Rio de Janeiro

Pienen säätämisen ja vaiheilun kautta päädyttiin lopulta siihen, että vietetään Maijan loppuaika Riossa. Rakastuttiin kyllä kaupunkiin heti! Koen, että Riossa ja Capetownissa on paljon samaa - ympäröivät vuoret, rannat ja rento ilmapiiri, mutta valitettavasti myös vaarallisuus ja tuloerot. Capetownissa varoiteltiin townshipeista, Riossa taas faveloista. Viihtyisä ja kaunis kaupunki kuitenkin on osittaisesta turvattomuudestaan huolimatta. Onnistuttiin heti ensimmäisenä päivänä tekeen pakolliset turistijutut eli Kristuspatsas ja Sokeritoppavuori, joten loppuaika oli mahdollista vaan kierrellä kaupungilla ja marketeilla, ottaa rennosti ja vaan fiilistellä vikoja päiviä yhdessä Maijan kanssa. 

Lapa stairs

Meidän Kristuspatsasreissussa olis expectation-reality -meemin ainesta, koska Kristus tykkäs piilotella pilvissä. Toisaalta, olihan toi aika majesteettisen näköstä kun herra ilmesty aina välillä näkyviin. Sadat turistit huusi yhteen ääneen joka kerta kun pilvet siirty pariks sekunniks pois ja mahdollisti täydellisen turreselfien (juu, me mukaan lukien).

Maija oppi reissullaan portugalia muutamia lauseita, mm. olennaisimmat está frio na Finlândia/ eikö Suomessa ole kylmä, ja jokapäiväinen vocês sao irmas/ oletteko siskoksia.

Mukaan Rion reissuun mahtu myös, eheh, meidän toinen favelakokemus. Voin jo kuvitella silmienpyörittelyn ruudun toisella puolen mutta trust me, tällekin reissulle oli hyvä syy (tai ainakin syy). Päätettiin yks ilta katsoo Tripadvisorin suosituksia hyville ja halvoille ravintoloille, ja heti ykkösenä koreili Estrelas da Babilonia, joka teki vaikutuksen hienojen maisemakuviensa takia. Kommentteja lukiessa vähän hämmennyttiin kun huomattiin, että kyseinen rafla sijaitsee favelassa. Kaikki kommentit oli kuitenkin ylistäviä ja niissä kerrottiin, ettei ole syytä olla huolissaan ympäristöstä, sillä paikalliset suhtautuvat tiukasti häiriköihin, ja ravintolan asiakkaat otetaan yhteisössä hyvin vastaan, koska paikan omistajaa kunnioitetaan. Taustatutkimuksen rohkaisemana päätettiin siis hypätä uberiin ja painella kohti Leme-favelaa ja tätä mystistä ravintolaa. Paikan päällä ihanat paikalliset auttoivat meitä kädestä pitäen löytämään vähän vaikeasti löydettävän ravintolan. Lapset pelaili futista, ihmiset kokkaili kodeissaan, musiikki soi ja ilmapiiri vaikutti lämpimältä. Rinteellä sijaitsevasta ravintolasta oli upeat näkymät Copacabanalle ja kaupunkiin, ja ruoka ja caipirinhat olivat älyttömän hyviä. Paikan päälle oli löytänyt muitakin turisteja, luultavasti myös Tripadvisorin kautta. 

Kun oli aika painella takaisin kotiin, käveltiin pitkin rinteen portaita ja tunnelma oli rauhallinen. Otettiin kuvia ympäristöstä ja fiilisteltiin iltaa, mutta just ylläolevan kuvan ottamisen jälkeen pysähdyttiin kun seinään - tyhjällä kadulla meidän edestä käveli kommandopipoinen mies heilutellen kasuaalisti asetta. Mies ei reagoinut meihin mitenkään, vaan jatkoi rauhallisesti matkaansa kohti miesporukkaa, ja jäi hengailemaan siihen. Aiemmin ravintolaa etsiessä Maija oli myös huomannut yhdessä kadunkulmassa laukun ja rahojenvaihdon, jossa oli siis luultavasti kyse huumekaupasta... 

