Perillä on tuolla edessämme jossain

Suunnitelmat on tehty muutettaviks eiks niin? Ei sillä että kauheen tarkkoja suunnitelmia olis missään vaiheessa ollutkaan.

Bushfire-festareilla Tofolla asuva kaveri heitti, että mun pitäis vielä tulla sinne. Viimeks vietin Tofolla upeen viikon pari kuukautta sitten ja ajatus sinne paluusta kieltämättä houkutti. Sanoin kuitenkin et ei tuu onnistuun, koska reissusuunnitelmat on etelämpään ja Tofo taas on ihan eri suunnalla. Kylällä viimesiä koulurapsoja vääntäessä heitin kuitenkin läppärin nurkkaan ja päätin et miksei tähän väliin sopis pieni viikonloppureissu. Viikokshan se veny...

8 tuntia chapassa istumista ei houkuttanut koska viime kerrasta jäi liian isot traumat. Myös 500 meticalia (13e) tuntui liian isolta summalta tosta matkasta (heh), joten ajattelin koittaa liftausta. Kävi kyllä uskomaton tuuri, kun 10 minuutin tienvarressa hymyilyn jälkeen tää symppis pariskunta osu kohdalle ja oli menossa lähes perille asti! Vietettiin yhdessä mini road trip pysähdellen välillä yhille ja katteleen maisemia. Liftaus on siitä jännä juttu, etten kokeilis sitä ehkä yksin Suomessa. Täällä se on kuitenkin niin luonnollinen osa kulttuuria, etten koe et kyydin pyytäminen on jotain leikitäämpä hengellä ja ollaan vähän extremee-elämyshakuisuutta. Se voi olla hyvä tapa tutustua ihmisiin ja säästää vähän rahaa, kunhan pitää maalaisjärjen matkassa.

 

Tofo. Snorklausta, delfiini- ja valasbongausta, purjeveneilyä, kalastajakylässä vierailua, rantabileitä, muita bileitä, tähdenlentoja, vanhoja kavereita, uusia kavereita... tajusin että paratiisista paratiisin tekee ihmiset. Voit olla maailman kauneimmassa paikassa, mutta et välttämättä saa siitä läheskään yhtä paljon irti ilman oikeenlaisia ihmisiä ympärilläs. Matkustamisessa yks hienoimmista asioista on se, että voit tutustua ihmisiin ja tuntee heidät vaan pari päivää mutta saada fiiliksen kuin olisitte tunteneet vuosia. Tofolta sellasia helmiä löyty.

Yks päivä tehtiin hostmaman kanssa reissu Maputoon tarkotuksena hankkia vähän tarvikkeita Lidian kampaamoon. Oli kuitenkin hienoo päästä vähän eri ympäristöön, koska tajusin et ei olla puolen vuoden aikana lähdetty yhdessä mihinkään parin kilometrin säteeltä. Tää johtuu siitä että Lidian, kuten monen muunkin mosambikilaisen naisen fyysinen ympäristö pysyy yleensä tosi pienenä. Nää kuvat on Maputon Costa do Sol-rannalta.

 

Naisia keräämässä rapuja ja muuta myytävää kalatorille

Ei, tässä ei rakenneta hiekkalinnoja vaan lapset on äidin keräysapuna

Ja tässä meidän saalis! 

Lidia väänsi mulle myös letit, joka oli kompromissi siitä et mua on joka suunnasta suostuteltu ottaan kunnon koko pään afroletit jo pitkään. Ei aina riitä uskallus.

Kuten Tofolta, myös kylältä lähteminen vähän viivästy millon mistäkin syystä. Juhannuksena täällä oli omat bileensä, kun Mosambikin päästä päähän matkaava rauhaa symboloiva soihtu tuli Manhiçaan. Kaikki oli ulkona juhlimassa ja vastaanottamassa kulkueen. Vietettiin samalla mun epävirallisia läksiäisiä. Vaikka palaan vielä Manhiçaan hakeen loput tavarat ja sanoon viimeiset heipat ennen Suomeen paluuta en aio viipyä kauaa. Juhlittiin koko yö, tosin huikee ilta päätty siihen et Salvadorin moottoripyörä oltiin varastettu. Pari päivää myöhemmin poliisi ilmoitti että pyörä on löytynyt (ensimmäinen kerta kun Mosambikin poliisista oli apua, hah)! Siinä oli tarpeeks hyvä syy viettää toinen yö juhlien. Yks viivästys taas oli se, että vettä ei tullut moneen päivään joten en voinut pestä pyykkiä reissuun.

