Hampaidenkiristelyn oppitunnit

Hermoja on tässä lyhyen ajan sisään päästy koetteleen oikein urakalla kun meno on ollut aika Afrikka. Ikävä on tullut suomalaista rehellisyyttä, suunnitelmallisuutta, järjestelmällisyyttä ja sitä että kaikki vaan yksinkertasesti toimii. Täällä ei.

Maanantaiaamu alko pahaa aavistamatta paratiisimaisemissa rannalla. Lähdettiin kuitenkin mun portugalintunnin takia ajeleen takas Manhicaan hyvissä ajoin. Matka tietty venähti koska auto otti vähän liikaa osumaa rantatiestä ja piti pysähtyä pumppaan renkaita. Koululle pääsin lopulta tunnin myöhässä, joten jäi meille sellanen puolisen tuntia tehokasta opiskeluaikaa mikä meni lähinnä viikonlopusta jauhaessa (oli pakko päästä kuittaileen Hilarion kännipuheluista). Edelleen merivedet ja rantahiekat naamassa jatkoin koululta kylälle moikkaan Samiraa. Ei se kuitenkaan moikkaukseks jääny, koska Samira kerto muuttavansa sinä päivänä toiseen kämppään ja tarjouduin väsymyksestä huolimatta muuttoavuks. Aattelin että kyseessä olis parin tunnin laatikoidenkantokeikka, koska Samiran omaisuus mahtuu aikalailla parin neliömetrin alueelle, mutta eipä täällä mikään käy niin helposti kun vois kuvitella. 

Ennen pakkausta lähdettiin irtisanoon vanha kämppä, johon kuulu kaikennäköstä vuokranmaksuvääntöö. Seuraavaks käveltiin toiselle puolelle kylää hakeen vuokranantajalta avaimia, jollon selvis pikku ylläri: asunnossa ei oo ollenkaan sähköö, ainoostaan about 5 neliön huone eikä sähkölinjoja lähimaillakaan. Yritin siinä ymmärtää portugalin- ja shanganansekaisesta riitelystä mitä on tapahtumassa. Välillä ajatuksena oli jäädä vanhaan kämppään, välillä taas asennuttaa asuntoon sähköt sit kun rahatilanne sallii ja muuttaa suunnitelman mukaan. Kävi Samiran mielessä jossain kohtaa myös muuttaa poikaystävän luo. Kun jo luulin et homma olis ratkastu ja Samira jäis vanhaan asuntoon toistaseks, lähdettiin yhtäkkiä käveleen vielä kauemmas päinvastaseen suuntaan. Samira halus käydä kattoon toista mahdollista kämppää johon olis halunnu muuttaa vielä samana päivänä. Mikäs siinä, kello 7 illalla, kun on jo ihan pilkkopimeetä. Eipä sekään vaihtoehto ollut hyvä. Okei, aattelin, vihdoin pääsen kotiin ja jatketaan kämppien kattelua myöhemmin. Vaan ei, Samira päätti että haluaa muuttaa sähköttömään kämppään ja heitetään kamat sinne vielä samana iltana. Jaahas, mikäs siinä. Odotellessa kyytiä Samira vihdoin tuli siihen tulokseen et parempi jatkaa kattelua ja muuttaa myöhemmin. Ei meidän kyytikään olis tullut koska kuski oli lähteny kaljalle ja oli lopulta liian kännissä ajaan (jopa mosambikilaisen mittarin mukaan). Päädyin sit punkkaan Samiran luona, koska chapat lakkas kulkemasta tunteja aiemmin. Samira on aivan ihana tyttö, mutta kulttuurierot näkyy erityisesti siinä ettei yleiseltä säädöltä voi sen kanssa ikinä välttyä, eikä kielimuuri tee tilanteista yhtään helpompia.

