Mitä seuraavaksi?

Viimeisimmän tekstin jälkeen on tapahtunut paljon, niin kuin elämässä usein on tapana. Palasin Brasiliavuoden jälkeen takaisin Suomeen ja kohtasin jo-niin-tutun paluushokin. Olen viettänyt aikaa läheisten kanssa, ja saanut tavata viime vuonna syntyneet upeat veljentyttöni. Aloitin kaksi työtä ja gradun teon. Kevät kului osin sumussa, kesä taas välähti ohi jättäen jälkeensä paljon naurua, iloa ja muistoja.

 

Jo Brasiliassa ollessani suunnittelin tulevaa graduani, sillä aikomukseni oli palata takaisin Recifeen keräämään aineistoa. Oikeastaan tämä gradusuunnitelma on ollut mielessäni jo vuosia, tosin hieman varovaisena haaveena. En voinut olla varma, löytyykö Brasiliasta paikkaa, jossa aineiston voisi luontevasti kerätä, ja joka olisi valmis ottamaan mut osaksi porukkaansa. Lisäksi paikallisiin byrokratioihin ja lupiin liittyvät aina omat kiemuransa. 

Onnekseni nämä haasteet ovat toistaiseksi selätetty, sillä sain juuri kuulla, että tutkimuslupani Brasiliaan on viimein hyväksytty! Whooooooo!!! Suuntaan siis parin viikon päästä takaisin Recifeen, jossa kerään syksyn ajan etnografista aineistoa jo tutussa, ihanassa järjestössä. 

Graduni aiheena on katulasten ja -nuorten perhesiteet Recifessä, Brasiliassa. Kerään aineiston etnografisesti osallistumalla järjestön toimintaan ja tapaamalla lapsia ja nuoria kuten aikaisemminkin, mutta tällä kertaa tutkijan roolissa. Kirjoitin järjestön työstä ja katulasten ja -nuorten tilanteesta Recifessä viimeksi mm. täällä ja täällä. Odotan innolla sitä, että pääsen syventymään aiheeseen lisää ja tapaamaan näitä upeita lapsia, nuoria ja heidän perheitään taas.

Koska säätötarinat ovat olleet oma henkireikäni ja tän blogin kyseenalainen kulmakivi (vieläkin muistelen lämmöllä Mosambikin viisumifarssia, joka sisälsi mm. paniikkireissun Tukholmaan suurlähetystöön pari päivää ennen lähtöä, epätoivoiset ristiretket Maputon maahanmuuttovirastoon vailla kielitaitoa sekä liftausretket Etelä-Afrikkaan ja viisumin ostamisen tiskin alta) -  nyt seuraa tutkimuslupa-avautuminen. 

Osa 1 - Valmistautuminen

Koska olen saanut jo oman osani byrokratiasekoilusta ulkomailla, päätin yrittää olla kaukaa viisas ja alkaa hoitamaan edessä häämöttävää tutkimuslupa-asiaa jo viime vuoden lopulla Brasiliassa ollessani. Kerroin paikallisille professoreilleni visiostani graduun liittyen, ja kyselin tutkimuslupakriteerejä. He ohjasivat olemaan yhteydessä silloisen vaihtoyliopistoni eettiseen tutkimuskomiteaan. Selvä homma. 

Haahuilin yliopiston kampuksella ja yritin löytää tätä komiteaa, johon löytyi epämääräinen osoite nettisivuilta. Kukaan kampuksella ei oikein tiennyt tämän mysteerikomitean olemassaoloa, mutta jatkoin sinnikkäästi kysymistä vastaan tulevilta opiskelijoilta, yliopiston henkilökunnalta ja vartijoilta. Lopulta lupsakan oloiset vartijat kampuksella totesivat itsevarmasti tietävänsä, missä komitea sijaitsee, ja lupautuivat ystävällisesti heittämään mut sinne. Lähdettiin köröttelemään toiselle puolelle yliopiston kampusta. Päästessäni kyseiseen rakennukseen, kenelläkään paikan päällä ei ollut tietoa tutkimuslupakomiteoista. Takaisin lähtöruutuun. Yhteensä muutaman tunnin yliopistolla hortoilun jälkeen lopulta löysin oikean komitean, joka sattui olemaan aivan saman paikan vieressä, jossa olin ihan aluksi hortoillut ja josta avuliaat vartijat olivat noukkineet mut aikaisemmin kyytiin.