Näistä episodeja lukuunottamatta ihmiset olivat todella ystävällisiä. Myöhemmin puhuttaessa paikallisten kanssa he sanoivat, että favelassa aseen näkeminen on hyvin tavallista, ja bisnekset pyörivät, eikä se kuitenkaan automaattisesti tarkoita akuuttia vaaraa favelassa vieraileville. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että tämä oli vain yksi Rion faveloista, ja jossa paikalliset ovat tottuneet turisteihin. Riossa on kuitenkin monia alueita joihin ei missään tapauksessa olisi turvallista mennä, ja joihin uberit tai taksitkaan eivät suostu ajamaan. Reissaajan on aina tiedostettava nämä riskit ja arvioitava tilanne, ennen kun lähtee huitelemaan uusiin paikkoihin tällaisessa kaupungissa. No, eipä ole enää Tampereen Hämeenkatu ainoo paikka, jossa oon nähnyt tavallisen tallaajan ase kädessä. En mee siihen tarinaan nyt sen enempää kuin mainitsemalla, että kyseiseen tapaukseen liittyi valitettavasti rasismi ja äärioikeisto, yllätyys...

Maijan lähdettyä kohti Suomea jäin itse vielä muutamaks päiväksi nauttiin kaupungista. Oli haikeeta sanoo heipat ja tosi omituista jäädä ekaa kertaa yksin. Tilannetta auttoi kuitenkin Discovery hostel, joka oli just sellainen rento backpacker-hostelli, jossa yksin reissaavana pystyy tutustuun helposti ja luontevasti ihmisiin. Yksin matkustaessa ainakin itselleni hostellin yleisten tilojen merkitys korostuu ja vaikuttaa siihen, miten helppoa muiden reissaajien kanssa on alkaa jutteleen. Vaikka kuinka haluaisin, en koe olevani ihan sellasen maailmankansalaisen tasolla, että alkaisin änkeen itseeni muiden porukoihin toreilla ja rannoilla. Hostellit taas on siinä mielessä aika turvallista maaperää, että suomityttökin voi rohkaistua löytämään uusia kavereita.

Yllä oleva kuva on korruptionvastaisesta mielenosoituksesta Copacabanalla, johon eksyin sattumalta. Kyseinen mielenosoitus oli tosin rauhallinen ja rento, vähän kuin juhla, jossa musiikki soi ja välillä huudeltiin iskulauseita. Brasilian entisen presidentin, vasemmistopuolueen edustajan ja köyhien puolustajan Lulan oikeudenkäynti korruptiosta oli mielenosoituksesta seuraavana päivänä. Paikan päällä oli kuitenkin sekä Lulan puolella olevia, että vastustajia, mutta tästä huolimatta levottomuutta tai väkivaltaa ei näkynyt. Pikainen ja kärjistetty yhteenveto tilanteesta sen perusteella, mitä oon tähän mennessä saanut selville, ja tietämättä monimutkaisia taustoja tarkemmin: oikeiston kannattajien mielestä Lula on selkeästi syyllinen korruptioon ja ansaitsee tuomionsa. Vasemmiston kannattajat taas ovat sitä mieltä, että Lulaa vastaan ei ole sen enempää todisteita korruptiosta kuin valtaapitävää oikeistohallitustakaan vastaan, ja Lula on ns. rosvoista pienin rosvo/ better of the two evils. Uskon, että kansalaisten protestoinnilla on tärkeä paikka korruption vastustamisessa, ja tuomiot toimivat varoittavina esimerkkeinä myös hallitseville poliitikoille, vaikka koko touhu varmasti tuntuu usein tuulimyllyjä vastaan taistelulta.

Mä ja hollantilainen Rozanne. Pari kertaa tuli nähtyä myös Ipaneman legendaarinen auringonlasku, tai ainakin ihmisten määrästä pääteltiin et sen on pakko olla legendaarinen haha.