Seuraavana aamuna kello soi 5.00 ja suuntasin intoo puhkuen (not) kohti Maputon maahanmuuttovirastoo mun lempiharrastukseen – anoon viisumia. Virastossa olin käynyt pompoteltavana jo viikkoo aiemmin, jollon mulle sanottiin parin tunnin jälkeen et kannattaa palata uudestaan parempien dokumenttien kanssa. Tällä kertaa reissu oli aika lailla yhtä menestyksekäs, vaikka kourassa oli kuinka leimoja ja virallisia fraaseja täynnä olevat lomakkeet. Kiersin monta tuntia kerroksesta toiseen kyselemässä millon ketäkin senhoria/senhoraa, koska täällä on näköjään tapana ohjata sut tietynnimisen ja –tittelisen henkilön puoleen, joka puolestaan vierittää vastuun seuraavalle. Tulipahan viraston käytävät tutuiks ja pääsin vaihtaan small talkit monen tärkeen (tai tärkeenä itseensä pitävän) virkailijan kanssa, joista kukaan ei tietenkään puhunut englantia. Monen väkisin väännetyn hymyn (koska hymyilemättä et ainakaan saa apua!) jälkeen jätin paperini Mean girlsejä muistuttavalle juoruiluun keskittyvälle sihteerijengille, joista yks sano soittelevansa mulle sit kun voin tulla jatkokäsittelyyn. ”Mutta en oo vielä ees tehnyt hakemusta?”. Seuraavalla kerralla sit. ”Mutta kirjotit mun puhelinnumeron väärin.” Asia korjattu ja paperit heitetty kasaan josta neula heinäsuovassa on lievä ilmasu. Tää mun viisumitouhu on jotain niin tragikoomista ettei mitään järkee. Normaalisti Mosambikiin tulevat opiskelijat hakee viisumin kirjeellä kotimaassaan ja siinä se, isoin ongelma on suorittaa visa run rajalle kuukausittain (joka sekin voi olla aika hermojaraastavaa). Mun on pitäny reilu kuukauden sisään käydä Tukholmassa, Etelä-Afrikassa ja monia kertoja Maputossa vaan siks, etten ehtiny saada opiskelijaviisumia Suomesta käsin. Ainakin nyt tiiän että a) tän jälkeen mun hermot kestää mitä vaan ja b) mielikuvat siitä, että Afrikassa olis hälläväliä-meininki ei todellakaan päde kaikkeen. Mosambikissa virallisissa asioissa pilkut ja kaikki muut mahdolliset merkit viilattu paikoilleen, ja asiat on kyllä niin tasan justiinsa. Byrokraattisempaa maata saa hakee.

Kotiin tullessa odotin pääseväni pyyhkiin vastoinkäymiset mielestä mutta, niin kun aina näissä tilanteissa, ne tuntu vaan jatkuvan. Halusin päästä purkaan aggressiot blogiin, mutta sähköt oli katkastu koska Lidialla ei ollut varaa ostaa lisää (eikä häpeissään kehdannut kertoo mulle asiasta). Mangoo syödessä sain mukavat lisäprotskut sen sisällä olleista madoista. Hedelmät pysyis ehkä tuoreempina jos ne vois laittaa jääkaappiin, vaan eipä oo jääkaappia. En osaa kuulemma pestä pyykkiä ja mun pyykinpesu on ennemmin huvittavaa kun tehokasta, koska ilmeisesti slaavikyykky sopii vaan miehille. En osaa vieläkään ladata lisää saldoo mun puhelimeen ja se loppuu aina väärään aikaan. Koti-ikävä.

Vaan pikkuhiljaa alkaa taas näyttään valosammalta. Täällä omissa ongelmissa ei tuu kauaa ryvettyä, koska aina tulee eteen jotain mikä auttaa pistään asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Aamupalalla juteltiin Lidian kanssa köyhyydestä, työttömyydestä, terveysongelmista, moniavioisuudesta ja itsensä myymisestä… Keskustelu keskeyty kun sairaalassa työskentelevä kaveri soitti, voisinko tulla testauttaan veriryhmäni. Eräs potilas tarvitsi hengissä pysyäkseen O miinus-verta, mikä on kuulemma Afrikassa jopa vielä harvinaisempi veriryhmä kun muualla maailmassa. Veriryhmä oli väärä, mutta onneksi toinen luovuttaja löytyi. Kaikilla täällä on ongelmia, ja vaikka kuinka monella elämän osa-alueella. Niiden turha murehtiminen ei auta eteenpäin, ja kaikesta huolimatta ihmiset jaksaa olla uskomattoman iloisia. Toivotaan, että jonain tuntemattomana ajankohtana tulevaisuudessa Samiralla on kämppä ja mulla jonkinnäkönen viisumi. Sit ollaan taas valmiina kohti uusia vastoinkäymisiä seikkailuja! Loppuun kuvapläjäys, jos se vähän kompensois positiivisuudellaan tätä vuodatusta. Halaus!

