Maailmantuskaa, seeproja ja tequilaa tabascolla

Viime viikolla oli aika lähtee kuukausittaiselle visa runille, tällä kertaa pikkuruiseen naapurimaahan Swasimaahan. Sain onneks Emmin seuraksi. Kyseessä oli parin päivän minireissu, koska periaatteessa viisumin takia pitää vaan käydä rajalla kääntymässä, mutta hyvin ehti tossakin ajassa tutustuun uusiin ihmisiin. Ennen lähtöä vietettiin päivä Maputossa, jossa tapasin siellä asuvia, Suomen suurlähetystössä työskenteleviä suomalaisia. Illalla Emmin paikallinen kaveri kutsu istuun iltaa ja pyysi meidät myös rantareissulle, joka olis tarkotus toteuttaa ens viikonloppuna. Swasimaassa en ollut aiemmin käynyt, ja ensi näkemältä fiilis oli vähän sama kun Etelä-Afrikkaan mentäessä. Joka puolella oli rauhallista ja puhdasta ja tiet oli hyväkuntosia. Noin lyhyellä visiitillä isoin shokki oli se, että teiden varsilla oli bussipysäkkejä(!) ja busseihin otetaan vaan sen verran matkustajia kuin on istuimia toisin kuin Mosambikin niin paljon kuin ilmatilaa riittää-periaatteella.

 Maputon taide- ja käsityömarketti Feima

 Suomipoppoo

Perille päästyä mentiin syömään (kunnon mättöpihvit tietenkin, koska Mosambikista ei saa). Melkein samalla sekunnilla etelä-afrikkalainen Jc istu meidän pöytään ja kutsu viettään iltaa sen ja kavereiden kanssa, joista yks onnistu arvaan että ollaan suomalaisia ennen kun ees kuuli meidän puhuvan. Ilta oli hauska ja tuli mm. juotua tequilaa tabascolla ja sokerilla, yllättävän hyvää! Koska Emmi oli seuraavana päivänä menossa hoitaan viisumisäätöjä ja mulla ei ollut vielä suunnitelmia, Jc kutsu mut sen ja kaverinsa pojan kanssa minisafarille. Vaikka en vielä ees nähnyt kaikista vaikuttavimpia eläimiä, kuten leijonia, norsuja tai kirahveja, olin jo ihan innoissani seeproista ja pumbista! Vietin lopulta koko päivän poikien kanssa ja mut saatiin jopa raahattua golfkentälle ensimmäistä kertaa ikinä. Parasta oli tosin golfkärryllä ajelu, ja koska oltiin ainoot pelaajat meininki meni vähän levottomaks. Swasimaassa mun ja Emmin puhelimet ei toimineet mikä aiheutti pientä säätöö. Ensinnäkin Jc:n kanssa oltiin sovittu aika jollon se tulee hakeen mua. Olin 10 minuuttia myöhässä (mikä on tosi vähän kun on jo tottunu mosambikilaiseen aikatauluun), mutta hostellin työntekijä oli sanonut mun jo lähteneen Emmin kanssa. Jollain ihmeen tuurilla törmäsin Jc:een vielä uudestaan ja päästiin matkaan. Illalla kun palasin hostellille Emmi alko itkeen koska oli ollut niin huolissaan ja lähetellyt viestejä ympäriinsä yrittäen saada muhun yhteyden, vaikka hyvin tiedettiin et puhelimet on poissa pelistä. Seuraavana aamuna mun oli tarkotus mennä yhden tapaamani naisen kyydissä Maputoon, ja sovittiin taas aika millon lähdetään. Odottelin tienvarressa reilu tunnin, jonka jälkeen päätin vaan hypätä bussiin. Oli tää nainen kuulemma tullut paikalle pari tuntia myöhemmin. Huomas kyllä miten uusavuton voi olla ilman mitään keinoo olla yhteydessä, mutta loppujen lopuks noi tilanteet oli vaan koomisia. Hatunnosto vanhalle kansalle jotka selvis ilman puhelimia ja tietenkin myös monille mosambikilaisille joille tää on edelleen arkipäivää.

