Tofo ja toinen yllätyskohde

Viime viikko meni pikku lomailukuplassa Tofolla ja oli niin ihana ottaa kunnon irtiotto perus arjen keskelle. Jotenkin tosi outoo ajatella, et kukaan mun paikallisista kavereista Manhicassa ei oo käynyt Tofolla ja kaikki odotti innoissaan kuvia ja sitä et kerron millanen paikka oikein on. Pistää arvostaan omia mahdollisuuksia matkustaa, se ei oo kaikille itsestäänselvyys edes oman maan sisällä. Slow seasonista huolimatta länkkärituristeja oli Tofolla jopa enemmän kun paikallisia. Taas kuulemalla muiden reissaajien kokemuksia oma matkakuume ylty hulluna. Oon tosi ilonen siitä että osuttiin paikalle hiljasempaan aikaan koska ei ollut ihan _niin_ turisti olo, vaikka olis kiva nähdä paikka myös kunnon sesongin aikaan – uutena vuonna koko pitkä ranta oli kuulemma ollut ihan täynnä porukkaa.

 

Sulosin käsikorutaiteilija George

 Innokkaat letittäjät

Puhuttiin ohimennen siitä onks kellään mitään erikoistaitoja (lähinnä spagaadin teko tms.) "Joo, mä osaan tulitaiteilua" sanoo Miki. Perusmenoo. Oli kyllä niin siistin näköstä!

Tofo on täydellinen paikka sukellukseen. Ainoo vaan et mun pitkään odottama open water-sukelluskurssi ei ihan sujunutkaan niinku Strömsössä. Just kun olin saanut suurimman osan kuivasta teoriaosiosta suoritettua, sairauslomaketta täytellessä huomasin et mun epilepsia, vaikkakin vuosia oireettomana ollut, päätti estää mereen menon. Great. Mut ei se mitään, tein korvikkeeks snorklausreissun ja ainakin pääsin harjotteleen hengittelyä altaassa (ihan hienoja ne kaakelitkin oli..). Pääsin myös elään hengessä mukana Emmin veistä haavassa kääntävien sukellustarinoiden kautta haha. Sukelluskeskuksen omistaa huippumukavat Jari ja Satu, suomalainen pariskunta jotka on kiertäneet poikiensa kanssa maailmaa ympäri ja päättäneet lopulta asettua Tofolle. Myös staff on tosi rentoa, ja aikalailla joka päivä tuli hengattua niiden kanssa. Sinne vaan Mosambik-matkaajat! -> Liquid dive adventures. Sukelluksen tilalle piti sit keksiä jotain muutakin aktiviteettia tehokkaan rannalla lahnailun ja joka-aamuisen mennäkkö-joogaan-vaiko-eikö-session (ikinä ei saatu itteemme ylös) lisäks. Päätettiin siis kokeilla surffausta. Tofo on kuulemma tunnettu surffauspaikka jossa käy myös maailman parhaat surffaajat, mutta me luonnollisesti haettiin vaan niitä beibiaaltoja eli ei paljon monimetriset tyrskyt kiinnostanu. Ite oon koittanu surffausta pari kertaa aiemmin aika heikolla menestyksellä ja ilman sen kummempia kursseja (vaikka oli se Ausseissa opettaan tarjoutunu hengenpelastaja ihan tervetullut apu). Amitille, Rotemille ja Emmille kyseessä oli eka kerta. Kaikki päästiin ylös asti, joten vois sanoo onnistuneeks kokeiluks tippuvista bikineistä ja Emmin ”tää on ihan turha laji”-uhmaikäkohtauksesta huolimatta.

 Varmaan paras ostos Mosambikissa tähän asti: kookosradio. En tiä miten pärjäsin ennen tota!

Mun lempi israelilaiset! Yks viikon kohokohdista oli kun tajuttiin et Amit on elänyt koko lapsuutensa kattoen muumeja - Israelissa! Puhuttiin sit tuntitolkulla muumeista..