Komiteaan päästessäni mut otti vastaan ihana sihteeri Inez. Tohkeissani naureskelin Inezille haahuilustani ja kerroin, kuinka tää komitean etsiminen tulee luultavasti olemaan hyvä metafora tulevalle hortoilulleni tutkimuslupabyrokratioiden sokkelossa. Inez naureskeli, mutta ei tosin eleelläkään kieltänyt sitä tosiasiaa, että edessä on aikamoinen rumba. Inez kertoi mulle ystävällisesti, mitä kaikkia dokumentteja lupiin vaaditaan ja kuinka prosessi etenee, ja rohkaisi mua pitäytymään ideassani. 

Osa 2 - Paperit kasaan

Saavuin Suomeen, yritin parhaani mukaan sopeutua takaisin, aloitin graduseminaarin, ja aloin tehdä niska limassa töitä gradun parissa - päästäkseni takaisin Brasiliaan. Tein brasilialaisia ohjeita seuraten 40-sivuisen tutkimussuunnitelman ensin englanniksi graduseminaaria varten (tää sivuhirviö ei ihan asettunut suomalaisiin lyhyt ja ytimekäs -raameihin). Tämän jälkeen käänsin samat 40 sivua portugaliksi ihanan brasilialaisen kaverini Giun avustuksella. 

Tämän jälkeen oli aika kerätä kasaan muut dokumentit. Suosittelu- ja hyväksymiskirje järjestöltä aineistonkeruuta varten. Oma Cv. Yksityiskohtainen aineistonkeruusuunnitelma. Graduohjaajani Cv. Piti etsiä myös brasilialainen graduohjaaja, johon psykologikaverini Itamar suostui - myös hänen Cv:nsä. Opintorekisteriote. Perustelukirje, jossa kerron syyn aineistonkeruuseen juuri Brasiliassa. Suostumuslomakkeet sekä lapsille, että heidän huoltajilleen. Suostumuslomake Tampereen yliopiston hallinnolta. Tähän asianajajien hyväksyntä. 

Aika ajoin lähettelin sähköpostia Brasiliaan eettiseen komiteaan kysyäkseni lisäohjeistusta. Sähköposteihini vastasi aina eri ihminen, kunnes pian aloin tunnistaa tutun nimen - Inez, ihana mamma, joka oli auttanut mua alkumetreillä vielä ollessani paikan päällä. Inez antoi mulle henkilökohtaisen Whatsappinsa, jotta pystyimme soittelemaan, koska olin todella hukassa ja yksin projektin kanssa. 

Väsäsin kaikki edellä mainitut dokumentit portugaliksi. Jes, vihdoin kaikki kasassa! Seuraavaksi oli vuorossa liittää koko paketti brasilialaiselle virtuaaliselle tutkimusalustalle, jonka arvioisin päivitetyn viimeksi vuoden 2005 aikoihin. Vääntämistä, kääntämistä ja muutama kirosana. Vihdoin - projekti lähetetty arvioitavaksi! 

Paitsi, että osassa papereista oli väärä leima. Toiseen olisi pitänyt laittaa allekirjoitus. Kolmannessa oli väärä riviväli ja neljännessä kaikki edelliset. Uusi yritys. Lähetä, jes! 

...kunnes oli aika määritellä, osuuko tutkimus johonkin erityiskategoriaan. Kategorioita olivat mm: 

-onko tutkimuksesi geenitutkimus

-tutkitko sikiöitä

-tutkitko alkuperäisasukkaita

-onko tutkimuksesi koordinoitu ulkomailla - check!

Ja näyttöön ilmestyi teksti: tutkimuksesi on ulkomaalainen, joten se tarvitsee Recifen eettisen komitean lisäksi myös Brasilian terveysministeriön hyväksynnän. S-iiiiiit. 

Tähän mennessä olin paininut dokumenttien parissa noin 4 kuukautta. 

Osa 3 - Komiteaa komitean perään

Hetken aikaa toivuin turhautumisestani, kunnes oli aika selvittää, mitä Brasilian terveysministeriön tutkimuseettinen komitea oikein tarkoittaa. Kaivelin infoa samaiselta vuonna 2005 päivitetyiltä nettisivuilta. Okei, muutama lisädokumentti, no biggie. Lisäksi terveysministeriö vaatii suomalaisen tutkimuseettisen toimikunnan hyväksynnän. WHAT? Siis yhteensä kolme komiteaa?!

