Ihmisistä ja yhteisöllisyydestä

Oon leikitellyt ajatuksella siitä, millasta olis tulla yksin ulkomaalasena Suomeen osaamatta suomea tai englantia. Keskellä talvea. Jurojen omaa tilaa kaipaavien suomalaisten keskelle. Tuntematta ketään ennestään. Aika karua eikö? Ihmisiin tutustuminen olis huomattavasti hankalampaa ja tää kaveri olis aika pian ostanut paluulipun kotiin. Toisaalta joillekin maahanmuuttajille toi on jossain muodossa todellisuutta, ehkä jopa vastoin omaa tahtoaan, eikä kotiinpaluu oo vaihtoehto. Vaikka täälläkin on epätoivon hetkiä jo tullut, oon silti ollut lähes nonstop hymy huulilla (toinen vaihtoehto on koominen yritän ymmärtää-otsaryppyilme). Tästä kiitos mun ympärillä oleville ihmisille.

 Ihana Vandrah

Paikallinen bussi chapa. Näitä on eri kokosia, ja usein ne on täyteen ahdattuja. Kyyti maksaa joitain kymmeniä senttejä. Mosambikissa käytössä olevat chapat on tuotu Japanista, koska ne on olleet liian huonokuntosia sinne. Oon kuullut vähän ristiriitasta juttua siitä uskaltaako kyytiin mennä vai ei, mutta pari kertaa on jo tullut kokeiltua ja ihan hyvin on perille päästy.

Niin kun voi arvata, perhe on täällä laaja käsite. Jo Suomessa oon ollut tosi hämmentynyt, kun oon jutellu mun intialaisten kavereiden kaa heidän perheestään. Heti kun luulin hahmottaneeni kuinka monta jäsentä perheessä on, tuli siskoja ja veljiä kuvaan koko ajan lisää. Pian kuitenkin valkeni, että totta kai myös serkkuja sanotaan siskoiks ja veljiks. Tää on hyvä esimerkki siitä miten koko suku on läheisempi kollektiivisissa kulttuureissa. Mosambikissa oon myös huomannut saman ilmiön. Serkut on sisaruksia, veljen- ja siskonpojat kun omia lapsia ja jopa kavereiden lapsia ja vanhempia voidaan kohdella kun ominaan. Lidiakin on jo adoptoinu mut tyttärekseen, ja mulla on nyt oma Mosambik-mama (äiti oot silti ajatuksissa!). Koko kylä kasvattaa-periaate todellakin pätee, ja äidit saattaa jättää pieniäkin lapsia periaatteessa valvomatta luottaen siihen että kyllä joku pitää huolen. En oo oikeestaan kokenut tätä oudoks tai karuks, koska se myös toimii. Lapset on samanlaisia kun suomessakin, leikkisiä, iloisia ja uteliaita. Oon kuitenkin pannut merkille, että sellasta turhaa kitinää pikkuasioista on paljon vähemmän. Lapset on tosi hyvin käyttäytyviä ja osallistuu kotitöihinkin ilman vastalauseita. Lidian poika Alikin on 15-vuotias, ja silti tottelee Lidian käskyjä mukisematta. Vähän eri meininki kun suomalaisilla 15-vuotiailla teineillä.

Perheen läheisyys tuntuu kuitenkin erityisen oudolta niissä tilanteissa, kun pelkkään ydinperheeseen saattaa kuulua kymmeniä ihmisiä. Kyllä, kymmeniä. Tänään Lidia nimittäin kerto että hänellä on 38 sisarusta. Whoah. Tää johtuu siitä, että Lidian isällä oli 7 vaimoa. Tästä päästäänkin mua täällä eniten ahdistaneeseen aiheeseen eli naisten ja miesten eriarvoisuuteen. Aika syvälle juurtunut käsitys on, että naisen paikka on kotona. Miehillä voi olla useita vaimoja (ei ehkä laillisesti mutta epävirallisesti) ja pari rakastajaa vielä päälle. Pettäminen tuntuu olevan yleistä. Vaikka naiset käy töissä yhä enemmän, suurin osa kotitöistä jää silti naisten vastuulle. Erityisen ahdistavaa on ollut kuulla tarinoita siitä, miten miehet saattaa tappaa vaimojaan rahan takia. Tässä on joitain mun ensimmäisiä huomioita, ja tuun varmasti vielä avautuun aiheesta. Naisten asema on varmasti huomattavasti parantunut siitä mitä se on ollut ja totta kai maan sisälläkin on paljon tapaus- ja aluekohtasia eroja. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää asian suhteen.