 

Annika hepreaks

Vaikka koen Manhican jo olevan mun koti ja oon jo tottunut elämänmenoon ja olosuhteisiin siellä, tajuan kaipaavani aika ajoin normaalia suihkua, ruokaa ja kunnollista englannin tai suomen puhumista. Nyt saankin näitä kaikkia oikein urakalla, koska Tofon matkaa varjosti uutinen rakkaan mummun poismenosta. Päätin heti että haluan tulla hautajaisiin. Aion olla Suomessa puoltoista viikkoo ja olo on tosi ristiriitanen. On tietenkin ikävää tulla näissä merkeissä, mutta samalla ihana ehtiä nähdä läheisiä ja erityisesti uutta veljenpoikaa, jonka syntymän missaamista oon harmitellu koko reissun ajan! Jos haluu syvälliseks heittäytyä, niin tässä näkyy aika kauniisti elämän kiertokulku. Oon kiitollinen siitä, että pääsen hyvästeleen mummun yhdessä läheisten kanssa, ja muuten yritän nauttia parhaani mukaan tästä odottamattomasta Suomilomasta.

Oli tosi outoo yhtäkkiä jättää Mosambik-koti, koska tavallaan tuntuu että kaiken kotiutumiseen nähdyn vaivan jälkeen revin itteni yhtäkkiä pois sieltä. Ei kyseessä kuitenkaan pitkä aika oo ja pian pääsee taas jatkaan siitä mihin jäi. Vietettiin onneks hauska viimenen päivä ennen mun lähtöö. Mulla oli huono omatunto, kun ensin olin ollut viikon reissussa ja sit lennän Suomeen, enkä ollu ehtiny viettään kunnolla aikaa vaan kotipiirissä. Päätin tehä banana breadiä, piirreltiin ja pelattiin mun muksuille ostamalla jalkapallolla. Voi sitä ilon määrää, ei tuu heti mieleen mitään mikä sais samalla lailla hymyn huulille kun nähdä lasten iloitsevan oikeen jalkapallon pelaamisesta. Leluja lapsilla ei paljoo oo. Toisaalta voi vaan ihailla mitä mielikuvituksellisempia tapoja kyhätä omia leluja, esimerkiks mehupurkeista, korkeista ja rautalangasta tehty leluauto on täällä tosi yleinen kapistus. Toinen suosittu leikki on pyörittää pyörän sisäkumia pitkällä kepillä juosten sen perässä. Joka tapauksessa oli hyvä vihdoin ehtiä hengaan myös perheen kanssa. Lidia oli ihana kun kysy hädissään oonko varmasti tulossa takasin. Totta kai – en todellakaan olis vielä valmis lähteen pysyvästi.

Siellä minä wohoo!

 Korvaamaton surffiope Mani

Lähemmäs 10 tunnin matka takas Manhicaan oli vikan illan street partyjen jälkeen hiukan tukala, varsinkin kun tän auringonnousun näkeminen voitti nukkumisen. Kyseessä oli vielä kunnon täyteen ahdettu pikkuchapa, joten siinä sai miettiä mistä suomalaisittain olis valittanu mieluiten; joka paikassa valuvasta hiestä, dagen efterin aiheuttamasta kaktuksesta kurkussa vai puoliks mun sylissä rääkyvästä vauvasta.

Nyt kirjottelen veljen kämpillä Espoossa silmät ristissä mutta saunanraikkaana. Ensimmäiset hetket Suomessa oli aika koomiset. Heti Helsinki-Vantaalla koneesta tullessa Punasen ristin ständillä ollut tyttö kysy olisko mulla ollu aikaa jutella, ja sano että oli ollut töissä 6 tuntia ja olin ensimmäinen ihminen joka hymyili tälle. Että tervetuloo Suomeen haha. Jäin siihen jutulle sit pidemmäkskin aikaa ja tyttö tais osata käyttää hyväks mun yli vuorokauden valvomista kun sai musta kuukausilahjottajan. Ei kuitenkaan kaduta, olis sitä turhempaankin voinut suostua tossa mielentilassa. Jos siis kiinnostaa, voi Punaisen ristin lahjottajaksi liittyä haluamallaan summalla ja itse voi päättää haluaako avustuksensa menevän ulkomaille, kotimaahan vai molempiin. Sädekehän kiillotus – check!