Aloin selvittää, mistä tällainen toimikunta löytyy Suomessa. Onnekseni löysin tutkimuseettisen toimikunnan Tampereen yliopistolta, ja aloin ottamaan selvää aiheesta. Okei, toimikunta ei arvioi yleensä graduja. Lähetin anelukirjeen toimikunnalle, ja onneksi he lupasivat ottaa projektini arvioitavaksi lausuntoa varten. Alkoi siis taas dokumenttien väsääminen, tällä kertaa suomeksi ja englanniksi.  Vastasin lisäselvityspyyntöihin, perehdyin EU:n ja Brasilian tietosuojalainsäädäntöön tietosuojailmoituksen tekemistä varten, ja yritin parhaani taiteillakseni suomalaisten ja brasilialaisten käytänteiden välillä. Suomalaisen komitean kanssa hommat sujuivat onneksi ihailtavan hyvin, ja sain eettisen toimikunnan hyväksynnän! 1/3, wohoo!

Kesä kului, ja tutkimukseni oli Brasiliassa odottamassa arviointia. Whatsappailin välillä Inezille, joka lähetteli mulle ääniviestitse lisäohjeita jopa iltaisin ja viikonloppuisin kellonajasta riippumatta (vaikka en missään nimessä näin vaatinut). Toisinaan sain muokkauspyyntöjä joihinkin dokumentteihin, lisää leimoja, lisää selvityksiä. Inez kulki matkassa mukana koko ajan, ja lähettelin hänelle kiitokseksi fiilistelykuvia Suomen luonnosta. 

Vihdoin, noin puolen vuoden säätämisen jälkeen sain hyväksynnän komiteasta numero 2! Inez laittoi mulle ääniviestiä henkilökohtaisesti, onnitteli saavutuksesta, ja kertoi tutkimuksen lähtevän nyt terveysministeriön komiteaan. Inez pyysi mua kertomaan hänelle, kun saan lopullisen hyväksynnän. Lupasin näin tehdä.

Tutkimukseni oli vihdoin viimeisessä mystisessä komiteassa, johon mulla ei ollut mitään kontaktia. Lopulta sain myös tästä komiteasta selvityspyynnön, ja aloin taas muokkaamaan dokumenttieni pilkkuja ja rivivälejä (vaikka tässä kohtaa olin saanut jo kahdelta eettiseltä komitealta hyväksyvän lausunnon).

Viilasin, viilasin, ja lähetin - viimeistä kertaa!!

Fiilis on tällä hetkellä aivan mahtava! Naurattaa se, että gradunteko on vasta aluillaan, ja nyt jo olen uhrannut tähän projektiin aivan järjettömän määrän työtunteja, energiaa ja mielenterveyttäni. Mutta uskon, että kaikki on sen arvoista. Osasin odottaa, että tutkimusluvan saaminen kahden maan välillä,  ulkomaalaisena ja herkän tutkimusasetelman vuoksi ei tule olemaan helppoa - mutta silti tää säädön määrä osasi yllättää. Onneksi lopputulos on kuitenkin hyvä! 

Olen kuitenkin täysin sen kannalla, että eettinen arviointi ihmistieteissä on todella tärkeää, erityisesti lapsia tai erityisryhmiä tutkittaessa. En kiistä missään nimessä, etteikö oma tutkimusasetelmani olisi herkkä ja vaadi paljon pohdintaa ja suunnittelua. Olen kiitollinen siitä, että näin moni ammattilainen on antanut aikaansa projektini käsittelyyn ja antanut huomioita ja muokkausehdotuksia. Huvittaa vaan, että vähempikin olisi voinut riittää. 

Mutta lähtö lähenee! Onnekseni saan palata takaisin samaan kämppään, jossa asuin viime vuoden. Odotan tosi paljon ystävien, erityisesti rakkaan brassisiskoni Nathályan näkemistä sekä järjestölle palaamista. Varjopuolena taustalla painaa edelleen maan poliittinen tilanne, josta viime vuodenkin  aikana paljon kirjoitin. Uutiset presidentti Bolsonaron viimeisimmistä saavutuksista eli Amazonin paloista ovat olleet todella ahdistavaa luettavaa.