Okei, sit koitti mun itseni voittamisen hetki. Vikan päivän Riossa kruunas vaellus Pedra da Gávea -vuorelle, joka on vissiin maailman isoin rannikolla sijaitseva vuori tms. En tiedä, mutta tarpeeks korkee se oli. Hostellilla mainostettiin ohjattua vaellusta vuorelle, ja muiden reissaajien kanssa juttelun jälkeen olin kiinnostunut, mut samalla kauhusta kankeena. Kalliokiipeilyä ilman köyttä, kiipeemistä tuskasen kuumassa viidakossa, "et sä tipu kunhan muistat nojata eteenpäin ja olla katsomatta alas"... jippee. Kerroin vaelluksesta Rozannelle, joka kokeneena kalliokiipeilijänä oli tietty heti mukana. Siinä kohtaa olis kaduttanut liikaa olla lähtemättä, joten ilmoittauduttiin molemmat mukaan. 

Reissu kesti käytännössä koko päivän, nousu noin kolme tuntia ja laskeutuminen pari tuntia. Itselleni vaikeinta oli alun nousu noin 40 asteisessa metsässä. Vaikka alku olikin vielä loivaa nousua, ei mun Suomen talvesta revitty kroppa ole ihan vielä tottunut urheileen tollasissa lämpötiloissa. Meidän opas Alexis tosin sanoi, että alku on vaikea monille. Kalliokiipeilyosuus taas oli tosi hauskaa ja siitä sai loistavan adrenaliiniryöpyn. Maisemat ylhäällä oli myös uskomattomat!

 

Vaelluksen jälkeen ihasteltiin meidän rusketus... siis hiekka/muta/hikirajoja. Namnam.

Vaellus oli mahtava kokemus ja tapa nauttia Riosta vähän eri perspektiivistä. Ryhmä ja opas oli myös tosi tsemppaavia ja ihania. Ei ollut kuitenkaan kokemuksena helpoimmasta päästä, ja henkilökohtaisesti tää oli kyllä yks fyysisesti raskaimmista koettelemuksista ikinä. Muhun tosin ei kannata liikaa verrata, koska on tullut hävettävän vähän vuoria valloitettua ja voishan tota liikuntaakin aina lisätä, haha. Mutta tän retken jälkeen tuli luonnollisesti vannottua, että nyt alkaa treenaus ja vaeltaminen on parasta ikinä! Katotaan kauanko tää innostus kestää... 


Rio oli todellakin käymisen arvoinen kaupunki ja tuun mahdollisesti meneen sinne vielä uudestaankin tän vuoden aikana, jos vaan tilaisuus tulee. Karnevaalimenoa oli jo havaittavissa katubileiden eli blocojen muodossa, ja oon oppinut täällä, että brasilialaisilla on viikkojen ja jopa kuukausien pituiset pre-karnevaalit, joiden tarkoitus on ilmeisesti reenata varsinaisia nelipäiväisiä karnevaaleja varten. Mikäs siinä, harjoittelu on tärkeetä. Täällä Recifessä kämppikset on jo raahanneet mua pre-karnevaalibileisiin, ja pakko sanoo et vähän hirvittää mitä ne oikeet karnevaalit tulee oleen. Toisaalta en malta odottaa!

Väsyneenä mutta onnellisena, ja valmiina alottaan elämää uudessa kotikaupungissa!

Olá Brasil!

Reilu pari viikkoo brassielämää takana, joten nyt olis vihdoin kuvaoksennuksen aika. Mun motto blogin kanssa on, mitä enemmän kuvia, sitä vähemmän paineita panostaa laadukkaaseen tekstiin hehe. 

