotiseudulleen sairastamaan. Silmä silmästä-periaatteella perhe ei kuitenkaan huolinut miestä takaisin, koska läheisten unohtaminen on yksi isoimmista synneistä jonka ihminen voi tehdä. Onneksi he ymmärsivät tapauksen ironian ja lopulta suostuivat huolehtimaan miehestä.

Kun esittelin suomalaista sosiaalijärjestelmää paikallisille yhteisötyöntekijöille sain ylpeenä kertoa, että valtio pyrkii pitämään huolen ihmisistä ja tarjoaa myös materiaalista apua heikoimmassa asemassa oleville (eri puheenaihe onkin sit se mitä politiikan ihanat uudet tuulet tuo tullessaan, mutta se ei ollut olennaista tässä yhteydessä). Kerroin, että vanhemmuutta tuetaan, kuten myös köyhiä, sairaita ja asunnottomia. Tuntui melkein pahalta ylpeillä tästä juuri, kun olin kuullut työntekijöiden tuskailuja riittämättömyydestä ja lukuisia tarinoita siitä kuinka valtio lupaa auttaa mutta olennaisempaa on keskittyä ostamaan uusia luksusautoja presidentille. Koin kuitenkin tärkeeksi korostaa tässä kohtaa, että yhteisöllisyys ja sosiaalisuus on täällä jotain ainutlaatuista. Niiden hyödyntäminen on valttikortti yhteisöissä työskenteleville materiaalisen avun niukkuudesta huolimatta ja mosambikilaisena heidän tulis olla erityisen ylpeitä tästä osasta kulttuuria.

 Vapunviettoo Ponta do Ourolla (oi kyllä, vappu on juhlapäivä täälläkin!)

Voisin napata satunnaisotannalla jonkun kylältä ja olis erittäin todennäköistä, että häntä koskee osa tai kaikki seuraavista: ei ole rahaa ruokaan (pelto toki saattaa löytyä), on HIV-positiivinen, sairastaa malariaa, ei ole rahaa lääkkeisiin tai hyttysverkkoon (tehokkain malarian ehkäisijä), lapsi on kuollut, puoliso on kuollut, häneltä on ryöstetty jotain viimeisen viikon aikana, on veloissa, on myynyt itseään, on saanut lapsen teini-iässä, on lähisuhdeväkivallan uhri, on jättänyt koulun kesken… Ongelmia löytyy kaikilta ja paljon. Ihmiset selviytyvät ihan uskomattomista asioista, ja yksi merkittävä voimavara on ongelmien jakaminen. Toki täälläkin on havaittavissa suomalaista vaikenemista ja asioiden pitämistä kodin sisällä erityisesti ”häpeällisten” asioiden kuten HIV:in kohdalla. Lähtökohtaisesti kuitenkin henkilökohtaisetkin asiat ovat yhteisiä. Jokainen tietää tunteen, kun on patonut jotain sisällään ja taakka kevenee vähintään puolella kun sen lopulta uskaltautuu jakamaan jollekin. Myös tieto muiden ongelmista auttaa pistämään omat asiat perspektiiviin. Nää on itsestäänselvyyksiä mutta miksi me silti ajattellaan, ettemme halua vaivata muita tai että henkilökohtaisista asioista avautuminen on kiusallista. Kaikella on toki rajansa, mutta jotenkin tätä suomimentaliteettia olisi hyvä ravistella ja oppia selviytymiskeinoja ihmisiltä, jotka voivat taiteilla itsensä mitä vaikeimmista tilanteista voittajina.

Olennaista on, että kovaääninen, raikuva ja räkäinen nauru on yksi näkyvimmistä asioista katukuvassa. Kaiken tän vaikeuksien jakamisen vastineeksi myös elämän ilot jaetaan.

Ollaan yhdessä!