 Galanga beach ja Catia

 Vivi ja Vivin poika

Mun yritys olla Afrikkamama

 Lidian astetta uskottavampi versio

 Manhican tori

Näitä kankaita eli capolanoja on joka paikassa, ja niiden monikäyttösyys päihittää melkeimpä jeesusteipin - lasten kantoliina, hame, pyyhe, peitto, huivi, laukku, mekko, istuinalusta... Värejä ja kuvioita riittää jokaiseen makuun ja ite ostin vihdoin ekan capolanani! Osto olikin astetta rennompi tapahtuma, kun myyjä osoittautu mukavaks ja jäin hengaileen kauppaan vaikka kuinka pitkäks aikaa.

Landelta laajemmas

Viime aikoina piirit on laajentunu kotikylää pidemmälle. Tää viikonloppu meni Maputossa ja sitä edeltävä Etelä-Afrikassa. Pääsin myös tutustuun lähikylään Marracueneen, jossa kierreltiin monta tuntia koulukavereiden Elinan ja Matilden kans mainostamassa meidän koulua. Tuli taas kunnon kielikylpy kun piti tuntemattomille kertoo portugaliks koulusta ja yrittää taivutella niitä opiskelijoiks. En tiä ymmärsikö ihmiset mitä yritin sanoo mutta hyvin ne ainakin jakso kuunnella. Nauratti kun mietin miten vaikeeta Suomessa olis tehdä samaa, ja esimerkiks feissarit Suomessa saa todellakin mun kunnioituksen! Jos joku lähestyy lappusen kanssa ja kysyy onko sulla hetki aikaa, ihmisten yleisin reaktio on tuijottaa toiseen suuntaan tai kiertää nää henkilöt mahdollisimman kaukaa. Täällä ihmiset tuli oikeesti kiinnostuneina kysyyn mitä me oikein mainostetaan ja kuunteli kärsivällisesti loppuun asti. Ei ollut vaikee homma ja monta sataa mainosta oltiin jaettu nopeesti, ja aikaa jäi pelkälle hengailullekkin.

Elina, mä ja Matilde

Etelä-Afrikan minireissusta on myös selvitty vaikka sinne lähtö jännittikin. En ollut ehtinyt ottaan yhtään selvää matkakohteesta Neilspruitista, koska odotin että mun matkaseura tietää kuviot. Kun mulle selvis että joudunkin lähteen yksin, en oikeestaan ehtinyt muuta kun selvittää miten saan itteni sinne menevään bussiin. Lidia autto mua löytään oikeen chapan ja seisottiin tien vieressä noin puoltoista tuntia odottaen, että Neilspruitiin menevä auto tulis kohdalle. Mulle tuli uutena juttuna chapakuskien käyttämät käsiviittomat, jotka pitää tuntee jos haluaa hypätä oikeeseen kyytiin. Tää on siitä syystä että chapoissa ei yleensä lue mihin ne menee, tai vaikka lukiskin on teksti niin pienellä et auto on jo kaukana ennen kun sen ehtii lukeen. Esimerkiks Maputoon menevillä chapoilla käsimerkki on käden nosto ylös, ja Etelä-afrikkaan käden nosto ylös monta kertaa. Anyway, oikee kyyti löyty ja lähdin puksuttaan kohti määränpäätä. Ekat erot Etelä-Afrikan ja Mosambikin välillä huomasi pian rajan yli tullessa, kun tiet parani ja maisema muuttu vuoristoiseks Mosambikin pannukakkumaisuuden sijaan. Kuvaan mahtu myös upeita naapurustoja, moderneja kerrostaloja ja valtavia ostoskeskuksia. Tuntu kun olisin yhtäkkiä hypänny Afrikasta takas Eurooppaan. Paikan päällä yllätti se, että päivän aikana Neilspruitin keskustassa näin tasan yhden valkoihosen. Oletin, että ees Etelä-Afrikassa sais hengähtää ja kävellä rauhassa ilman, että on aina huomion keskipiste. Mutta ei, ilmapiiri oli jossain määrin kuumottava ja koin että huomio oli aggressiivisempaa verrattuna Mosambikiin. Jälkeenpäin kuulin, että keskusta on mustien aluetta eikä valkoset siellä mielellään pyöri. Hups. 