Ajan ja energiatasojen mukaan pyrin taas päivittelemään blogia paikan päältä - kuten aikaisemminkin, fiiliksestä riippuen joko maailmantuska- tai kevyemmillä aiheilla. Kiitos, jos olet tänne eksynyt. Halaus!

Here we go again

Hellurei! 

Taas on tullut aika herätellä blogia henkiin, koska meikäläläisen elämässä alkaa taas tapahtua jotain kirjoittamisen arvoista. Mosambikista palatessani kerroin, että seuraava tavoite olisi lähteä vaihtoon tai harjoitteluun Brasiliaan reilu vuoden päästä. Hieman enemmän aikaa on nyt kulunut, mutta tää haave on vihdoin toteutumassa! 

Kohteena on koillis-Brasiliassa sijaitseva Recife. "Aika pieni paikka varmaan, kun en ole kuullutkaan", on monet heittäneet, mutta kaupunki on yksi Brasilian suurimmista, ja pikaisen Wikipedia-selauksen perusteella asukkaita on noin 1,6 miljoonaa. Yliopisto on Universidade federal de Pernambuco, jossa opetetaan myös sosiaalityötä. Vaihto-opiskelu on siis päätarkoitus, mutta muitakin suunnitelmia toki on, niistä lisää myöhemmin (=sitten kun saan selvyyden, onko omat unelmat vaan hassua haihattelua vai oikeasti toteutuskelpoisia). Puitteet Recifen suurkaupungissa ovat siis hyvin erilaiset kuin mosambikilaisessa kyläyhteisössä, mutta syyt lähtöön ovat monessa mielessä edelleen samat; haluan oppia uudesta kulttuurista, paikallisista tavoista tehdä sosiaalityötä sekä oppia lisää (jo tehokkaasti ruostunutta) portugalin kieltä. Toki ei saa unohtaa perinteisiä ulkomaille muuttavan odotuksia itsensä kehittämisestä, uusien kokemusten saamisesta sekä ihmisiin tutustumisesta - kliseistä mutta totta! Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, vietän koko ensi vuoden fiilistellen brassikulttuuria.

Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä matkaan vuosi sitten, ja vaihtopaikkakin oli jo järjestetty. Mutta elämällä on jännä tapa tarjota muuttujia matkaan, ja lopulta koin parhaaksi ratkaisuksi siirtää koko matkaa suosiolla vuodella eteenpäin. Suuri kiitos Tampereen yliopistolle, että tämä on ylipäätään mahdollista. Kovasti harmitti tuolloin, mutta hei, nyt koko touhu on vielä edessä! Lisäksi kuluneen vuoden aikana olen päässyt keräämään oman alan työkokemusta 5 kuukauden sijaisuudella lastensuojelussa ja tekemällä joitain päivystysvuoroja. Uskon, että työkokemus auttaa saamaan syvempää ymmärrystä myös brasilialaisesta sosiaalityöstä. 

Mites se portugalin kieli? No, ainakin nyt on huomattavasti rennompi mieli lähteä kun pohjaa ylipäätään on, verrattuna muutaman vuoden takaiseen eu sou Annika, tudo bem?-laajuiseen kattavaan sanavarastoon, jonka turvin lähdin yksin hortoilemaan Mosambikiin. Kaikissa brassioppaissa toki sanotaan, ettei englannilla pärjää, ja yliopistolla kaikki kurssit tulevat olemaan portugaliksi. Omaa tasoani en oikeastaan tiedä, ja aksenttikin on varmaan mehukas sekoitus suomirallia ja mosambikilaista letkeää portugali-shanganasekoitusta. Mutta Brasiliassa ihmisten koulutustaso on myös parempi, ja uskon, että ainakin osa korkeakoulutetuista brassinuorista osaa englantiakin melko hyvin. Tällä kertaa paikan päällä on odotettavissa myös vaihtarivertaistukea. Toki tavoitteeni on todella oppia portugalia, mutta mahdollisuus turvautua englantiin kiukkuisina koti-ikävähetkinä kuulostaa oikein tervetulleelta.