Suomesta lähtö on kyllä aina yhtä tunteiden ja paniikkijännityksensekaista mylläkkää, kun pitää sanoo heipat kaikille läheisille ja stressata millon mistäkin pikkujutusta. Tuntuu, että itsellä tilanne helpottaa aina kun pääsee koneeseen, ja Hakuna matata -moodi alkaa tulvia tajuntaan. Monet läheiset on myös ilmoittaneet tulevansa kylään tän vuoden aikana, joten tiedossa on onneksi paljon koti-ikävää helpottavia jaksoja, jee! Kaks ensimmäistä viikkoo sain jakaa alkufiilistelyt Maijan kanssa, ja ystävän läsnäolo Suomesta lähtiessä lievitti jännitystä paljon. Päästiin pitkästä aikaa reissaan yhdessä, vaikka onhan meillä Maijan kanssa jo pitkä reissuhistoria takana, kun lukion jälkeen lähdettiin nuorina, söpöinä ja naiiveina huiteleen yhdessä Australiaan (tuun ehkä katuun tätä, mutta halukaat voi käydä lueskeleen meidän teinisähellyksistä täältä). 

No niin, sit fiiliksiin ekoista viikoista. Ekana mieleen tuleva asia on lämmin vastaanotto ja vieraanvaraisuus, josta oltiin Maijan kanssa älyttömän kiitollisia. Olin tutustunut pari kuukautta sitten Couchsurfinging kautta Recifessä asuvaan Priscilleen, ja oltiin sovittu, että voidaan majoittua pari ekaa yötä Priscillen perheen luona siitä huolimatta, että löysin tämän jälkeen myös oman kämpän Suomesta käsin. Onneksi mentiin, koska Priscille perheineen oli todella ihania - meille näytettiin paikkoja, kuljetettiin joka paikkaan, tarjottiin paikallisia ruokia ja kohdeltiin kuten perheenjäseniä. 5/5 Couchsurfing-kokemus. Suomalaisina tuntu välillä jopa vaikeelta ottaa vastaan tällaista vieraanvaraisuutta, mutta oltiin tosi kiitollisia. Perheen koti toimi meidän tukikohtana koko Maijan reissun ajan, vaikka reissattiin paljon Recifen ulkopuolellakin. Nyt mulla on myös brassiperhe uudessa kotikaupungissa, johon voin kuulemma mennä aina, kun koti-ikävä iskee. <3

Perheen kanssa keskusteltaessa tuli päästyä myös heti sisään siihen, mitä Brasiliassa oikeasti tapahtuu. Erityisesti isä tykkäsi puhua pitkään ja hartaasti politiikasta, korruptiosta, veroista, sosiaaliturvajärjestelmistä, inflaatiosta ja muista brasilialaisen yhteiskunnan jännitteistä. Muita perheenjäseniä tää välillä hävetti, mutta musta oli mielenkiintoista päästä heti asiaan. Tähän mennessä on tullut tunne, että monilla brasilialaisilla on vahvoja mielipiteitä em. asioista, ja itse yritän aika neutraalisti kuunnella eri kantoja, jotta pystyisi ymmärtämään mahdollisimman hyvin erilaisia näkökantoja. Toki omat sossuarvot ja näkemykset maailmasta peilautuu kaikkiin keskusteluihin, mutta näin erilaisessa maassa on aina omat haasteensa esimerkiksi kannatettaessa korkeaa verotusta - itseänikään ei välttämättä huvittaisi maksaa valtavaa veroprosenttia, jos iso osa veroista menee poliitikkojen uusiin lomahuviloihin.  Korruptio on kuitenkin asia, johon brasilialaiset on alkaneet reagoida vahvemmin, ja korruptionvastaisia protesteja järjestetään aktiivisesti. Host-isän mielestä tosin edelleen liian vähän, ja karnevaalihumputuksiin kulutettu turha energia pitäisi käyttää poliittiseen aktivismiin. Nyt maassa on kuitenkin menossa eräänlainen uusi aikakausi, kun poliitikot entisiä presidenttejä myöten alkavat saada tuomioita, jos jäävät kiinni korruptiosta. Tässä ensihuomioita aiheesta, lukekaa varauksella, koska nää keskustelut on pääosin käyty portugaliksi, ja moni asia menee mulla edelleen täysin ohi haha.