Ollaan yhteyksissä ihanat! :)

Uskonnollisuudesta ja koulunkäynnistä

Suurin osa mosambikilaisista on kristittyjä, ja uskonto on monelle tosi tärkee asia. Ensimmäisistä kohtaamistani neljästä mosambikilaisesta kaksi kysyi heti ensimmäisten small talkien jälkeen uskonko Jumalaan. Kyllähän siinä neutraaliuden ja uskonasioiden henkilökohtaisuutta korostavasta maasta tullut Suomityttö vähän hämmenty, ja vastasin jotain tosi ympäripyöreetä. Muistan mun ensimmäiset tunnit Mosambikissa Maputon lentokentällä, joista iso osa kulu erään miehen käännyttämisoperaation uhrina. Tuli siinä aika monet Raamatun sivut kahlattua läpi ja analysoitua eri lauseiden merkityksiä. Muistan kuinka puhuttiin esimerkiksi ei-uskovaisten helvettiin joutumisesta. Siinä kohtaa en voinut estää uteliaisuuttani ja ystävällisesti kysyä, mitä hänen mielestään käy niille miljardeille ihmisille, jotka ei Jumalaan tai ainakaan samaan Jumalaan usko. Sen kysymyksen jälkeen hämmennys oli molemminpuolista. Kyseinen henkilö todennäkösesti halus vaan pitää huolen, että mulla tulee turvallinen reissu ja muutenkin menee elämässä hyvin, ja ilman uskoa Jumalaan se ei olisi hänen mukaansa mahdollista. 

 

Vähän pidempään täällä olleena oon huomannut, että uskonto todella on yksi elämän tukipilareista. Rukous- ja gospelryhmiä kokoontuu millon missäkin, monet käy kirkossa joka sunnuntai ja Jumalan haltuun annetaan elämän ilot ja surut. Enää en ala haastaan ihmisiä uskonnosta, sillä huomaan miten pyhä asia se heille on. Suomessa oon käynyt monia keskusteluja uskonasioista hyvässä hengessä. Täällä kuitenkin ymmärrän, että uskonto on jotain elintärkeää erityisesti köyhemmille ihmisille. En koe silloin tarpeelliseksi alkaa kyseenalaistamaan Jumalan olemassaoloa. Mosambikilaisten elämän voi nähdä selviytymisenä haasteesta ja vastoinkäymisestä toiseen. Jumala on kuitenkin yksi avaintekijöistä, jonka voimalla pystyy jatkamaan eteenpäin ja keskittymään elämän valoisiin puoliin. Kun kysyin Lidialta, mikä hänen unelmansa on, hän sanoi ettei tiennyt koska elämä on niin raskasta. Ainoa mitä hän sanoi tietävänsä, on että Jumala tarjoaa hänelle jotain hyvää. Uskonto tarjoaa lohtua, toivoa.

Pääsin pari viikkoo sit ensimmäistä kertaa täällä kirkkoon. Tanssia ja laulua, kumartelua, rukoilua, taputusta. Eipä tarvii paljoo kieltä ymmärtää kun tajuaa mikä on homman nimi. Ihanan ilosta ja yhteisöllistä! 

Myös perinneuskonnot on edelleen vahvasti läsnä. Yks päivä kuulin kylällä huhua, että joku mies oli pistetty vankilaan koska tän ajateltiin olevan vampyyri. Jahas mikäs siinä, tiedä sit mikä oikee syy oli. Esi-isien palvominen on myös yks keskeinen osa perinteistä kulttuuria, ja vanhusten ajatellaan kykenevän kommunikoimaan heidän kanssaan. Vanhusten kunnioitus on siis tietyssä mielessä suurta, mutta siinä on kaksi puolta. Jos jotain pahaa tapahtuu, saatetaan vanhuksia syyttää esi-isien suututtamisesta. Joillekkin tää on ikävä kyllä oikeutus kohdella vanhuksia kaltoin, esimerkiksi käyttämällä väkivaltaa tai jättämällä heitteille. Mielenkiintoista on myös se, että perinneuskonnot kulkee rinnakkain kristinuskon kanssa. Monet saattaa noudattaa uskonnollisia perinteitä, mutta silti käydä kristillisessä kirkossa. Rukoilla siis samaan aikaan Jumalaa että esi-isiä.