Puhuttiin myös kotona etten oo vieläkään tehnyt yhtä olennaisimmista kulttuuriin kuuluvista asioista - tappanut kanaa. Viimeisenä iltana tuli sit tääkin kauhulla odotettu asia tehtyä. Trauma for life. Silittelin pikku kanaa ennen tapahtumaa ja se selvästi yritti kotkottaa että mietippä nyt vielä. Yhdessä Alin, 15-vuotiaan joka on tappanut varmaan kymmeniä kanoja elämänsä aikana, kanssa ryhdyttiin toimiin. Kyselin monta monta kertaa onko veitsi varmasti terävä. Juu juu. No, kun siinä itku silmässä yritin sahata rääkyvän kanan kaulaa auki tuli mietittyä että homma olis hoitunut tehokkaammin lusikallakin. Kun pää oli vihdoin irti teki mieli vaan käpertyä kerälle maahan, mutta Ali painotti ettei siivistä tai jaloista saa päästää irti, muuten voi kana lähtee lentoon. Ei varmaan yllätä että ruokahalu oli ton jälkeen aika olematon, mutta väkisin oli syötävä ettei raukka olis kuollut turhaan. Syy miksi halusin tappaa kanan oli se, että syön itse lihaa joten koin että toi havainnoillistais vähän paremmin mitä tulee suuhun laitettua. En voi kuitenkaan nyt valehdella kääntyneeni kasvissyöjäksi, mutta ainakin yritän jatkossa miettiä tarkemmin mistä liha on peräisin ja mahdollisuuksien mukaan valita kasvisvaihtoehdon (kuten Suomessa tuli usein tehtyä tähänkin asti). Erityisesti ruuan poisheittäminen on asia joka on aina ahdistanut, mutta erityisesti tän kokemuksen (tarkoittaen koko Mosambik-aikaa) jälkeen.

 Maputon seafood market, jonne kalastajat tuo päivittäin tuoretta myytävää. Torin yhteydessä on paljon ravintoloita, jonne voi mennä oman ostossaaliinsa kanssa sisäänheittäjien retuutettavaksi. Ruoka oli kuitenkin superhyvää ja tunnelma viihtyisä. 

Nyt on jumbokokonen rinkka pakattu (less is more eiku.. mikä siinä pakkaamisessa on niin pirun vaikeeta?) ja oon herkullisen Maputo- ja Emmin moikkaamis-stopin jälkeen matkalla Swasimaahan. Siellä tapaan etelä-afrikkalaisen kaverin, jonka kanssa suunnataan vihdoin road tripille Etelä-Afrikkaan. Innostus on valtava, juhuuu. Haleja!

What would you do if I told you the story of my life?

Hellou! Huhhuh. Mun vanhempien vierailu ja erilaiset kekkerit kuten Manhica-päivä ja Bushfire-festarit on katkonut arkee viime aikoina aika tehokkaasti. Jopa siihen malliin että en oo yhtään pystynyt sisäistään sitä, että päivät kylällä alkaa oikeesti käydä vähiin. Ensimmäisen kerran tajusin tän pari päivää sitten. Kysyin Lidialta ohimennen, että kenenkähän naapurin luona meidän pieni kattila tällä hetkellä seikkailee. Lidia sanoi etsivänsä. 10 minuutin kuluttua mua odotti keitetyt kananmunat, kahvikuppi ja leipä valmiina pöydässä. Ensin nauratti, sitten livahdin huoneeseeni pyyhkiin kyyneleitä. Lidia kun vahvana Mosambik-naisena vaivautuu itkemisestä.