Alkuperänen ajatus oli tulla saman päivän aikana takas, mutta koska matka kestikin viis tuntia mun olettaman kahden tunnin sijaan (huomaa kuinka paljon olin ottanu selvää matkakohteesta eheh) päätin jäädä hostelliin yöks. Kannatti jäädä, koska tuli vietettyä hauska ilta muiden reissaajien kanssa ja ne myös kasvatti mun reissukipinää päästä kiertään Etelä-Afrikkaa. Maassa on kuulemma tosi paljon monipuolista nähtävää safareista suurkaupunkeihin ja rannoista upeisiin vuoristomaisemiin. Tapasin myös lisää Etelä-Afrikkalaisia valkoihosia, jotka kerto maan ongelmista. Aika yleinen mielipide tuntuu olevan, että maa on upee paikka turisteille, mutta toisaalta se voi olla ihan helvetillinen paikka asua työllisyystilanteen ja yleisen levottomuuden ja toimimattomuuden takia. Yks nainen avautu siitä, miten Etelä-Afrikka on pitkälle kehittynyt toisen maailman (miten nää nyt ikinä luokitellaankaan?) valtio, jota ei osata enää pyörittää. Apartheidin päättyminen on tietty hieno asia, mutta tollasen järjestelmän jälkiseurausten hallitseminen ei oo ihan simppeliä. Tän naisen mukaan yks iso ongelma maassa on se, että pitkälle kehittynyttä maata hyppäs puskista pyörittään ihmiset, joilla ei oo oikeaa koulutusta tai tietotaitoo siitä, miten asiat tulis hoitaa, ja tän takia monet kolonialismin aikana  kehittyneet järjestelmät on ajautumassa kriisiin. Esimerkiks sähkönjakelu on tällä hetkellä tosi ajankohtanen ongelma. Sähköt katkaistaan päivittäin parin tunnin ajaks, koska korruptoituneet bisnesmiehet on myyneet sähköö naapurimaihin vaikkei resursseja oo edes oman maan sisälle. Paikalliset oli aika paniikissa asiasta, koska niiden mukaan on todennäköstä että maa ajautuu jossain vaiheessa 3. asteen sähköttömyyteen joka tarkottaa sitä, että sähköt katkee kokonaiseks kolmeks päiväks viikossa! Asiaa on toisaalta ristiriitasta miettiä, koska monessa Afrikan maassa suurimmalla osalla ihmisistä ei oo muutenkaan sähköä. Tilanne voi kuitenkin muuttua tosi vakavaks, paitsi siks että koko maan toiminta pysähtyy, mutta erityisesti siks että maahan voi tulla paljon lisää levottomuuksia. Kun ihmiset on tottunu tiettyyn elintasoon ja se viedään heiltä, aletaan todennäkösesti etsiä syyllistä eikä asia välttämättä rauhassa ratkee. Toivotaan, ettei tilanne muutu niin pahaks miltä uhkakuvat näyttää.

Tää viikonloppu meni Maputossa koulukaverin Elinan perheen luona. Kukaan perheessä ei puhunut englantia, edes Elina, mutta muutamia kommunikaatiokatkoksia lukuun ottamatta kaikki suju hyvin ja oli hauska viikonloppu. Ystävänpäivänä pääsin kuokkiin perhejuhlaan, ja meininki oli vähän erilaista kun suomalaisissa sukukokoontumisissa. Koko Elinan perhe on tosi symppis, ja iltapäivään mahtu paljon laulua, tanssia ja naurua. Koko viikonloppu oli aika kultturelli (väsyttää varmaan liikaa, kun luin monta kertaa et kirjotin kantarelli), koska pääsin kokeileen paikallista tanssia, soittaan perinteistä soitinta (jonka nimi pääs heti unohtuun) ja kuunteleen paikallista reggaebändiä. Tanssiminen, laulaminen ja musiikki on mosambikilaisille osa arkee, ja lantio liikkuu kaikilla pienestä pitäen. Musiikkia kuuluu kaikkialla, oli yö tai päivä, eikä täällä paljoo valiteta naapureille metelistä huomiolapuilla. Huomaan et jo nyt tää ympäristö on vaikuttanu mun musiikkimakuun, ja tulee kuunneltua paljon enemmän ilosta ja letkeetä musiikkia raskaamman sijaan. Mahtavaa viikonlopussa oli myös se, että tutustuin Maputossa asuvaan suomalaiseen Emmiin, jonka kanssa tulee varmasti nähtyä jatkossakin. Emmin kautta tutustuin myös muihin ulkomaalaisiin ja englantia puhuviin paikallisiin. Maputossa tuntuu olevan monia paikkoja jossa on kiva kansainvälinen tunnelma, ja niissä hengaa myös monia englantia puhuvia (parempitulosia) paikallisia. Oon kuitenkin loppupeleissä ilonen siitä että asun Manhicassa, koska Maputossa asuessa saattaisin turvautua englantiin liikaa enkä oppis portugalia samalla tavalla. Maputoon voi onneks aina mennä käymään kun siltä tuntuu, ja siellä todella riittää tekemistä. Maalaistyttö oli ihmeissään.

