Piirsin kartalle paikat joissa tuli käytyä, jotta reitti on helpompi hahmottaa. Ainoa suunnitelmani Mosambikista lähtiessäni oli, että haluan päästä Cape Towniin. Kaikki sillä välillä kehittyi lennossa. Tajusin juuri, että kaikki paikat (Cape townia lukuun ottamatta) joissa tuli viihdyttyä pidempään ovat sellaisia, joita ei tähän karttaan oltu edes merkitty. Isoissa kaupungeissa en viettänyt pitkiä aikoja, koska pienemmät paikat olivat yleensä kotoisampia ja niissä tutustui helpommin ihmisiin.
Reissu lähti käyntiin road tripillä kaverini Jc:n kanssa, johon olin tutustunut aiemmin Swasimaassa. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut lähteä reissuun yksin, mutta kun kerroin suunnitelmistani Jc:lle hän päätti ottaa töistä vapaata ja ehdotti road trippiä Cape towniin. Ajatus oli ajella aika nopeassa tahdissa Cape townia kohti, mutta parin viikon jälkeen Jc joutui harmillisesti jättämään matkan kesken perhesyistä. Siihen asti ehdimme onneksi nauttia täysillä.
Alex ja Jc
Becky, Chris, Kenny ja minä
Coffee Bay
Meikä ja Kenny
Kuulimme, että Coffee Bayssa on hyviä paikkoja hyppiä kallioilta. Lähdettiin ajelemaan ympäriinsä etsien hyviä paikkoja ja törmättiin lopulta futista pelaaviin pikkupoikiin. He puhuivat lähinnä xhosaa, mutta saimme body languagella selitettyä pojille kallion ja hypyn. Innolla he opastivat meidät hyvään paikkaan ja jäivät pitkäksi aikaa seuraan meidän touhuja. Kovasti puhuivat krokotiileistä joita joessa on ja naureskelivat päälle, joten toivottavasti vaan bluffasivat heh.
Jc ja Chris
Näimme erään maman tuskailevan valtavan puupinon kanssa, joita hän kantoi päänsä päällä. Päätimme auttaa naista kantamaan puut haluttuun paikkaan african style. Todellista urheilua ja niskat olivat jumissa monta päivää! Tämä oli siis ainoastaan yhdestä oksasta, ennen meidän tuloa nainen kantoi nuo kaikki yhtä aikaa päänsä päällä.
Ryytyneinä urakan jälkeen
Tsemberummuttelusta tuli uusi intohimon kohde Etelä-Afrikassa. Rumpupiirejä nuotion ääressä oli lähes joka hostellissa, mutta tää paikka jäi mieleen yhtenä parhaimmista. Seurakin oli mahtavaa! Kenny, Chris, Becky, Jc ja minä.
Lena ja Jc Cintsassa
Perus rantakamu
Lena ja suomalainen(!!) Iiris
Kun Jc joutui jättämään matkan kesken, jäin ensimmäistä kertaa itsekseni. Olo oli hassu, sai aivan vapaasti miettiä mihin lähtisi seuraavaksi. Ensimmäiseksi ostin BazBus-bussilipun. Bazbus on firma, joka järjestää kyytejä suoraan hostellien ovelta ovelle. Paikka on hyvä varata päivää tai paria aiemmin, mutta jos bussissa on tilaa voi kyytiin myös hypätä spontaanisti kun se ajaa pihaan, kuten kerran tuli tehtyä. Lippu on kalliimpi kuin itsenäinen paikallisliikenteen käyttö, mutta todella helppo ja turvallinen tapa matkustaa varsinkin yksin matkustavalle naiselle. Ensimmäinen kohteeni oli Hogsback, jossa vietin rennon iltapäivän itsekseni vaellellen ja kylpien vuoren päällä. Tää olikin koko matkan ainoo päivä jonka vietin itsekseni.
Hogsbackissa tutustuin mun israelilaiseen sielunsiskoon Galiin, jonka kanssa lyöttäydyttiin yhteen ja erottiin vasta kolme viikkoa myöhemmin. Gal on aika asennemimmi, oli kahden armeijavuoden jälkeen lähtenyt kiertämään Afrikkaa 8 kuukaudeksi aloittaen Etiopiasta, valloittaen vaikka kuinka monta vuorta matkan varrella ja päätyen Etelä-Afrikkaan. Gal oli reissannut suurimman osan ajasta kaverinsa kanssa mutta jäänyt lopussa vielä pidemmäksi aikaa yksin Etelä-Afrikkaan. Tää oli hyvä, koska koin että yksin matkaaviin on usein helpompi tutustua kun pariin ihmiseen, jotka tuntee toisensa hyvin.
By the way, ei oikeesti kuljettu koko aikaa tollasilla kampauksilla haha.
