Rio de Janeiro

Pienen säätämisen ja vaiheilun kautta päädyttiin lopulta siihen, että vietetään Maijan loppuaika Riossa. Rakastuttiin kyllä kaupunkiin heti! Koen, että Riossa ja Capetownissa on paljon samaa - ympäröivät vuoret, rannat ja rento ilmapiiri, mutta valitettavasti myös vaarallisuus ja tuloerot. Capetownissa varoiteltiin townshipeista, Riossa taas faveloista. Viihtyisä ja kaunis kaupunki kuitenkin on osittaisesta turvattomuudestaan huolimatta. Onnistuttiin heti ensimmäisenä päivänä tekeen pakolliset turistijutut eli Kristuspatsas ja Sokeritoppavuori, joten loppuaika oli mahdollista vaan kierrellä kaupungilla ja marketeilla, ottaa rennosti ja vaan fiilistellä vikoja päiviä yhdessä Maijan kanssa. 

Lapa stairs

Meidän Kristuspatsasreissussa olis expectation-reality -meemin ainesta, koska Kristus tykkäs piilotella pilvissä. Toisaalta, olihan toi aika majesteettisen näköstä kun herra ilmesty aina välillä näkyviin. Sadat turistit huusi yhteen ääneen joka kerta kun pilvet siirty pariks sekunniks pois ja mahdollisti täydellisen turreselfien (juu, me mukaan lukien).

Maija oppi reissullaan portugalia muutamia lauseita, mm. olennaisimmat está frio na Finlândia/ eikö Suomessa ole kylmä, ja jokapäiväinen vocês sao irmas/ oletteko siskoksia.

Mukaan Rion reissuun mahtu myös, eheh, meidän toinen favelakokemus. Voin jo kuvitella silmienpyörittelyn ruudun toisella puolen mutta trust me, tällekin reissulle oli hyvä syy (tai ainakin syy). Päätettiin yks ilta katsoo Tripadvisorin suosituksia hyville ja halvoille ravintoloille, ja heti ykkösenä koreili Estrelas da Babilonia, joka teki vaikutuksen hienojen maisemakuviensa takia. Kommentteja lukiessa vähän hämmennyttiin kun huomattiin, että kyseinen rafla sijaitsee favelassa. Kaikki kommentit oli kuitenkin ylistäviä ja niissä kerrottiin, ettei ole syytä olla huolissaan ympäristöstä, sillä paikalliset suhtautuvat tiukasti häiriköihin, ja ravintolan asiakkaat otetaan yhteisössä hyvin vastaan, koska paikan omistajaa kunnioitetaan. Taustatutkimuksen rohkaisemana päätettiin siis hypätä uberiin ja painella kohti Leme-favelaa ja tätä mystistä ravintolaa. Paikan päällä ihanat paikalliset auttoivat meitä kädestä pitäen löytämään vähän vaikeasti löydettävän ravintolan. Lapset pelaili futista, ihmiset kokkaili kodeissaan, musiikki soi ja ilmapiiri vaikutti lämpimältä. Rinteellä sijaitsevasta ravintolasta oli upeat näkymät Copacabanalle ja kaupunkiin, ja ruoka ja caipirinhat olivat älyttömän hyviä. Paikan päälle oli löytänyt muitakin turisteja, luultavasti myös Tripadvisorin kautta. 

Kun oli aika painella takaisin kotiin, käveltiin pitkin rinteen portaita ja tunnelma oli rauhallinen. Otettiin kuvia ympäristöstä ja fiilisteltiin iltaa, mutta just ylläolevan kuvan ottamisen jälkeen pysähdyttiin kun seinään - tyhjällä kadulla meidän edestä käveli kommandopipoinen mies heilutellen kasuaalisti asetta. Mies ei reagoinut meihin mitenkään, vaan jatkoi rauhallisesti matkaansa kohti miesporukkaa, ja jäi hengailemaan siihen. Aiemmin ravintolaa etsiessä Maija oli myös huomannut yhdessä kadunkulmassa laukun ja rahojenvaihdon, jossa oli siis luultavasti kyse huumekaupasta... 

Näistä episodeja lukuunottamatta ihmiset olivat todella ystävällisiä. Myöhemmin puhuttaessa paikallisten kanssa he sanoivat, että favelassa aseen näkeminen on hyvin tavallista, ja bisnekset pyörivät, eikä se kuitenkaan automaattisesti tarkoita akuuttia vaaraa favelassa vieraileville. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että tämä oli vain yksi Rion faveloista, ja jossa paikalliset ovat tottuneet turisteihin. Riossa on kuitenkin monia alueita joihin ei missään tapauksessa olisi turvallista mennä, ja joihin uberit tai taksitkaan eivät suostu ajamaan. Reissaajan on aina tiedostettava nämä riskit ja arvioitava tilanne, ennen kun lähtee huitelemaan uusiin paikkoihin tällaisessa kaupungissa. No, eipä ole enää Tampereen Hämeenkatu ainoo paikka, jossa oon nähnyt tavallisen tallaajan ase kädessä. En mee siihen tarinaan nyt sen enempää kuin mainitsemalla, että kyseiseen tapaukseen liittyi valitettavasti rasismi ja äärioikeisto, yllätyys...