 Krokotiili ja saalis

 Tuli käytyä ehkä hulppeimmassa kartanossa ikinä, pihalla oli esimerkiks uima-allas baarilla. Pieni hyppäys Mosambik-kodista haha.

Onneks päätettiin lähtee visa runille Swaseihin, koska samoihin aikoihin alko kuuluun uutisia Etelä-Afrikan xenofobisista hyökkäyksistä. Etelä-Afrikassa osa paikallisista on käynyt maahanmuuttajien kimppuun ja tappaneet heitä lähinnä huonon työllisyystilanteen takia, pistäen tän maahanmuuttajien syyksi. Etelä-afrikkalaiset joiden kanssa oon aiheesta puhunut on luonnollisesti tosi häpeissään. Heidän mielestään näiden hyökkäysten tekijöillä on yleistäen tosi huono työmoraali, mikä on syynä juuri heidän huonoon työllisyystilanteeseensa. Maahanmuuttajista taas suuri osa on yrittäjiä ja haluavat vain paremman mahdollisuuden toimeentuloon kuin kotimaassaan. Myös monia mosambikilaisia on tapettu ja viime aikoina on ollut useita levottomuuksia puolin toisin rajaa. Esimerkiks Mosambikin kilvillä varustettuja autoja on kivitetty, samoin kuin Etelä-Afrikasta tulevia autoja Mosambikin puolella. Mua ahdistaa tällanen väkivaltaan vastaaminen väkivallalla, mutta niin kai ihmismieli toimii. Mosambikilaiset tuntuu olevan tosi pettyneitä, ja oon kuullut viime aikoina monesti lauseen ”meidän afrikkalaisten pitäisi olla yhtä, miksi he tappavat veljiään ja siskojaan?”. Lidia on asunut vuosia Etelä-Afrikassa ja kertoi omista kokemuksistaan vuonna 2008, kun viimeksi vastaavaa tapahtui. Lidia oli kotonaan, alueella jossa asui vain etelä-afrikkalaisia. Naapuri soitti ja sanoi, että ne on tulossa hakemaan sua. Lidia nappas tyttärensä matkaan, heitti naapurille ja lähti juoksemaan ilman kenkiä, ilman mitään. Hän piileskeli paloasemalla, sai yhteyden silloiseen mieheensä ja palasi hakemaan loput perheenjäsenensä. He nukkuivat 3 yötä kuorma-auton lavalla piileskellen, kunnes tilanne rauhoittui. Siinä on kyllä nainen jota ihailen. Koettu on vaikka kuinka ja selvitty kaikista mahdollisista kolhuista, ja edelleen mennään pää pystyssä eteenpäin.

Tässä kohtaa ei voi olla miettimättä onko Suomessakin vastaava ilmapiiri kasvamassa, onneksi sentään pienemmässä mittakaavassa. Maailma on pienempi kuin koskaan, kansainvälinen liikkuvuus on läsnä joka paikassa ja meidän olis aika herätä sille, että on mahdotonta tuijottaa vain omaa napaa. Me ollaan riippuvaisia toisistamme ympäri maailmaa. Mosambikissa oon päässyt todistamaan tärkeetä arvoa, joka on muiden auttaminen riippumatta siitä kuinka vaikea oma tilanne on. Ongelmistaan huolimatta Suomi on monessa suhteessa vahva. Suomalaisena tulisi olla ylpeä siitä, että meillä on mahdollisuudet auttaa heikommassa asemassa olevia. Vaikka kuulostaisi kuinka idealistiselta, meidän tulisi ajatella afrikkalaisittain kaikkia ihmisiä siskoina ja veljinä kansalaisuudesta riippumatta. Voiko ihminen hyvin jos muut ympärillä kärsivät? Luin juuri, että Suomi on päättänyt lisätä kehitysapua Mosambikin koulutukseen. Tällä avulla pyritään kehittämään peruskoulutusta paikallisilla bantu-kielillä. Tällä hetkellä opetusta on tarjolla vain portugaliksi, kielellä, jota monet lapset eivät osaa puhua ollenkaan. Lapset ei pysy mukana koulussa ja usein jättävät koulun kesken. Myös heidän äidinkielensä kärsii, koska he eivät opi kirjoittamaan sitä ja tämä tappaa monia paikallisia kieliä. Uutista lukiessa tunsin todellista ylpeyttä Suomea kohtaan.