Matkan varrella oli paljon puhetta Jeffreys Bayssa järjestettävistä isoista surffikisoista, jonne kokoontui parhaat surffarit ympäri maailmaa. Moni varmasti kuuli kisojen finaalista, jossa Mick Fanning joutui haihyökkäyksen kohteeksi. Me ei nähty finaalia koska oltiin jo jatkettu matkaa, mutta monet muut reissaajat olivat olleet paikalla ja yhdessä analysoitiin tapahtunutta. Kaikki olivat luonnollisesti järkyttyneet tapahtuneesta, mutta onneksi Fanningille ei käynyt mitään. Toivottavasti myös hai selvisi ilman isompia vammoja.
Gal ja Chris
Jeffreys Bayhin olin saanut paikan hostellissa aluksi vain kahdeksi yöksi, koska kaikki majapaikat oli surffikisojen takia täynnä. Joka aamu kuitenkin päätettiin venyttää aikaamme JBayssa. Päädyin nukkumaan kolmessa eri dormissa sekä teltassa, koska joka päivä piti sumplia missä olisi tilaa nukkua. Off seasonin takia reissun aikana pystyi muuten olemaan helposti spontaani eikä hostelleja tarvinnut etukäteen varailla. Amy, minä (viikon jatkuneen silmätulehduksen takia silmät joka kuvassa kiinni), Chris ja Alex ja vakioksi muodostunut pummi-look.
Hahahaa, tässä silmä on jo melkein parantunut mutta tohtorin antamat tipat sai mut lievästi demonin näköseks...
Chris ja viikon ainoa Coronaämpäri (köh)
Jeffreys Bayn surffauksesta, biletyksestä ja surffislangin opettelusta (heey bruu wazaap) suunnattiin Galin kanssa Wild Spirit backpackersiin. Tää oli isoin kulttuurishokki pitkään aikaan. Beer pong vaihtui meditointitansseihin (yks oudoimmista kokemuksista ikinä, en ikävä kyllä voi kirjoittaa tosta blogiin kun selitys vaatii liikkuvan demonstraation). Hostelli oli keskellä metsää, ainoo lähellä oleva palvelu oli pieni kyläkauppa kilometrin päässä ja päivät täyttyi piirtelyllä, vaeltelulla, syömisellä ja nuotion ääressä jutellen ja rummutellen. Jotenkin vaan rakastuttiin tohon paikkaan, koska siellä pystyi täysin rentoutuun ja ihmiset oli todella ihania. Kaikki työntekijät oli vapaaehtosia, jotka oli ottanut muutaman kuukauden elämästään vapaata ja tulleet ruokapalkalla tuulettamaan päätään. Parissa viikossa pääsimme jo osaksi vakiokalustoa ja ihmisiin oli helppo tutustua, koska paikasta ei päässyt mihinkään.
Ihana Daniel, Gal ja mä
Mainitsinko jo syömisen Wild Spiritissä. Vaikka oltiin keskellä korpee, ei ruuasta ollut ikinä pulaa. Israelilaista shakshookaa. En oo muuten ikinä tavannut ketään, joka suhtautuis yhtä intohimosesti syömiseen ja ruokaan kun Gal. Ei haitannut, lämmikettä luiden ympärille Suomen talven varalle!
Välillä on hyvä muistuttaa huonekavereita hostellietiketistä
Laskuvarjohyppy, yksi bucketlistilla pisimpään olleista asioista tuli myös tehtyä! Tunne oli aivan mahtava ja paikka täydellinen valinta. Hypättiin Plettenberg Bayssa meri- ja vuoristomaisemissa. Meressä pomppivat valaat oli myös hyvä plussa! Upea kokemus, eikä pelottanut yhtään niin paljon kuin olisi voinut kuvitella. Benjin hypänneenä voin sanoa, että itselle tää oli ainakin paaaljon helpompaa. Johtuu ehkä siitä, että laskuvarjohyppy tehdään niin korkealta, ettei maan huomaa edes lähenevän vaan tuntuu kuin hyppäisi postikorttiin.
Viimeisenä päivänä Wild Spiritissä tutustuin hollantilaisiin Marloosiin ja Evaan, jotka oli suuntaamassa vuokra-autollaan myös Cape townia kohti. He kutsuivat mut viiden minuutin juttelun jälkeen mukaansa, ja Galin hyvästely ei tuntunut enää yhtään niin pahalta kun sai heti hyvää matkaseuraa. Cape Agulhasissa, Afrikan eteläisimmässä kärjessä.
Valasbongausta Hermanuksessa 
Boulders Beach ja villipingviinit. Muistan kun yksi ensimmäisistä tapaamistani etelä-afrikkalaisista kertoi mulle, että Etelä-Afrikassa on pingviinejä ja kiven kovaa väitin hänen valehtelevan. Todistin itseni olevan väärässä heh.
Vihdoin selvitty Cape towniin asti! Jokainen siellä käynyt kehui kaupunkia hurjasti, ja kaiken maailman listauksissa paikka on mainittu must see-kohteeksi. Voin allekirjoittaa kaiken. Mikä Cape townissa sitten niin viehättää? Keskusta ei ole valtava, mutta kaupungin monipuolisuus on omaa luokkaansa. Meri, vuoret, ilmapiiri, yöelämä. Verrattuna moniin suurkaupunkeihin ihmiset ottavat rennosti. Kiipesin vuorille, kävin Stellenbochissa asuvien kavereiden kanssa viinikierroksella, pubikierroksia, township-vierailu, Robben Island jossa Nelson Mandela vietti 20 vuotta vankeudessa, pingviinit, Cape of good hope. Paljon mahtui puoleentoista viikkoon ja pidempäänkin olisin viihtynyt.