En kestä kuinka gangsta Zulfa on hahah

Taiteilua muksujen kanssa

Naapuruston lapsia

Viimeisen viiden kuukauden aikana tästä yhteisöstä on tullut mulle niin tärkeä, etten löydä edes sanoja.  Mun Mosambik-perhe otti mut alusta asti todella hyvin vastaan, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Perheellä tarkotan nyt kaikkia niitä yli 10 ihmistä joita samalla maapläntillä asustaa, eli Lidian äiti, sisko, siskontytöt, serkku, veljenpojat, ja lisätään vielä lähes päivittäin vierailevat veljet ja heidän perheensä. Suurin osa tän yhteisön ihmisistä ei ole juurikaan olleet tekemisissä ulkomaalaisten kanssa aiemmin. Myös kielimuuri taisi olla aluksi shokki kaikille. Se ei oikeasti puhu sanaakaan. Ei siis olisi ollut yllätys jos mua olisi vierastettu tosi paljon, kohdeltu rasistisesti tai ajateltu rikkaana länkkärinä joka tulee tarjoamaan tien parempaan tulevaisuuteen (kaikkia näitä asenteita oon kyllä Mosambikissa ollessani kohdannut, mutta en onneksi perheessä). Jopa kielen suhteen kaikki olivat uskomattoman kärsivällisiä alusta alkaen, varmasti kärsivällisempiä kuin moni suomalainen olisi vastaavassa tilanteessa. Perheeltä kysyttiin mahdollisuudesta majottaa mut vasta viikkoa(!) ennen kun tulin. En usko että Lidia edes tajusi ennen mun tuloo mikä on homman nimi, millanen tyttö sieltä on tulossa ja millä asialla. En itsekään tiennyt mistään mitään ennen maahan saapumista (organisointia Mosambikin malliin, mitään ei hoideta liian ajoissa mutta hoidetaanpa kuitenkin aina lopulta). Erityisesti Lidian kanssa meistä on tullut tosi hyviä ystäviä. Jopa perheen sisällä on erilaisia ongelmia riittänyt sen verran, että pelkästään niistä puhuminen ja ratkominen on lähentänyt meitä todella paljon. 

Perheen tärkeys on korostunut erityisesti siksi, että täällä mun kaverisuhteet on tosi erilaisia kuin Suomessa. Koska tulin yksin ja oon koulun ainoo vaihtari, ei mulla oo minkäänlaista automaattista turvaverkkoa täällä. Suurin osa kavereista on paikallisia, ja kulttuuri- ja kielimuurin merkitystä on vaikee ohittaa vaikka kuinka haluaisi. Mosambikilaisten kavereiden ajatusmaailma on monissa asioissa täysin erilainen kun mulla, mikä on luonnollista koska he tulevat täysin erilaisista olosuhteista ja kulttuurista. Vaikka oon saanut monesti yllättyä myös siitä, miten esimerkiksi huumori ja elämän tärkeet arvot voi olla myös tosi samanlaisia, en oo täällä saanut läheisiä, Suomeen verrattavia ystäviä. Välillä tää on saanut tosi surulliseksi, mutta ihmisten kanssa puhuminen auttaa ymmärtään että se johtuu vaan olosuhteista. Paikallisten kavereiden kanssa on ollut tosi hauskoja hetkiä ja hyviä keskusteluita, mutta pitää vaan osata arvostaa näitä kaverisuhteita sellaisenaan. Yritän keskittyä siihen, miten paljon täällä on tullut murrettua kulttuurimuureja sen sijaan, että yrittäisin verrata kaverisuhteitani ystäviin Suomessa. Toinen juttu on sit muut ulkomaalaiset. Aina kun oon poistunut kylältä reissaamaan oon tutustunut Mosambikissa asuviin ulkomaalaisiin, jotka on tosi hyviä tyyppejä. Suurin osa on Maputossa asuvia vapaaehtoistyöntekijöitä, mutta 3 tunnin välimatka vaikeuttaa näkemistä. Yksinäisinä hetkinä on todella tullut mietittyä sitä, millaista ns. perinteinen vaihto-opiskelu vaihtarikommuunissa ja vaihtaribileissä olisi voinut olla. Läheisiä, omanhenkisiä ystäviä olisi varmasti saanut helpommin kuin heittämällä itsensä tänne puskaan. Mutta kummassakin on puolensa ja olen saanut itseni yleensä nopeesti kasaan vaikeina hetkinä muistamalla, että puoli vuotta on tosi lyhyt aika ja tällaista kokemusta ei ihan heti uudestaan tule tehtyä.