Hyvä puoli tollasen energiapalleron (=Maijan) kanssa reissatessa on se, että se saa jopa tällasen paatuneen unikeon herään aamuviideltä kattoon auringonnousua

Välillä tosin saatoin vähän protestoida

Ihanat Priscille ja William!

Sit vähän esimakua Brasilian kontrasteista. Recifen pilvenpiirtäjät...

...ja keskustan lähistöllä sijaitseva favela. Priscille heitti meille aika pian ajatuksen, että meillä olisi mahdollisuus mennä yhteen Recifen faveloista Priscillen enon kanssa. Eno käy favelassa viikoittain jakamassa keittoa osana projektia, jonka tavoitteena on tarjota favelan asukkaille ainakin yksi lämmin ruoka päivittäin. City of Godin ja Tropa de Eliten (Brasilian tunnetuimpia leffoja, jotka sijoittuvat Rion faveloihin) katsoneena mielikuvat ja stereotypiat faveloista voivat olla lievästi sanottuna aika rajuja. Olen toki myös katsonut muitakin dokkareita ja videioita, jotka antavat vähän monimuotoisempaa kuvaa ihmisten elämästä faveloissa. Joka tapauksessa moni sanoi ennen Brasiliaan lähtöä ettet sitten lähde mihinkään faveloihin leikkimään sankaria. Hups vaan, mitäs me tehtiin heti ekalla viikolla. Sanottakoon tässä välissä, että Priscillen mukaan favela-nimitys on yleisesti käytetty ja tunnettu termi Brasiliassa ns. slummialueelle, mutta jotkut faveloiden asukkaat kokevat termin leimaavana, ja käyttävät mieluummin nimitystä comunidade, yhteisö, jotta heihin ei rinnastettaisi mielikuvia huumebisneksestä, rikollisuudesta yms. Täysin ymmärrettävää. Tosin Riossa käytyjen keskusteluiden perusteella osa taas kokee ylpeyttä siitä, että on kotoisin favelasta. Myös ymmärrettävää.

Kävimme siis yhdessä hostiemme ja Priscillen enon turvaamana tutustumassa erääseen tällaiseen yhteisöön melko lähellä Recifen kekustaa. Oli jo myöhä, joten monet asukkaat olivat jo kodeissaan, tosin monissa kodeissa ovet tai ikkunaluukut olivat auki ja ihmiset tervehtivät meitä iloisesti. Kaikki olivat todella ystävällisiä, ja yhteisöllisyys välittyi heti. Priscille sanoi, että ilman hänen enoaan meidän ei olisi ollut turvallista mennä, mutta eno on yhteisössä hyvin arvostettu ja tuntee kaikki nimeltä, joten ongelmaa ei ollut. Eno kertoi, että tälläkin alueella on valitettavasti paljon huumebisnestä, ja erityisesti naiset saattavat aloittaa prostituution hyvinkin nuorina. Jos poliiseja näkyy lähistöllä, ei alueelle ole turvallista mennä, koska silloin aseelliset yhteenotot ovat mahdollisia. Huumebisneksessä mukana oleville on tapana ampua raketti ilmaan varoitukseksi poliisien tulosta, ja poliiseilla on erikoisjoukkonsa huumeiden vastaista sotaa varten. Priscille työskentelee sairaalassa, ja heti ensimmäisenä päivänämme hän kertoi tapauksesta, jossa kaksi poliisia toi sairaalaan miehen, joka oli ampunut heidän työkaverinsa ja samalla haavoittunut itsekin. Kyseisen miehen perhe oli anellut poliiseja auttamaan, ja poikkeuksellisesti he olivat tuoneet miehen sairaalaan. Tämä on kuulemma harvinaista, sillä usein poliisit saattavat painaa herkästi liipasinta, jonka jälkeen pakenevat paikalta. Tosin, Prisille kertoi myös jengiläisten symboleista ja statuksen saamisesta, jos onnistuu tappamaan poliisin. Tästä joillakin jengiläisillä on merkkinä klovnia esittävä tatuointi. Monimutkaisia asioita... Täytyy kuitenkin vielä korostaa, ettei tämä ole ainoa todellisuus elämästä faveloissa, tosin en voi itse sitä todellisuutta tunteakaan. Kyseessä on kuitenkin tavallisten ihmisten elämää kodeissaan ja yhteisöissään, jota usein valitettavasti varjostaa köyhyys ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt. 