Table mountain
Jarryd ja näkymä Lion's headilta.
Lopulta tuli aika lähteä, joten lensin Johannesburgiin ja tulin sieltä vielä Mosambikiin sanomaan viimeiset heipat perheelle ja kavereille.
Reissu ylitti kaikki odotukseni. Vaikka reissukokemusta jonkin verran löytyi jo ennestään en olisi ikinä uskonut, että ihmisiin tutustuminen on näin helppoa. Lähden jatkossa mielelläni matkalle myös kavereiden kanssa, mutta rakastuin täysin itsenäiseen reissaamiseen. Ihmisiin tutustuu todella luontevasti, koska usein kiinnostuksen kohteet, arvot ja elämänasenne kohtaavat. Kaikkien kanssa ei synkkaa täydellisesti, kuten ei kotimaassakaan, mutta todella inspiroivia ja erilaisia tarinoita kuulee päivittäin. Tutustuin rastafariin, jolla oli projekti kävellä(!!) Cape townista Kairoon, soittaa reggaeta, kertoa ihmisille heidän oikeuksistaan veden käyttöön sekä kerätä rahaa hyväntekeväisyyteen. Juttelin surffarin kanssa, joka oli joutunut kaksi kertaa haihyökkäyksen kohteeksi ja selvinnyt. Tapasin miehen, joka matkustaa moottoripyörällä Cape townista Englantiin. Sekä monia monia muita upeita persoonia. Yksin ei tarvinnut jäädä.
Tiesin kyllä, että tutustuminen on helppoa mutta epäilin sitä, onko liikkuvassa elämässä helppo saada syviä ystävyyssuhteita. Kyllä voi! Vaikka viettäisit vain viikon jonkun kanssa, tulee oltua yhdessä vuorokauden ympäri, puhuttua kaikesta mahdollisesta ja koettua unohtumattomia hetkiä. Omanhenkiset ihmiset on helppo tunnistaa. Myös vain parin tunnin keskustelut tuntemattoman kanssa eivät usein jääneet vain small talkin tasolle, koska tuntemattomalle on usein helpompi avautua kuin ihmiselle, johon tulet todennäköisesti törmäämään usein. Ihmiset tekevät paikan ja itsenäisesti matkustaessa oli helppoa sopia menot niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa haluat olla.
Huomasin, että olen jämähtelijä. Jos rakastun johonkin paikkaan haluan saada siitä kaiken irti. Jos ilmapiiri on hyvä, ei ole mitään syytä lähteä. Toki jos aikaa olisi vähemmän voi olla, että haluaisi kiertää must-see paikat nopealla aikataululla. Kahdessa kuukaudessa oli kuitenkin aikaa vain olla ja keskittyä ihmisiin, eikä pikajuoksureissauksessa olisi ollut mitään järkeä. Jos joku epäröi lähteä yksin reissuun, lopeta jahkailu! Matkalla törmää kaikenlaisiin ihmisiin ja iso osa on liikkeellä yksin. Ei tarvitse ajatella, että pitäisi olla tietynlainen. Edes supersosiaalinen ei tarvitse olla, vaikka toki sosiaalisuudesta on etua. Jos olet aito ja avoin saat varmasti seuraa. Itsellenikin tuli välillä hetkiä, jolloin small talk ei kiinnostanut ollenkaan. Saatoin silti vain hengailla hostellien yleisissä tiloissa joissa ihmisiä pyöri koko ajan ympärillä. Noina hetkinä ehkä karkotin dollarihymy-jenkit ympäriltäni, mutta rentoa hengailua suosivat perusturistit päästin lähelleni myös suomalaisina juroushetkinä. Enimmäkseen ihmisten läsnäolo oli kuitenkin ihanaa, eikä seuraa ikinä tarvinnut epätoivoisesti etsiä. Monien reissukavereiden kanssa on tullut oltua yhteydessä vielä myöhemmin ja nyt on vierailupaikkoja ympäri maailmaa.
Backpacker-kulttuuri on Etelä-Afrikassa vahva. Hostelleja on kaikkialla ja liikkuminen on helppoa. Myös apartheid-historia ja sen vaikutukset ovat mielenkiintoisia (tosta voisi tehdä myös oman postauksensa, mutta olen jonkin verran tainnut sivuta aihetta jo aiemmin blogissa). Maa on todella kaunis ja monipuolinen ja ihmiset ystävällisiä. Etelä-Afrikkaa voin lämpimästi suositella kaikille, vaikka ei olisikaan kokenut reissaaja. Voi kun pääsisi takaisin, ensi kerralla haluaisin nähdä maan myös kesällä!
Tällainen romaani tällä kertaa, heippahei!