Orpokodin tyttöjä

Kun multa kysytään miten luennot sujuu tai mitä mun opiskeluihin oikeesti kuuluu, oon kokenut asian vähän haastavaks selittää. Luentojahan mulla on huikeat yksi viikossa, joka sekin on yhteisötyöprojektin suunnittelua ja sisältänyt mm. vierailuja tapaamaan kylän päälliköitä. Tää vaihto poikkeaa siis aika tavalla perinteisestä yliopisto-opiskelusta. Muut kurssit on sisältänyt vierailuja kylän päälliköiden, parantajien ja muiden perinteisten, ”näkymätöntä sosiaalityötä” tekevien ihmisten luona, ja muutaman vierailun tyttöjen orpokodissa. Mutta koska ollaan Mosambikissa, iso osa proffien suunnittelemista vierailuista on jouduttu perumaan koska ihmiset eivät ole tulleet paikalle, tutustumispaikat on vaatineet rahaa tai jotain vastaavaa. Nää on ongelmia joita uusi, pieni yliopisto joutuu väkisin kohtaamaan. Suurin osa mun oppimisesta täällä on siis tapahtunut koulun ulkopuolella, ja se on vaatinut paljon omaa aktiivisuutta, improvisointia ja yksinkertaisesti havainnointia ja avointa mieltä. Aloin käydä orpokodilla enemmän koska viihdyin tyttöjen kanssa ja halusin oppia tuntemaan heidän elämäänsä paremmin. Osallistuin ACIDECO-organisaation toimintaan, koska halusin ymmärtää miten yhteisötyöntekijät auttavat kylien ihmisiä. Lisäksi portugalin oppiminen on ollut jatkuva projekti. Kielen oppimiseen voisi myös liittää body language-opinnot, koska iso osa kyläläisistä puhuu vaan shanganaa, ja siinä en oo päässyt perusfraaseja pidemmälle (aion lyödä sinua, suu kiinni ja olet hullu on perusfraaseja eiksnii). Antoisinta oppimista on kuitenkin ollut perus arki täällä. Vasta jälkeenpäin, puhuessani mun paikallisen proffan ja ystävän Maren kanssa ymmärsin, että hänellä oli syynsä siihen, miksi halusi laittaa mut asumaan isäntäperheeseen keskelle erittäin köyhää asuinaluetta. Tällä tavalla oon päässyt näkemään oikeesti miten ihmiset elävät ja mitä iloja, suruja, ongelmia ja unelmia heillä on. Oon tosi kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Asuminen puoli vuotta ihmisten kanssa, jotka elävät oikeasti kädestä suuhun, joilla ei ole varaa mihinkään ”ylimääräiseen” kuten lääkkeisiin ja joille saippuan ostaminen on sijoitus, on ravistanut omaa ajatusmaailmaa aika radikaalisti. Toistuvasti koen olevani samaan aikaan sekä uskomattoman kiitollinen omista lähtökohdistani, mutta samalla koen syyllisyyttä siitä miksi näillä upeilla, hyväsydämisillä ja lahjakkailla ympärilläni olevilla ihmisillä ei voi olla mahdollisuutta samaan.