Rehellisesti sanottuna viime vuosina on ollut aikamoista vaihtelua vuoroin ylä- ja alamäkeä, kuten meillä kaikilla aika ajoin on. Tätä lähtöä olen paitsi odottanut pitkään, myös panikoinut huomattavasti enemmän kuin olisin odottanut. Eikö kaiken pitäisi sujua ihan helposti, kun on jo asunut ulkomailla, tietää mitä odottaa, ja tuleva kulttuurishokki on luultavasti paljon kevyempi kuin aiemmin? Näin ainakin itse luulin. Kuvittelin, että järjestelisin vain coolisti käytännön jutut kuntoon ja hyppäisin koneeseen ilman sen kummempia (koko syksyn kestäviä) satunnaisia itkupotkuahdistuskohtauksia.  No, kaikkea voi tyttö kuvitella. Aiemmat vastoinkäymiset on ehkä herätelleet jännittämään ja kyseenalaistamaan sitä, ettei kaikki välttämättä järjestykään niin smoothisti kuin kuvittelisi. Oon miettinyt sitä, että jokainen lähtö on erilainen, jokainen kokemus omanlaisensa, eikä ikinä voi ennustaa mitä on odotettavissa. Mutta kun tarkemmin miettii, tein Mosambikissakin varmaan kaikki mahdolliset virheet, mutta silti asiat järjestyivät lopulta parhain päin. Ei siis hätää, kyllä Peter Pan optimismi on edelleen tallella - just se tietämättömyys ja tuntemattomaan hyppääminen on syy mikä saa taas lähtemään!

Noniin, voisi varmaan pikkuhiljaa rauhoittaa ajatusvirtaa ja paketoida tän tekstin. Lähtö on  siis tammikuun 10. päivä, joten tässä on vielä muutama viikko aikaa nauttia deadlineista, pakkailuista ja lähtövalmisteluista lumesta, kynttilöistä, joulusta, uudesta vuodesta sekä läheisten seurasta. Lisäksi ihan mahtava uutinen oli, kun ihana ystäväni Maija ilmoitti äskettäin hyppäävänsä mun kanssa samaan koneeseen ja tulevansa pariks ekaks viikos tarkastaan paikat - tulee kunnon startti reissulle, wohoo!

Joka tapauksessa, kaikille kiinnostuneille lämpimästi tervetuloa seuraamaan mun sekavia höpinöitä uudessa ympäristössä. Palataan! :) 

Vikojen päivien dramatiikkaa

Viimeinen yö Suomessa ja uni ei yllättäen tule, joten voisin avautua pikku muuttujasta liittyen mun viisumiin. Olin tän viikon alkuun asti elänyt siinä uskossa, että voin hankkia viisumin vasta perillä rajalta ja venyttää sitä sit aina kuukausittain. Luonnollisesti tutkin asiaa monista lähteistä mutta joka paikassa sanottiin, että suositeltavaa on hankkia viisumi etukäteen mutta sen saaminen onnistuu myös lentokentältä. Nettikeskusteluissa sanottiin, että viralliset tahot suosittelee aina hankkimaan etukäteen, mutta epävirallisesti viisumin saa helposti perilläkin. Myös aiemmin Mosambikissa käyneet sanoivat samaa ja Tansaniassa olleilta vaihtareiltakin kuulin, että ei kannata vaivata päätään viisumisasioilla etukäteen vaan hankkia vasta lentokentältä (ja näin asia onkin mun käsittääkseni Tansaniassa). Näiden tietojen varassa jätin viisumista stressaamisen ja keskityin ennemmin kaiken maailman pikkujuttujen hoitoon. Äiti kaikessa viisaudessaan huomas kuitenkin kysyä viikko sitten, onko viisumiasiat varmasti kunnossa, ja päätin kysyä vielä varmuuden vuoksi asiaa Tukholmassa sijaitsevasta Mosambikin suurlähetystöstä. Karu vastaus tuli: viisumi on hankittava etukäteen. Käytäntöjä on ilmeisesti viime kesästä alkaen tiukennettu, ja viime aikoina on jopa ns. tärkeämmilläkin asioilla olleita ihmisiä käännytetty rajalta ja laitettu Etelä-Afrikan kautta seuraavaan koneeseen takaisin Suomeen. A-p-u-a.