Maijan lähdettyä kohti Suomea jäin itse vielä muutamaks päiväksi nauttiin kaupungista. Oli haikeeta sanoo heipat ja tosi omituista jäädä ekaa kertaa yksin. Tilannetta auttoi kuitenkin Discovery hostel, joka oli just sellainen rento backpacker-hostelli, jossa yksin reissaavana pystyy tutustuun helposti ja luontevasti ihmisiin. Yksin matkustaessa ainakin itselleni hostellin yleisten tilojen merkitys korostuu ja vaikuttaa siihen, miten helppoa muiden reissaajien kanssa on alkaa jutteleen. Vaikka kuinka haluaisin, en koe olevani ihan sellasen maailmankansalaisen tasolla, että alkaisin änkeen itseeni muiden porukoihin toreilla ja rannoilla. Hostellit taas on siinä mielessä aika turvallista maaperää, että suomityttökin voi rohkaistua löytämään uusia kavereita.

Yllä oleva kuva on korruptionvastaisesta mielenosoituksesta Copacabanalla, johon eksyin sattumalta. Kyseinen mielenosoitus oli tosin rauhallinen ja rento, vähän kuin juhla, jossa musiikki soi ja välillä huudeltiin iskulauseita. Brasilian entisen presidentin, vasemmistopuolueen edustajan ja köyhien puolustajan Lulan oikeudenkäynti korruptiosta oli mielenosoituksesta seuraavana päivänä. Paikan päällä oli kuitenkin sekä Lulan puolella olevia, että vastustajia, mutta tästä huolimatta levottomuutta tai väkivaltaa ei näkynyt. Pikainen ja kärjistetty yhteenveto tilanteesta sen perusteella, mitä oon tähän mennessä saanut selville, ja tietämättä monimutkaisia taustoja tarkemmin: oikeiston kannattajien mielestä Lula on selkeästi syyllinen korruptioon ja ansaitsee tuomionsa. Vasemmiston kannattajat taas ovat sitä mieltä, että Lulaa vastaan ei ole sen enempää todisteita korruptiosta kuin valtaapitävää oikeistohallitustakaan vastaan, ja Lula on ns. rosvoista pienin rosvo/ better of the two evils. Uskon, että kansalaisten protestoinnilla on tärkeä paikka korruption vastustamisessa, ja tuomiot toimivat varoittavina esimerkkeinä myös hallitseville poliitikoille, vaikka koko touhu varmasti tuntuu usein tuulimyllyjä vastaan taistelulta.

Mä ja hollantilainen Rozanne. Pari kertaa tuli nähtyä myös Ipaneman legendaarinen auringonlasku, tai ainakin ihmisten määrästä pääteltiin et sen on pakko olla legendaarinen haha.

Okei, sit koitti mun itseni voittamisen hetki. Vikan päivän Riossa kruunas vaellus Pedra da Gávea -vuorelle, joka on vissiin maailman isoin rannikolla sijaitseva vuori tms. En tiedä, mutta tarpeeks korkee se oli. Hostellilla mainostettiin ohjattua vaellusta vuorelle, ja muiden reissaajien kanssa juttelun jälkeen olin kiinnostunut, mut samalla kauhusta kankeena. Kalliokiipeilyä ilman köyttä, kiipeemistä tuskasen kuumassa viidakossa, "et sä tipu kunhan muistat nojata eteenpäin ja olla katsomatta alas"... jippee. Kerroin vaelluksesta Rozannelle, joka kokeneena kalliokiipeilijänä oli tietty heti mukana. Siinä kohtaa olis kaduttanut liikaa olla lähtemättä, joten ilmoittauduttiin molemmat mukaan. 

Reissu kesti käytännössä koko päivän, nousu noin kolme tuntia ja laskeutuminen pari tuntia. Itselleni vaikeinta oli alun nousu noin 40 asteisessa metsässä. Vaikka alku olikin vielä loivaa nousua, ei mun Suomen talvesta revitty kroppa ole ihan vielä tottunut urheileen tollasissa lämpötiloissa. Meidän opas Alexis tosin sanoi, että alku on vaikea monille. Kalliokiipeilyosuus taas oli tosi hauskaa ja siitä sai loistavan adrenaliiniryöpyn. Maisemat ylhäällä oli myös uskomattomat!

 

Vaelluksen jälkeen ihasteltiin meidän rusketus... siis hiekka/muta/hikirajoja. Namnam.

Vaellus oli mahtava kokemus ja tapa nauttia Riosta vähän eri perspektiivistä. Ryhmä ja opas oli myös tosi tsemppaavia ja ihania. Ei ollut kuitenkaan kokemuksena helpoimmasta päästä, ja henkilökohtaisesti tää oli kyllä yks fyysisesti raskaimmista koettelemuksista ikinä. Muhun tosin ei kannata liikaa verrata, koska on tullut hävettävän vähän vuoria valloitettua ja voishan tota liikuntaakin aina lisätä, haha. Mutta tän retken jälkeen tuli luonnollisesti vannottua, että nyt alkaa treenaus ja vaeltaminen on parasta ikinä! Katotaan kauanko tää innostus kestää... 


Rio oli todellakin käymisen arvoinen kaupunki ja tuun mahdollisesti meneen sinne vielä uudestaankin tän vuoden aikana, jos vaan tilaisuus tulee. Karnevaalimenoa oli jo havaittavissa katubileiden eli blocojen muodossa, ja oon oppinut täällä, että brasilialaisilla on viikkojen ja jopa kuukausien pituiset pre-karnevaalit, joiden tarkoitus on ilmeisesti reenata varsinaisia nelipäiväisiä karnevaaleja varten. Mikäs siinä, harjoittelu on tärkeetä. Täällä Recifessä kämppikset on jo raahanneet mua pre-karnevaalibileisiin, ja pakko sanoo et vähän hirvittää mitä ne oikeet karnevaalit tulee oleen. Toisaalta en malta odottaa!

Väsyneenä mutta onnellisena, ja valmiina alottaan elämää uudessa kotikaupungissa!