Matkalla Neilspruitiin

Hetkeks takas länkkärielämään, nomnom

 Perhejuhlassa porukkaa riitti, enkä ihan muistanu kuka oli kenenkin sisko/serkku/kummin kaima

Viikkoon on mahtunut myös arkee Manhicassa, ja täälläkin oon tutustunut uusiin ihmisiin. Yhtenä päivänä törmäsin tosi randomisti suomalaiseen Lauraan, jolla on takanaan aika uskomattomat kuukaudet. Laura opiskelee Tanskassa opettajaks ja on reissannut luokkansa kanssa kuudessa eri maassa täällä. Ryhmä vuokras bussin, jolla taittaa pidemmät matkat, mutta maan vaihtuessa ne jakautuu pareihin ja liftaa kylästä toiseen. Reissusuunnitelmaa ei ollut etukäteen, vaan se on muodostunut lennossa. Yöpaikkoja hakiessa he on luottaneet paikallisten vieraanvaraisuuteen. Projektiin kuului myös käydä tutustumassa paikallisiin kouluihin ja laitoksiin. Nyt porukka on jo reissunsa loppusuoralla ja voi vaan kuvitella kuinka ryytyneitä, mutta varmasti unohtumaton matka takana. Tuntuu että omat kokemukset täällä on ihan piisofkeik tohon verrattuna, ja todella nostan hattua ton porukan sitkeydelle ja rohkeudelle. Laura kerto, että pääosin kaikki on sujunut heillä tosi hyvin, eikä esimerkiks liftatessa tai yöpaikkoja hakiessa oo kertaakaan tuntunut turvattomalta. Jenkkitytötkin kerto, että yrittää liftata aina pidemmille reissuille, koska sillä säästää rahaa ja tutustuu ihmisiin. Itekkin oon pari kertaa hypänny auton lavalle jos chapan tulossa on kestänyt kauan. Tota on ehkä vaikee ymmärtää Suomesta käsin, mutta liftaaminen on täällä osa kulttuuria ja tosi yleinen tapa kulkee.

Naapuruston lapsia. Kesälomat on ohi ja koulut alko viime viikolla

Portugalinope

 

Samira

Samiran ja Catian ihanat kissanpennut

 

Samiran (tuleva) talo, jota se rakentaa itelleen ihan yksin tiili kerrallaan! Aika asenne nainen, koska täällä on tosi harvinaista ylipäätään asua yksin, erityisesti naisen. Usein saman katon alla on koko perhe vauvasta vaariin.

Mosambikilaiset naiset kantaa päänsä päällä kaiken. Siis kaiken. Täällä pääsee todistaan ihan uskomattomia viritelmiä ja tasapainottelun näytteitä, kun pään päällä pystyy kuljettaan melkein mitä tahansa monen metrin oksista valtaviin hedelmälaatikoihin. Tässä mun taidonnäyte (en kyl tiä olisinko askeltakaan pystyny ottaan)

 

Pakko vielä jakaa yks ilouutinen. Oon ihan valtavan onnellinen tällä hetkellä, koska kuulin Suomesta ihania uutisia: musta on tullut täti ja yks pikkupallero sai syntyessään parhaat mahdolliset vanhemmat mitä voi toivoa! Tällaisina hetkinä tekis mieli olla kotona, mutta pakko on vaan ajatella että kyllä sitä aikaa on myöhemmin vaikka kuinka paljon. Paljon paljon paljon onnea rakkaat! <3

Want to go to the seaside?