Syyllisyyttä tulee koettua myös siitä, että haluaisi auttaa enemmän. Riittämättömyyden tunteen kanssa tulee taisteltua toistuvasti. Yhden tarinan haluan kuitenkin jakaa ystävästäni, jonka tulevaisuus näyttää nyt aika paljon valoisammalta kuin vielä kuukausi sitten. Tää ystävä, sanotaan nimeks vaikka Elena, on mun ikänen. Meidän kaveruus oli aluksi vaan hengailua kylällä tai Elena saattoi tulla meille istuun iltaa. Hän on tosi rempsee ja ilonen, enkä olis ikinä uskonut millanen tarina ton eloisan luonteen takana on. Tiesin, että Elenan rahatilanne on vaikea ja sen takia hän on jättänyt yläasteen kesken voidakseen tehdä töitä pellolla. Sivubisneksenä hän myös myy itseään. Yks päivä ilmoitin, että haluun nähdä Elenan kodin ja perheen ja vähän vastahakoisesti hän lopulta suostui. Elena esitteli kotinsa joka on noin 10 neliömetrin olkimaja ilman sähköä, vessaa ja vettä. Elenan vanhemmat on kuolleet ja hän asuu 2-vuotiaan poikansa ja sairaan isoäitinsä kanssa. Isoäiti ei pysty kävelemään, joten hän viettää kaiket päivät yksin pimeässä majassa. Kun Elena on töissä, isoäiti pitää huolta myös pojasta, vaikka kumpikin heistä tarvitsis jatkuvaa huolenpitoa. 2-vuotiaalle toi pimeä, virikkeetön ympäristö on aika karu paikka viettää iso osa päivistään. Ei auta, töissä on kuitenkin käytävä. Suurimmalla osalla Mosambikin nuorista äideistä on sukua ympärillään auttamassa lasten hoidossa, mutta Elenan tilanne on siitä harvinainen ettei hänellä ole muuta perhettä apunaan. En saanut tilannetta ton vierailun jälkeen mielestäni ja aloin puhua siitä ihmisille. Yhtenä päivänä juttelin mun proffan Maren kanssa asiasta, ja hän kertoi haluavansa tavata Elenan. Tapaaminen järjestettiin, ja lopputulos on jotain uskomatonta – Mare lupasi järjestönsä avulla auttaa Elenaa nousemaan jaloilleen tarjoamalla hänelle mahdollisuuden käydä kokkikoulun ja kokkaustarvikkeita ravintolan tai leipomon perustamista varten, kuukausirahaa koulunkäynnin ajaksi, pyörätuolin isoäidille sekä sähköt, vesihanan ja vessan kotiin. Siinä on todella mies jolla on sydän paikallaan, ja Maresta on tullut yks mun suurimmista esikuvista. Vaikka kaikkia ei voi auttaa, on Mosambik aika paljon paremmalla tiellä kun täällä on yliopisto jonka perustajalla on arvopohja kunnossa ja joka pyrkii kehittämään tätä maata korruption sijaan suurella sydämellä. Uskon ja toivon, että Maren kautta opiskelijat saa halua ja valmiuksia auttaa ihmisiä yhtä hyvin kuin Elenaa. Onneksi nyt kun lähdön hetki alkaa olla lähellä uskaltaa itsekin jo avustaa ystäviä, perhettä ja muita lahjoituskohteita myös rahallisesti toisin kuin alussa, jolloin olisi heti saanut rikkaan maineen.

 Sit vähän pinnallisempiin aiheisiin. Pari viikkoa sit oli Manhiça-päivä ja tää kylä meni ihan sekasin. Koko päivän ajan oli kaikenlaista ohjelmaa, ihmisiä tuli naapurikylistä asti juhliin ja Manhiçan pikku pääkatu oli aamuun asti täynnä porukkaa. Huikee irtiotto perusarkeen!

 Ihanat Vivi ja Ruut

Samira ja Catia

 Viime viikonloppu meni festarimeiningeissä Swasimaassa kauan odotetussa ja hypetetyssä Bushfiressa! Festarit oli tosi erilaiset kun mitkään missä olin aiemmin ollut - hyvällä tavalla. Bändit oli enimmäkseen afrikkalaisia mutta musiikkityylejä riitti reggaesta rockiin ja enimmäkseen musiikki oli afrovaikutteista. Tuli tehtyä uusia bändilöytöjä joista kovimpana ehdottomasti etelä-afrikkalainen Freshly Ground (jonka inspiroimana myös otsikko repästy). Ihmisiä riitti ympäri maailmaa ja oli ehdottomasti kansainvälisimmät festarit joilla oon ikinä ollut. Normaalisti festareille on tullut lähettyä isossa kaveriporukassa ja se saattaa rajottaa ihmisiin tutustumista. Bushfiressä tunsin ennestään aika paljon ihmisiä eri porukoista, joten tuli seilattua aika paljon eri kavereiden kanssa ja sitä kautta myös tutustuttua uusiin mielenkiintosiin ihmisiin. Erilainen festarikokemus siinäkin mielessä!

Ihana Emmi

Sellaista ajatusvirtaa tällä kertaa. :) Enää olis kasa viimesiä kouluraportteja kirjotettavana, joista osan saatan jättää suosiolla Suomeen. Paitsi siks että reissukuume alkaa olla jo vaarallisissa lukemissa, mutta myös koska iso osa mun kouluraporteista on laajemmin tän kokemuksen pohtimista ja erilaisten kulttuurierojen ja sosiaalisten ongelmien analysointia. Uskon että jälkeenpäin etäisyys auttaa saamaan noihin ihan erilaista perspektiiviä toisin kun kaiken tän härdellin keskellä. Todennäköisesti oon kylällä enää noin viikon ja sit olis tarkotus ottaa reppu selkään ja lähtee tien päälle, saa nähdä kuinka pitkäks aikaa. Näillä näkymin ensimmäinen kohde olis Etelä-Afrikan Durban woop woop!

 Terkkuja ja haleja sinne alkavaan kesään!