Maijan ja tän tytön välillä oli rakkautta ensisilmäyksellä

Kuten kuvista näkyy, ollaan siis tosiaan myös lomailtu ja nautittu, eikä ainoostaan pohdittu sitä, miten korruptoitunut ja eriarvoinen yhteiskunta tää on. Maijan täällä ollessa päästiin siis nauttiin paitsi rantaelämästä, myös Riosta, josta laitan postausta tuleen myöhemmin. Brasilian kokosessa maassa ei oo kyllä ihan helppoo tehdä reissusuunnitelmia, kun nähtävää on niin paljon ja etäisyydet on valtavia. Lisäks nyt on brassien loma-aika, joten kaikki paikat on ihan täynnä. Lähellä oli ettei jouduttu nukkuun yhtä yötä rannalla, kun kaikki majotukset oli täynnä. Rantahyppely Porto de Galinhasin lähistöllä oli kuitenkin upeeta, ja ilmat on olleet mahtavia. Ihana pehmee alotus tälle vuodelle.

Isoja alkuihmettelyjä tai kultuurishokkeja ei oo vielä tullut, itse asiassa oon yllättynyt siitä, miten kotoisalta ja hyvältä täällä olo tuntuu. Tosin lomailu on ihan eri asia kun arki. Köyhyys, rapaisuus ja tuloerot ovat asioita joihin oli osannut jo varautua, ja Afrikassa asumisen jälkeen niihin on jo jollain tapaa tottunut. Tosin tuloerot iskevät täällä eteen paljon räikeämmällä tavalla, kun taas esimerkiksi omassa kylässäni Mosambikissa asukkaat olivat enemmän tai vähemmän tasaisen köyhiä. Itse asiassa olisin odottanut pahempaakin, esimerkiksi teiden olevan huonommassa kunnossa, sillä koillinen ja pohjoinen, jossa myös Recife sijaitsee, ovat Brasilian köyhempää aluetta, etelä taas rikkaampaa. Toki tämä on vain ensivaikutelma, ja Recifen keskusta-alueet voivat pilvenpiirtäjineen antaa mielikuvan hohdokkuudesta, kun taas iso osa väestöstä asuu luultavasti kaupungin laitamilla köyhemmissä oloissa.

Meille oli kuitenkin yllätys se, ettei edes turistirantapaikoissa puhuta englantia, koska esimerkiksi monissa Aasian maissa tyypillisissä reppureissauskohteissa puhutaan aika hyvin. Portugalin kehittymisen kannalta tää on kuitenkin tosi hyvä juttu. Oli myös kieltämättä aika egoa hivelevää, että pysty kääntämään asioita Maijalle, ainakin siihen asti et huomataan et ne käännökset oli ihan hakoteillä haha. Kuitenkin huomattiin Riossa ja täällä Recifessä, että osa nuorista puhuu hyvinkin englantia, kuten Priscille ja mun kämppis Nathalya, mikä on välillä tosi jees! Mun koulu alkaa tosiaan vasta helmikuun puolivälin jälkeen, joten tässä on vielä hyvää aikaa sopeutua, kotiutua omaan kämppään (jonka terden riippumatossa istun just nyt!), reenailla portugalia, juhlia karnevaaleja JA valmistautua seuraavan vieraan eli Leenan tuloon, juhuu!