Paniikki kesti joitain tunteja ja mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja päässäni. Käytännössä ne rajoittui lentojen siirtämiseen myöhemmäksi, jotta ehtisin lähettää passini ja tarvittavat dokumentit postissa ja saamaan ne takaisin ennen matkaa, tai lähtemällä itse paikan päälle anomaan viisumia. Päässä pyöri miljoona asiaa mitä pitäisi vielä tehdä ennen lähtöä; laittaa kämppä kuntoon, pakata, nähdä kaikkia läheisiä... mutta ei auttanut muuta kun ostaa laivaliput seuraavaksi päiväksi ja lähteä parin päivän reissulle Tukholmaan. Onneksi sain ihanan Katin matkaan, ettei yksin tarvinnut lähteä hortoilemaan. Lisäjännitystä toi se, ettei mulla ollut kaikkia tarvittavia virallisia dokumentteja todisteeksi mun vaihdosta enkä ehtinyt niitä millään hankkiakkaan. Yhden päivän aikana tuli sit pakattua, raivattua kämppä seuraavia vuokralaisia varten ja tulosteltua hirmunen määrä sähköpostikeskusteluita, esitteitä vaihto-ohjelmastani ja muuta todistusaineistoo. No, vaikeuksista huolimatta nyt on viisumi matkassa ja todennäköisesti pääsen jopa lentokenttää pidemmälle! Tykkään kuitenkin ajatella, että kaikella on tarkoitus. Tää juttu kuumotti ihan älyttömästi mutta opetti mulle, että tärkeet asiat pitää selvittää virallisista lähteistä. Huomasin myös, että pystyn tekeen nopeita ratkasuja vaikka kaikki ei menis ihan putkeen, mikä tulee varmasti tarpeeseen reissulla. Ainakaan en ehtinyt stressaan turhaan pakkailuista tai mistään muustakaan, kun tuli tää pieni twisti vikoille päiville. Joka tapauksessa lesson number one: jos olet lähdössä Mosambikiin yhtään pidemmälle reissulle, hanki viisumi etukäteen!

 Ei kun viisumia hakemaan!

 

Tukholman reissu ei onneks estänyt vielä näkemästä rakkaita kavereita Afrikka-läksiäisten merkeissä

Toteemi?

Kaikki muukin alkaa olla valmiina, joten huomenna voi hyvillä mielin hypätä koneeseen. Portugalia on epätoivosesti opiskeltu, rokotukset otettu, malarialääkkeet aloitettu, reissun soittolista päivitetty, rahaa yritetty vaihtaa (ei tosin onnistunut kun Forexin täti ilmoitti, ettei Mosambikin meticaleja löydy), matkavastuuvakuutus hankittu (mua käskettiin varmistamaan, että siinä on toi vastuu-sana joka viittaa siihen, että pahimmassa tapauksessa mun ruumis kuljetetaan Suomeen ehheh), rinkka pakattu poksahtamispisteeseen, useemmatkin läksiäiset pidetty ja itkut väännetty. Tästä se lähtee, palaillaan ihanat!

Valmistautumista odottamattomaan

Näin vähän aikaa sitten unta reissuun liittyen. Olin just päässyt perille Maputon lentokentälle, ja odotin rinkkaani laukkuhihnalla. Katsoin kun muut koneessa olleet nosteli hihnalta omia tavaroitaan, joihin kaikilla kuului muiden kamojen lisäksi valtavan kokoinen vesisäiliö. Kysyin miksi kaikilla on sellanen, ja mulle sanottiin että ottivat tietenkin omat vedet mukaan. Riuduin sit unessani janoisena kun en tajunnut tyhmänä ottaa Suomesta ottaa vettä koko reissun ajaksi. Toivotaan ettei oo enneuni haha!

Luonnollisesti täältä Suomesta käsin mua on varoteltu paljon turvallisuus- ja terveysasioista ja siitä, miten erilaista kaikki tulee olemaan. Pää on täynnä HIV- ja malariatilastoja, ryöstön uhkaa, myrkkykäärmeitä, siellä odottavaa sadekautta, köyhyyttä, eriarvoisuutta, you name it. Todennäköisesti tuun näkemään paitsi äärimmäistä köyhyyttä ja alkeellisia olosuhteita, myös todella länsimaista kulttuuria ja paikallisia iPhonet kädessä, sillä varsinkin pääkaupunki Maputo on mun käsittääkseni monessa asiassa tosi kehittynyt. Yritän asennoitua jo henkisesti ton näkyvän eriarvoisuuden kohtaamiseen, koska se voi tuntua tosi rankalta varsinkin alkuun. Odotan kuitenkin sitä, miten moni asia voi olla myös paremmin kuin Suomessa. Voin rehellisesti sanoa, että jo nyt odotan oppivani jotain ihmisten avuliaisuudesta, iloisuudesta, välittämisestä ja siitä, miten onnellisuus ei ole välttämättä riippuvaista olosuhteista. Oon asennoitunut myös siihen, että todennäköisesti paikalliset on monessa mielessä samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa suomalainenkin samanlaisine perustarpeineen. Mulle on myös kerrottu, että Mosambikilaiset on tosi ystävällisiä ja helposti lähestyttäviä.