Entäs sit, kun lähdetään perhettä pidemmälle? Oon huomannut että yleisesti ottaen miehiin on  täällä helpompi tutustua. Naiset on ujompia, ja miehet tuntuu osaavan paremmin edes vähän englantia. Miehillä on kuitenkin usein taka-ajatuksia ja iskuyritykset on yleensä aika suoria. Niihin on kuitenkin helppo reagoida sanomalla että mulla on poikaystävä vaikka vastaus usein onkin ei se mitään, voi sulla olla toinenkin. Hankalia on tilanteet jolloin ihastusta ei osoiteta heti suoraan, kuten yhen naapurinpojan tapauksessa. Poika ei puhu englantia, mutta se on ollut tosi kärsivällinen mun portugalin kanssa ja ollaan päivittäin höpötelty jotain. Yhtenä päivänä poika kuitenkin toi meille kotiin papaijan ja sano sen olevan mulle. Aattelin että okei, onpa ystävällistä. Sit alko tulla monta tekstaria päivässä. Rakkausruno. Toinen papaija. Banaaneja. Yritän hokee et mulla on poikaystävä, mutta näköjään se mitä ei näy ei oo olemassa. Operaatio kuinka tyrmätä naapurinpoika nätisti jatkuu, vinkkejä otetaan vastaan. Joka tapauksessa ihmisiin tutustuminen on ainakin helppoa, sillä kaikki on tosi ystävällisiä ja kiinnostuneita. Pitää vaan olla tarkkana millä asialla toinen osapuoli on. Elämä on rentoa, leppoisaa ja eletään pilke silmäkulmassa. Jotain se kertoo tästä kulttuurista, jos jo lentokentällä maahan tullessa tutustun random tyttöön joka haluaa näyttää mulle paikkoja. Vandrah asuu Maputossa ja on tosi symppis. Vaikka asutaankin kaukana toisistamme oon ilonen siitä et sain heti kaverin, ja vielä naispuolisen.

 Kaikki kuvat on räpsitty Maputosta, jossa kierreltiin yhden päivän ajan. Oli kiva päästä jo nyt tutustuun kaupunkiin, koska sinne ei pitkän matkan takia ihan millon vaan voi lähtee.

Yksinoloa ei siis oo tarvinnut pelätä. Saatan viettää päivän vaan kotipiirissä, ja silti tapaan kymmeniä ihmisiä. Vaikka yrittäisin vetäytyä syrjään puun alle tekeen portugalin tehtäviä tulee ihmisiä pian ympärille kyseleen mitä teen ja auttamaan. Jos oon omassa huoneessa koneella, saattaa ympärille tulla yks kerrallaan lisää porukkaa ja huomaan pian, että oon näyttämässä valokuvia huoneen täydelle ihmisiä. Pakko myöntää että näin suomalaisena yksin oleminen alkaa aina jossain kohtaa houkuttaa, mutta varauduin tähän jo ennen lähtöä. Oven sulkemalla saa kuitenkin olla aika rauhassa, ja onneks on mahdollisuus lähteä lenkille (se pitää kuitenkin ajoittaa aamuun, koska päivällä on tuskasen kuuma ja pimeellä ei enää uskalla lähtee). Ihmisten läsnäolo on kuitenkin tähän asti ollu enimmäkseen positiivista. Täällä on vaikee kuvitella olevansa pitkään allapäin, kun iloisia ihmisiä pyörii ympärillä väistämättä. Haleja, ja näyttäkää että suomalaisetkin osaa pitää hymyn huulilla!

Ps. Nyt palaan metsästään mun huoneessa olevaa hiirtä, jota en oo vielä nähnyt mutta vikinä on kuulunut jo tunteja. Helppo koittaa nukahtaa kun mietin vaan mitä se tällä hetkellä järsii...