Afrikkaistuminen alkaa

Varoitus: seuraa pitkä ja jäsentelemätön kuva- ja ajatusryöppy!

 Maisemia automatkalta Maputosta Manhicaan

Oon saanut nyt nettitikun, mutta tää on tooodella hidas ja pätkii paljon. Kuitenkin sain tekstin vihdoin julkaistua, jei! Ensimmäiset päivät on olleet yhtä päänsisäistä myllerrystä, vaikka elämänmeno täällä onkin tosi rauhallista. Kaikki mitä teen, nään ja koen on uutta ja erilaista. Päivät on älyttömän intensiivisiä, kun joudun keskittymään kaikkeen mitä teen ja mitä ympärillä tapahtuu. Opitut mallit siitä, miten asiat hoidetaan Suomessa on heitettävä ikkunasta ja hyväksyttävä, että nyt ollaan Mosambikissa. Asun Manhica-nimisessä pienessä kylässä (en siis naapurikylässä Maluanassa, vaikka aluksi niin oletin). Paikka on ihan maaseutua, mutta Manhican yhden kadun kokoisesta keskustasta löytyy mm. pari vaatekauppaa, kahvilaa ja supermarket. Ihmisiä tosin on sitäkin enemmän. Asun tuutorini Bilion perheessä, johon kuuluu avovaimo Lidia ja 11-kuukautinen Zurfa. Lidialla on myös yksi tyttö ja yksi poika aiemmasta suhteesta, jotka asuvat lähellä asuvan isänsä luona, mutta välillä yöpyvät myös täällä.

Perhe on todella köyhä, joten olosuhteet täällä on vaatimattomat. Jopa vaatimattomammat kuin osasin odottaa vaikka kuinka uhosin olevani varautunut mihin tahansa. Sähköt on, joten siitä iso plussa, koska suurin osa mosambikilaisista elää edelleen ilman sähköä. Vessaa ei ole, mutta huussi on rakenteilla. Tarpeet tehään ämpäriin. Ulkona on naapuruston yhteinen vesihana. Peseydyn täyttämällä pienen ammeen vedellä ja siitä vaan huljutteleen. Bilio sanoi, että heti kun ne sai tietää mun tulosta (mikä oli viime viikolla, mitä sitä nyt turhan aikasin asioita hoitaan haha) ne päätti rakennuttaa huussin ja vesihanan pihaan. Aiemmin kaikki vesi kannettiin viiden talon päästä, uskomaton vaiva. Bilio sanoi, että noi on ensimmäiset hyvät asiat joita mun tulo heille toi. Olin tosi otettu, mutta vastasin silti et hei, en mä ole yhtäkään tiiltä tota huussia varten kantanut. Jääkaappia täällä ei ole, mutta se löytyy Lidian omasta kampaamosta muutaman sadan metrin päässä. Ruoka tehään avotulella ulkona. Täällä on nyt sadekausi, ja lämpöä on ollut päälle 30 joka päivä. Mun ensimmäisenä yönä satoi niin rankasti, että vesi tuli katonraoista sisään ja kasteli mun tavarat. Ite olin niin väsynyt kuluneesta päivästä, että en herännyt vaikka Lidia koitti ravistella mua (läheiset tietää et tää ei yhtään yllätä mun unenlahjat tuntien hahah). Lidia oli onneks ihana ja siirsi mun tavarat suojaan, ja naurettiin asialle aamulla. Bilio kuvasi olosuhteita hyvin: this is not vip, but we have vip in our hearts. Mulle ollaan oltu todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Manhican pääkatu

Manhican sairaala. Liput on olleet joka paikassa puolitangossa, sillä heti mun ensimmäisenä päivänä Bilio kertoi ikävästä uutisesta: yli 70 ihmistä oli kuollut kotitekoisen kaljan aiheuttamaan myrkytykseen

Bilio ja Zurfa

 Olohuone

 Mun huone, hyttysverkko vielä asentamatta

 Kotitalo

 Piha-aluetta ja Lidia

Vessan rakennusta

Kauan kaivattu vesihana

Tässä kokataan

Asuinalue on Maciana, joka on on osa Manhicaa. Tää on pieni kyläyhteisö, jossa ihmiset on köyhiä ja asunnot on tosi lähellä toisiaan. Ihmisiä on joka puolella ja lapsia on paljon, kuten Afrikassa muuallakin. Yhteisöllisyys on ihan sanoinkuvaamatonta. Kun ajellaan kylällä, pysähdytään parinsadan metrin välein moikkailemaan tuttuja, ja poimitaan kyytiin koko ajan ihmisiä. Tuttuja tulee käymään kylässä ja ihmisiä pyörii ympärillä koko ajan. En aina ees muista oonko jo tavannut jotain ihmisiä ja mahdolliset sukulaissuhteet menee multa aika sekasin. Esittelykulttuuri on täällä vähän niin ja näin, koska Bilio ja Lidiakaan ei varmaan jaksa kertomassa kaikkien ympärillä olevien ihmisten taustoja. Ne tulee esiin sit kun kysyn asiasta tai myöhemmin puheeksi tullessa. Pyrin moikkaileen kaikkia vastaan tulevia ihmisiä ja vaihtaan small talkia sen verran kun pystyn, jotta mun läsnäoloon totuttais. Tapaan siis uusia ihmisiä koko ajan, eikä yksinoloa tarvii ainakaan pelätä. Naapurustossa vilisee nappisilmäisiä lapsia, ja alkuun ne oli tosi hämmentyneitä mutta pian uteliaisuus vei voiton. Lasten kanssa on helppo tulla juttuun kielimuurista huolimatta. Yritän sönköttää joitain osaamiani sanoja portugaliks ja lapset vaan nauraa. Ensimmäisenä iltana leikittiin tuntitolkulla mun Tigerista ostamalla välkkyvällä superpallolla, joka oli oikee hitti!