Sitten back to basics eli opiskeluun. Oon ollut muutamia kertoja tutustumassa tyttöjen orpokotiin ja samalla tontilla sijaitsevaan päiväkotiin. Päiväkodissa lapset on luonnollisesti syötävän sulosia ja aina sinne mennessä hauskin leikki on ”montako lasta mahtuu roikkuun Annikassa yhtä aikaa”. Orpokodin toimintaan tutustuminen on myös ollut mielenkiintoista. Ensimmäisenä päivänä seurasin vaan tyttöjen touhuja, kunnes mulle ilmotettiin että on aika tehdä koulutehtäviä. Mentiin luokkahuoneeseen, tytöt istu pulpetteihin ja itse istuin sivuun katsomaan mitä tapahtuu. Yhtäkkiä huomasin että 10 silmäparia tuijottaa mua, ainoota aikuista huoneessa. Kysyin mitä tytöt normaalisti tekee, ja sanoivat että haluaa mun pitävän oppitunnin. Jahas, minkäköhän oppitunnin tästä vääntäis spontaanisti portugaliks. Kysyin kelpaako matematiikka, ja ilosten nyökyttelyjen jälkeen aloin improvisoimaan. Kiitos matikalle kansainvälisyydestä! Opettaminen oli hauskaa ja tytöt oli tosi innoissaan. Opetin tyttöjä myös pelaamaan hirsipuuta, tosin hirsipuun päätin korvata nunnien orpokotiin soveliaammalla kuvalla hehe. 

Viime päivinä oon myös vapaa-ajalla osallistunut yhteisötyöntekijöiden koulutuksiin. He ovat ACIDECOn, organisaation jonka toiminnassa oon välillä ollut mukana, työntekijöitä, ja työskentelevät tosi käytännönläheisesti omilla asuinalueillaan. Kohderyhmänä ovat heikoissa olosuhteissa elävät lapset ja erityisesti lapset, jotka asuvat HIV-positiivisen huoltajan kanssa. Mua pyydettiin myös vetään spontaanisti esitelmä noin 40 työntekijälle portugaliks Suomen lastensuojelusta verrattuna Mosambikiin. Ton jälkeen oli kieltämättä mahtava fiilis kun yhtäkkiä tajus että kielitaitohan alkaa olla jo aika hyvällä tasolla! Jutellessani yhden työntekijän kanssa yhteisöissä elävistä orpolapsista sain idean pyrkiä lisäämään yhteistyötä työntekijöiden ja lähialueen orpokotien välillä, eli käytännössä saamaan joillekin lapsille paikan orpokodissa. Tää ajatus on vasta suunnittelutasolla, mutta sovittiin joidenkin työntekijöiden kanssa että menisin tapaamaan heidän mielestään vaikeimmissa tilanteissa olevia lapsia. Toivotaan että tää projekti ottais tulta alleen eikä kaatuis perinteiseen mosambikilaiseen keittiöbyrokratiaan eli byrokratiaan joka riippuu henkilöstä, tilanteesta, lahjusten suuruudesta tai tähtien asennosta.

 Mosambikilainen tapa opiskella matikkaa: piirretään niin monta palloa kuin tarvii ja sit lasketaan!

 Aktivistien koulutustilaisuus

 Meikä ja "casual" nuttura, jota väänsin tunnin (ei saa luovuttaa!) mutta joka chapaan istuessa lyttäänty täysin. First world problems in a third world country..

 Viime viikonloppuna tuli lähettyä ulos ensin Manhicassa, sit Maputossa. Maputoon lähdettiin spontaanisti Vivin kavereiden luo. Yhdessä kohtaa huomasin olevani baarin tanssilattialla vauva sylissä. Iso osa illasta menikin sit lapsenvahtina, koska olin ilmeisesti ainoo ketä tilanne enemmän häiritsi. Kun äidin on päästävä tanssimaan niin sitten on kans päästävä.

Vivi ja Yulmen

Heippahei ja halaus!