Oon täysin Afrikka-noviisi, joten luonnollisesti jännitää miten tuun pärjäämään, kun kulttuuri on aivan erilainen ja kaikki ei tapahdu napista painamalla. Oon päättänyt asennoitua siihen, että asun olkihökkelissä, syön lounaaksi peltohiiriä karvoineen Madventuresin tapaan ja käyn suihkussa ulkona aina rankkasateen iskiessä (hehheh). Varautumalla pahimpaan voi toivottavasti yllättyä iloisesti, vaikka kulttuurishokkia tuskin voi välttää. En kuitenkaan halua vaivata liikaa päätäni sillä, millaisissa olosuhteissa tuun mahdollisesti elämään. Sen näkee sit paikan päällä. Viime kuukausien ajan oon kovasti yrittänyt ottaa selvää olosuhteista ja kaikesta mihin pitäis varautua, mutta tuntuu että tietoa on vaikea löytää ja vaikka sitä löytäis niin kaikki tulee varmasti silti oleen aivan eri lailla. Yritän siis pitää avoimen mielen ja suhtautua innolla kaikkeen mitä vastaan tulee. Perä edellä puuhun ja sitä rataa. Vähän on kuitenkin tullut lisää varmuutta asioihin, sillä mulle on kuulemma järjestetty majoitus, kielikurssi ja tuutori paikan päällä, jahuu!

 Sosiaalityön markkinointia lukiolaisille

 

Näissä meiningeissä startattiin vuosi 2015. Tehdään siitä hyvä!

Kuvituksena otteita Elämää Suomessa-kansiosta. Fiilistelin vanhoja kuvia ja päätin koota niitä yhteen, että voin esitellä tätä kaunista, eksoottista maata perillä. Mukaan pääsi myös rakkaita, joille pitää pian sanoo heipat nyyh (ihan yhtä rakkaita ootte tekin jotka ette kuvissa näy!). Nyt takaisin panikoimaan valmisteluiden kanssa!

Mihin oon oikein ryhtymässä?

Jaiks. Alle kaksi viikkoa, ja tää tyttö istuu lentokoneessa matkalla Mosambikiin, maahan, josta en tiennyt yhtään mitään vielä muutama kuukausi sitten. Miten tähän tilanteeseen on sit päädytty? Ensinnäkin mulla on aina ollut iso nälkä lähteä maailmalle. Sitä sain tyydytettyä lukion jälkeisellä välivuodella Australiassa, mutta nälkä tunnetusti kasvaa syödessä. Tiesin, että kun pääsen opiskeleen, lähden vaihtoon ja haluan tutustua aivan erilaiseen kulttuuriin. Mielessä pyörivät milloin Intia, Afrikka ja Etelä-Amerikkakin. Aloitin syksyllä toisen vuoteni sosiaalityön opintoja Tampereen yliopistossa. Ajatus vaihdosta kolmantena vuonna pyöri jossain taka-alalla, mutta en ollut asiaan perehtynyt vielä sen tarkemmin. Viime syksynä mut kuitenkin suostuteltiin hakemaan Afrikan vaihtoon ja aika spontaani päätös tuli tehtyä, kun into lähteä maailmalle oli jo kova.

Kohteena on kaksi vuotta sitten perustettu korkeakoulu ISEDEL (Instituto Superior de Estudos de Desenvolvimento Local), joka sijaitsee keskellä köyhää maaseutua Maluanassa, noin 60 kilsan päässä pääkaupunki Maputosta. Mulle on kerrottu, että opetus on tosi käytännönläheistä ja perustuu paikallisten yhteisöjen perinnetiedon ja käytäntöjen kehittämiseen. Koulun ideologia on selkeä: luoda tietoa alhaalta ylöspäin paikallisilta itseltään. Nyt aloitetaan myös sosiaalityön kurssi, ja mun mielestä on uskomattoman mielenkiintoista päästä näkemään miten sosiaalityötä on mahdollista tehdä aivan erilaisessa ympäristössä, mutta samojen arvojen pohjalta kuin Suomessakin. 