Mosambik on pitkä maa ja kaunista rantaviivaa riittää koko maan pituudelta. Paikallisilla ei kuitenkaan usein oo varaa matkustaa huvin vuoksi eikä moni Manhicassa asuva oo ikinä käynyt rannalla, vaikka matkaa on vaan muutama kymmentä kilsaa. Ongelma on myös se, että monille rannoille pääsy ei oo ihan helppo homma ilman kunnollisia teitä. Turismi on Mosambikissa kasvamaan päin mutta maa on ollut pitkään poissa turistien listoilta. Tähän(kin) on varmaan syynä Mosambikissa pitkään riehunut sisällissota, joka päätty 90-luvun alussa. Maa oli kuulemma ihan raunioina, ja kymmenessä vuodessa on päästy pitkälle siitä millaista täällä on ollut. Aika hurjaa ajatella, että suurin osa näistä ihmisistä on elänyt sodan keskellä ja lähes kaikkia sota on koskettanut tavalla tai toisella...

Joka tapauksessa pari viikkoo sit pääsin täällä ensimmäistä kertaa rannalle ja vielä sellaselle, jonne ei ihan noin vaan mennä. Galanga beachille pääsee vaan kunnon maasturilla ja 30 kilometrin matka kesti melkein puoltoista tuntia. Oli todellakin käymisen arvonen paikka. Vaikeekulkuisuus tarkotti sitä, että ranta oli lähes autio lukuun ottamatta joitain paikallisia kalastajia ja muutamia lomailijoita.

 Rantarapuja!

 Majotuksessakaan ei ollu valittamista

Rannalle menin mun ekalla viikolla tapaamien etelä-afrikkalaisten kanssa, koska ne tarjoutu ottaan mut
mukaansa viikonlopuks. Vaikka seura olikin keski-ikästä, oli reissu tosi hauska ja oli tosi mielenkiintosta kuulla vanhemmilta ja viisaammilta tarinoita Mosambikista ja muita afrikkavinkkejä, kuten mitä kaikkia myrkyllisiä eliöitä meressä kuinka monta käärmettä ne on tappaneet elämänsä aikana. Oli myös mielenkiintosta avartaa itseensä Etelä-Afrikasta, koska sielläkin tuntuu olevan tosi omanlaisensa kulttuuri. Erityisesti kiinnostaa eteläafrikkalaisten mustien ja valkoisten nykyinen suhde, mikä ei ihan mutkaton oo vaikka apartheidia ei enää virallisesti ookkaan. Etelä-afrikkalaiset joihin oon täällä tutustunut on valkoihosia. Niiden mielestä apartheid on nykyään kääntynyt päinvastoin ja valkoihosten on esimerkiks tosi vaikee saada töitä. On kuitenkin ollu mielenkiintosta huomata, et joidenkin etelä-afrikkalaisten suhtautumistapa myös mosambikilaisiin on aika snobeileva (sovitaanko et toi on sana). Tää selittyy varmaan niiden omalla hierarkkisella kulttuurilla. Ne on esimerkiks ihan järkyttyneitä siitä, kun kerron et asun paikallisten kanssa ja tarjoo mulle kotia luonaan houkutellen ilmastoinnilla, kunnollisella suihkulla, keittiöllä ja omalla housekeeperillä. Kiitti tarjouksesta, mut mulla on jo koti täällä.

Tutustuin rantareissulla myös Maputossa asuviin portugalilaisiin. Yks niistä on mm. purjehtinut Atlantin halki. Lisäks oli pariskunta, joista nainen on sosiaalityöntekijä paikallisessa koulussa ja mies tekee töitä televisiossa. He kerto, että yrittää yhdessä saada läpi Portugalissa tv-sarjan Mosambikin kehittämisestä tietoisuuden levittämiseks. Ihmiset tekee niin ihailtavia juttuja. Portugalilaisten kaa tuli myös kokeiltua surffausta ei-niin-hyvällä menestyksellä, mut syytän huonoja aaltoja hehe.