Huomasin just ton yhen pojan puhelimennäpräyksen haha! Ei aina voi olla motivaatioo...

Myös koulunkäynti on hallelujahuutojen arvoinen asia monille, koska se ei oo itsestäänselvyys. (Keksinpä näppärän aasinsillan hehe). Lapset täällä todella osaa arvostaa koulunkäyntiä, joka onneks on peruskoulutasolla maksutonta. Oon kuitenkin kuullut monia tuskasteluja koulupukujen kalleudesta (n. 3e) ja vihkojen ja kynien osto on isoja kuluja monille. Anyway, oon tutustunut kylällä Monteiroon, joka on ala-asteen englannin- ja käsityönopettaja, ja halusin tietty heti päästä mukaan seuraan tunteja. Oon parina päivänä ollut mukana koululla ja on ollut mielenkiintosta nähdä millasta opetus on täällä. Koulupäivät alkaa aina kansallislaululla, jolloin lapset seisoo sotilaallisen suorissa riveissä pihalla ja laulaa kuorossa. Joku opettajista saattaa napata satunnaisesti yhden lapsista ja pistää tän laulaan ekan säkeistön soolona koko koulun edessä. Ei ihan tapahtuis Suomessa. Pistin muutenkin merkille sen, miten täällä lapsia ei pidetä ihan samanlaisessa pumpulissa. En nyt tarkota ruumiillista kuritusta (jota sitäkin kuulemma edelleen tapahtuu), mutta yleisesti ollaan tiukempia ja aikuinen-lapsi-asetelma on vahva. Opettajan astuessa luokkaan kaikuu moniääninen ”bom dia senhor professor”. Monteiron opetustyyli on kuitenkin yhdistelmä rentoutta ja läpänheittoo ja tiukkaa kuria. Koulussa ei oo sähköä, pulpetteja ei ole läheskään kaikille ja moni lapsista istuu lattialla. Kouluruuasta ei oo tietoakaan. Loppujen lopuks touhu ei niin paljoa suomalaisesta eronnut vaikka olosuhteet onkin heikommat. Oli ihana päästä seuraan lasten tunteja ja nähdä miten innoissaan ne oli uudesta kielestä. Tuli flashback siihen kun itse tankkas englannin aakkosia samalla tavalla muutama hassu vuosi takaperin.

 GO SUOMI - Suomen valtio on siis aikanaan rakentanut kyseisen primary schoolin! Tää oli hauska sattuma minkä tajusin vasta paikan päällä.

 Käsityökirja

Lounaskioski

Nyt tulee otettua kunnon irtiottoja arjesta. Viime viikonloppu meni Bilenen rannalla amerikkalaiseks soluttautuessa, kun vietettiin Catian synttäreitä 15 peace corps volunteersin voimin. Paljon ruokaa, juomaa, uusia naamoja ja rusketusrajoja. Hyvä viikonloppu. Ens viikosta tulee myös mahtava, koska huomenna lähdetään Emmin kanssa Tofolle, jossa käyn sukelluskurssin woop woop! Tofo on ranta noin 8 tunnin chapamatkan päässä, ja se on kuulemma yks kauneimpia paikkoja täälläpäin. Palaillaan ihanat, nauttikaa alkavasta keväästä!

Tell me and I'll forget, teach me and I'll remember, involve me and I'll learn

É professora? Nao, sou estudante! Ainiin, opiskeleenhan tänne tultiin vaikka mua kuinka opettajaks luullaankin. Eipä oo ulkomaalaiset opiskelijat tuttu näky Manhicassa joten ihan ymmärrettävää. Hitaasti mutta varmasti koulu on vihdoin alkanut, tarkoittaen sitä että pari ekaa viikkoo oli yleistä hengailua odotellen mahdollisesti paikalle saapuvia proffia ja opiskelijoita.