Kun mulle ekaa kertaa markkinoitiin tätä mahdollisuutta, olin ihan myyty ja heti hyppäämässä koneeseen, mutta aika pian tipahdin pilvilinnoista: Mosambikissa puhutaan portugalia, ja kaikki opetus koulussa on portugalin kielellä. Mutta ihan sama, ajattelin, kyllähän joka paikassa puhutaan myös englantia. ”Ei Mosambikissa, tosi pieni osa paikallisista puhuu muuta kuin omaa kieltään” mulle sanottiin. No mutta onhan siellä pakko olla muita vaihtareita, joista saa vertaistukea. ”Tuskimpa, koulu on niin pieni ja vasta perustettu”. O-ou. Kylmä hiki valui selkää pitkin, ja jahkailin pitkään Mosambikin ja kahden muun vaihtoehdon eli Tansanian ja Etelä-Afrikan välillä. Tansaniassa ja Etelä-Afrikassa olis kuitenkin ollut isot yliopistot, joissa olisi ollut myös englanninkielisiä kursseja, muita vaihtareita ja olisin päässyt kuulemaan siellä vaihdossa olleiden kokemuksista jo etukäteen. ISEDEL:in ainutlaatuisuus vei kuitenkin voiton, koska siellä saisin opiskella käytännönläheisesti ja tutustua paikalliseen kulttuuriin ja ihmisiin. Toki missä tahansa paikallisiin pystyisi tutustumaan, sillä omasta asenteestahan se on kiinni, mutta nyt mulla ei ainakaan oo edes mahdollisuutta jumiutua vaihtarikuplaan. Voi olla, että tuun kyseenalaistaan päätökseni vielä moneen kertaan kun nykyiset mielikuvat paikasta osoittautuu ihan erilaisiksi ja kun kielimuuri romahtaa ryminällä päälle, mutta eiköhän se oo ihan luonnollista. Nyt olo on ainakin valtavan innokas ja odottava!

 Tässä osa sotavarustuksesta

Vielä vähän vastauksia peruskysymyksiin:

Missä tuun asumaan: Voi, kumpa tietäisin!

Onko siellä juoksevaa vettä? Sähköä? Savimajoja?: Sama vastaus kuin edellä.

Miten ajattelin kommunikoida ilman yhteistä kieltä: Mulla on ilmeisesti mahdollista mennä alussa jonkinnäköiselle portugalin kurssille, joten jos se toteutuu niin helpottais aika hurjasti! Muuten body languagee, itselleen nauramisen kykyä ja pitkää pinnaa.

Miten uskallan: Innostus voittaa pelon. Lisäks ajattelen, että maitojunat tulee aina takaisin jos siltä tuntuu. Lähtemistä ei periaatteessa voi katua, mutta lähtemättä jättämistä voi.

  Oon nyt näiden muutaman kuukauden yrittänyt tankata portugalia, mutta ei ihan alkuperänen tunti päivässä-tavoite onnistunut. Reissussa erityisen kätevä tulee varmasti oleen sanakirjan lisäks toi point it-vihko, josta voin vaan hölmönä osotella kuvia.

Blogi on nyt korkattu jee! Tässä samalla sain aiheutettua itelleni lisää kylmiä väreitä kun tajusin taas paremmin että tässä taidetaan oikeesti olla lähdössä.  Nyt on varmaan hyvä kuitenkin mainita, etten tuu yhtään tietään kuinka hyvät mahdollisuudet mulla on päästä nettiin kun pääsen perille enkä pysty lupaan ainakaan vielä kauheen tasaista kirjoitteluväliä. Ei siis huolta vaikka musta ei koko ajan mitään kuuluiskaan, sille on (toivottavasti) hyvä selitys!

Ps. Ai että kun väkersin kauan hienoo kuvakollaasia tohon otsikon taakse, mutta se ei millään suostunu asettumaan niin luovutin. Voi olla ettei oo viimeinen kerta kun heittäydyn avuttomaks tän blogin kanssa haha.