 Valaan pääkallo, for real! En eka meinannu uskoo mutta pakko oli ku ikänsä meren lähellä eläneet oli niin varmoja asiasta

Oon saanu naureskella sille, kuinka monilla ihmisillä tuntuu olevan ennakkoluuloja vähintään yhdestä ihmisryhmästä. Varsinkin aluks tää oli tosi hämmentävää, koska tuntuu et aina kun tutustun uusiin ihmisiin mua kehotetaan välttään niitä vaan kansallisuuden perusteella. Eteläafrikkalaiset käskee varoon mosambikilaisia ja eteläafrikkalaisia tummaihosia, mosambikilaiset eteläafrikkalaisia ja intialaisia, portugalilaiset eteläafrikkalaisia… jos noudattaisin liian kirjaimellisesti jokaista varotusta en vois tutustua täällä kehenkään. Oon mennyt eteenpäin luottamalla omaan intuitioon ja yrittämällä kohdata ihmiset ihmisinä enkä kotimaan perusteella. Tietty voi olla, että reissun loppupuolella oon jo nähnyt niin paljon ja tavannu niin paljon epäluotettavia ihmisiä että kyynistyn. Ainakin toistaseks yritän pitää avoimen asenteen kaikkia kohtaan. Koen että hyvä periaate on suhtautuu ihmisiin tietyllä varauksella mut kuitenkin olettaa, että ihmiset on hyviä kunnes ne antaa jonkin syyn epäillä toisin.

Mulla on ollut joitain ahdistuksen hetkiä, kun oikeiden kavereiden saaminen on tuntunut tuskasen vaikeelta. Oonkin jo kertonut siitä, miten uusiin ihmisiin tulee kyllä tutustuttua koko ajan ja päivittäinen leppoisa höpöttely tuntemattomien kans on tosi piristävää. Mut välillä ollut päiviä, kun on tuntunu et kielitaidottomuus tekee aidosti ihmisiin tutustumisesta mahdotonta. Tää viikko on kuitenkin ollut hyvä, koska oon tutustunut amerikkalaisiin peace corps volunteerseihin, saanut lisää paikallisia tyttökavereita ja nähnyt vihdoin mun tulevia koulukavereita jotka vaikuttaa tosi mukavilta. Tuntuu mahtavalta kun kielen kanssa alkaa olla jo siinä pisteessä että pystyy hengaan paikallisten kanssa myös small talkia pidemmälle ja jopa puhelimessa kommunikointi onnistuu ees jotenkin! Oon ilonen, et pikkuhiljaa alkaa rakentuun kaveripiiri tänne, koska se ei oo mikään itsestäänselvyys.

 Näillä paateilla paikalliset kalastajat on merellä kaiket päivät. Respect!

Tällä hetkellä oon ihan poikki, koska pyörittiin parin koulukaverin kanssa monta tuntia naapurikylässä jakamassa koulun mainoslehtisiä, jonka jälkeen oli portugalin opiskelua. Yhtäkkiä huomaan, että mulla alkaa päivät täyttyyn ohjelmasta, vaikka vielä vähän aikaa sitten tuntu että kananmunan paistaminen oli päivän isoin operaatio (se on kieltämättä aika vaikeeta, kun en oikein vieläkään osaa sytyttää hiiliä paikallisten tapaan). Huomenna olis tarkotus lähtee pikavisiitille Etelä-Afrikkaan ihan vaan siks, et täytyy viisumin takia käydä leimauttaan passi rajalla. Todennäkösesti mun pitää tehdä reissu rajalle joka kuukausi. En oo ihan varma viel noista byrokratioista mutta no stress, oon huomannut et jos haluu hoitaa asiat justnytheti ei mitään tapahdu ja saa vaan oman verenpaineen kattoon. Tällä hetkellä mulla on kahden kuukauden viisumi, joten pitää koittaa selvitellä asiaa kun haen viisumille jatkoo. Luulin jo saaneeni kaverin mukaan tälle reissulle, mutta Bilatokselle tulikin viime hetken työkiireitä. Vähän jännittää lähtee yksin hortoileen toiseen maahan alle kuukauden Afrikassa oleskelun jälkeen, mutta otetaan se mini-seikkailuna. Aattelin mennä Nelspruitiin joka on kaupunki suht lähellä rajaa. Peukut pystyyn et kaikki sujuu hyvin!

Halaus ja terkkuja!