Tällä hetkellä mulla on portugalin kielen lisäks kolme kurssia: yhteisöjen kehitys, sosiaalityö yhteisöissä, ja institutionaalinen sosiaalityö. Kahessa jälkimmäisessä tehdään vierailuja eri paikkoihin kuten lähikyliin ja laitoksiin, joten ne on erityisen mielenkiintosia. Naurattaa vaan, kun aattelin että ne kurssit on teoreettisempia kursseja helpompia, koska puutteellista portugalintaitoo tukee asioiden näkeminen käytännössä. No, ensimmäinen visiitti lähikylän päällikön luona osotti tän oletuksen naiiviuden. Istuttiin rinkiin ja olin herätellyt koko portugalin sanavarastoni ja tahdonvoimani siihen, että onnistun ymmärtään ees paloja 3 tunnin keskustelusta. Katos vaan kun nää alko puhuun shanganea joten enpä tajunnu sit sitäkään vähää. Siinä oli hyvää aikaa miettiä muun muassa sitä, olisko voinut saada vähän enemmän opinnoista irti jossain englanninkielisessä maassa, eihän niitä oo kun esimerkiks Mosambikin joka ikinen naapurimaa. Seuraavana päivänä istuttiin kuitenkin koulukavereiden kanssa alas ja ne tulkkas mulle keskustelun portugaliks hitaasti ja kärsivällisesti, ai että olin kiitollinen! 

Päällikön tehtävä on yhdessä avustajiensa kanssa auttaa kyläläisiä sosiaalisten ongelmien ratkaisussa. Näitä voi olla esimerkiks ongelmat asuinolosuhteissa, vedenjakelussa tai perheenjäsenten tai naapureiden välillä. Päällikön asema on periytyvä ja perustuu auktoriteettiin, kylän päällikkö tuntee yhteisön ihmiset ja ongelmat. Erityisen mielenkiintonen oli esimerkki siitä, miten päällikkö voi joutua puuttuun siihen, että ns. noitatohtorit tehneet perinteisiä taikoja tai lääkkeitä luvatta. Ihmiset saattaa kääntyä näiden henkilöiden puoleen esimerkiks halutessaan myrkyttää jonkun. Vähän aikaa sit yks nainen avautu mulle siitä, miten on ihan varma että joku on antanu hänen miehelleen perinteisiä lääkkeitä, niin paljon mies on muuttunut. Lidia taas kerto siitä, miten jotkut myrkyttää puolisonsa jottei tää poistuis kotoa pettämään, ja lopputuloksena on liikkumiskyvytön zombie. Näitä epäilyttäviä noitatohtoreita riittää, mutta vastineeks on myös oikeesti hyviä perinteiseen lääketieteeseen luottavia, päällikön luvalla toimivia parantajia. Perinteinen lääketiede kilpailee länsimaisen lääketieteen rinnalla, joka taas koittaa kovasti valloittaa markkinat ja jyrätä perinteisen tiedon. Perinteisillä parantajilla on kuitenkin tärkee paikka terveydenhuollossa, koska suurella osalla ihmisistä ei oo varaa kalliisiin sairaalamaksuihin. He voi pysyä terveinä vaikka kävis kylän parantajan luona koko ikänsä.

Joka tapauksessa ensimmäiset luennot, ryhmätyöt ja kenttävierailut on nyt takana. Välillä on tuntunut tuskaselta, kun oon ihan ulalla siitä mistä puhutaan, ja mua käsketään tiivistään luennolla puhutut asiat portugaliks. "Ehheh, sosiaalityö on niinku tosi jees ja sillai…" Mutta sekä proffat että koulukaverit on tosi ymmärtäväisiä, ja yritän vaan olla luova ja kehitellä omia tapoja opiskella. Ryhmätöitä tehdessä pyydän vaihtoehtosia materiaaleja englanniks, teen niistä omia muistiinpanoja ja otan avuks uuden parhaan kaverin google translaten (anteeks vaan mutta miks se on niin aliarvostettu!?).

 Koulukaveri Lolita

Lolita siskonsa kanssa, päällä vielä kirkkovaatteet

 Costa de sol - Maputo

 Aamupalailua. Kirja on lainattu Suomen suurlähetystöstä - kokonainen hylly täynnä suomenkielisiä leffoja ja kirjoja aah! Ironista on se, että kaivan ton laukusta aina kun odottelen jotakuta ja meinaa kärsivällisyys loppua, ja imen itteeni ajatuksia kiireettömästä elämänmenosta haha. Leivän päällä edellisillan ruuantähteet, lehdistä ja pähkinöistä tehty Matapa, joka on tyypillinen paikallinen ruoka (eikä siis hometta, ikävä tuottaa pettymys Maija<3)

 Yks päivä pääsin tutustuun taiteisiin ja kulttuuriin painottuvalla yliopistolla. Joka paikassa oli upeita kierrätysmateriaaleista tehtyjä taideteoksia

Viime lauantaina Manhicassa oli karnevaalit, joka tarkotti sitä että keskusaukio oli täynnä porukkaa ja kaikennäköstä ohjelmaa. Iso juttu oli kilpailu, jossa koululaisryhmillä oli musiikki-, tanssi- ja teatteriesityksiä. Oli hauskaa nähdä erilaisia perinteisiä tansseja ja lapset on tosi taitavia, mut oli pakko vähän asetella kukkahattua kun näki pikkutyttöjen ja poikien esittävän lavalla musiikkivideoiden tasosta bootysheikkausta ja klubitanssia. Mä ja Catia vähän pyöriteltiin silmiämme, mutta muilla ei tuntunu olevan ongelmaa asian kanssa niin mikäs siinä, kuuluu kulttuuriin.

 

Mitä muuta oon tehnyt viime aikoina:

-         Viettäny huikeen illan kylän ainoolla klubilla, joka on ulkosesti kämäsempi kun meidän ala-asteen limudiscot Ylöjärvellä, mutta meininki oli ihan huikee. Yöllä oli vielä hyvä idea yrittää näyttää suomimuuveja rytmi veressä syntyneiden mosambikilaisten keskellä, aamulla hävetti.

-          Tavannu mun kahden kaverin äitipuolet. Ja äidin. Samassa talossa. Sekä Lolita että Sam on asunu näin koko ikänsä, eikä pidä asiaa mitenkään outona. Mitä sitä yhdellä vaimolla kun voi saada monta. Mua hämmästyttää se, että tavatessani nää naiset ei mun käynyt heitä sääliks, koska molemmat tuntu tulevan hyvin toimeen keskenään ja vanhemmat naiset on usein hyväksyneet asian luonnollisena osana kulttuuria. Ongelma tuntuu olevan siinä, että vaikka naisten asemaa yritetään parantaa ja nuorempi sukupolvi ei enää suostu hyväksyyn eriarvoisuutta samalla tavalla, tää ei oo menny ihan tasavertasesti jakeluun kaikille.

-          (Huom. äiti älä lue!) Ollut kahden lievästi humalaisen kuskin (ja monien kaljaa tissuttelevien chapakuskien) kyydissä ja todistanu liikenneonnettomuutta jossa kuoli mies, joka oli hetkee aiemmin istuskellut samassa baarissa. Suomessa oon maailman isoin kännikuskien vastustaja, ja tän reissun jälkeen varmasti sitäkin enemmän. Aina vaan ei oo muuta vaihtoehtoo kun hypätä päihtyneen kyytiin, jos muuta kulkuneuvoo ei oo.

-          Herännyt siihen, kun peukalonkokonen torakka pomppii mun naamalla ja muljauttanu olkapääni sitä ja sen kavereita metsästäessä (note to self: hyttysverkko patjan alle!)

Kuten mulle sanottiin tänne tullessa: you will not study Mozambique, you live Mozambique. Käskystä!