Kieli tulee oleen varmasti yks isoimmista haasteista. Tosi harva tääl puhuu englantia. Onneks mun hostit puhuu vähän, ja he haluaa oppia mun kanssa sitä lisää. Jotkut ihmiset osaa perus small talkit englanniks, mutta suurin osa puhuu vain Portugalia ja lisäks paikallisia kieliä, kuten Shanganea ja Rongaa. Kun oon kertonut, että tuun asuun ja opiskeleen täällä Portugaliks, enkä osaa sitä viä oikeestaan yhtään, mulle on vaan naurettu päin naamaa. Suoraan on myös sanottu ”inglese bye bye”, eli Portugalia pitäis siis oppia asap. Sössin jo hedelmäostoksillakin, kun menin aivan lukkoon enkä osannut sanoo ei myyjälle tarpeeks napakasti. Jotenkin ajoin tilanteen siihen et Bolio pääty ostaan kohteliaisuuttaan hirveen kasan ananaksia, kun myyjä väitti mun himoinneen niitä kauheesti. Tuijotin vaan tilannetta hämmentyneenä, kun ilman kielitaitoo kaiken tajuaa viiveellä. Naureskeltiin sit vaan, että nyt mussutetaan ananaksia pitkään. Moni kuitenkin haluaa olla avuks ja opettaa mua. Äskenkin istuttiin naapuruston ihmisten kanssa kielipiirissä, missä sanakirjan kanssa opetettiin toisillemme englantia ja portugalia sana kerrallaan.

Varsinkin kielitaidon takia jännittää, miten tuun oikeesti tutustuun ihmisiin ja saamaan kavereita. Kaikki on kuitenkin ollut tosi kiinnostuneita ja avuliaita. Toivon, että asumalla paikallisten joukossa yhtenä heistä tuun väkisinkin osaks yhteisöä ja tapaan uusia ihmisiä. Kavereita voi kuitenkin löytää aika random paikoista, ja oon jo vaihtanut ihmisten kanssa numeroita mm. kadulla ja ruokakaupassa. Myös koulun alkaessa tapaan varmasti vielä enemmän oman ikäisiäkin. Bilion näyttämien kuvien ja puheiden perusteella koulussa vaikuttaa olevan tiivis yhteishenki, sillä oppilaita on vain noin 300. Uskon ja toivon että mut otetaan sielläkin hyvin vastaan. Koulu alkaa kuukauden päästä ja kävin jo eilen täyttämässä vähän lomakkeita ja katsomassa millasia kursseja on tarjolla. Kurssit vaikutti tosi mielenkiintosilta, ja pääsen mm. vierailemaan erilaisissa laitoksissa ja järjestöissä, ja voin sisällyttää opintoihin jonkinnäköisen harjoittelunkin. Näistä asioista kuulen kuitenkin lisää myöhemmin. Ensi viikolla mulla alkaa kielikurssi, mutta siihen asti voin ottaa rennosti ja tutustua rauhassa elämänmenoon.

 Naapuruston lapset innostu myös saippuakuplista

<3 Zurfa vähän vielä vierastaa mua, mutta eiköhän meistä vielä kaverit tuu!

Oon todennäköisesti koko kylän ainoo valkoihonen. Jopa autolla ajaessa lapset juoksee perään ja huutaa mulundo eli valkoinen. Tuijotuksia saa joka paikassa. Toivon kuitenkin et ihmiset tottuis muhun, enkä olis pian enää se kummajainen. Mulle mietittiin aluks omaa kämppää Manhican keskustassa jossa voisin asua yksin, mutta koululta tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että parhaiten opin tunteen tän kulttuurin asumalla paikallisten kanssa. En itsekään tiennyt että tuun asumaan perheessä, mutta oon siihen päätökseen tosi tyytyväinen. Haluan oppia elään kuten paikalliset ja puhumaan portugalia, koska haluan oikeesti oppia tunteen tän kulttuurin. Puhuttiin jo mun koulun vararehtorin kanssa siitä, miten jotkut eurooppalaiset tulee Mosambikiin, yöpyy Maputon loistoasunnoissa, tapaa ehkä joitain paikallisia (mutta niitä rikkaita länsimaalaistuneita), ja lähtee kotiin ajatellen, ”eihän siellä niin köyhää olekaan” tai ”mosambikilaiset on ystävällisiä mutta aika tyhmiä”. Tällä tavalla tuun oikeesti näkeen miten iso osa mosambikilaisista elää, ei vain rikas vähemmistö. Mä tuun oleen se tyhmä, joka ei osaa kieltä ja joka tulee aivan eri kulttuurista. Yritän osallistua parhaani mukaan kaikkiin arkiaskareisiin ja elää kuten paikalliset. Mulla on nyt niin ainutlaatunen mahdollisuus siihen, ja tää on ehdottomasti paras keino. Kulttuurishokki on aivan varmasti edessä jossain kohtaa, ja tää tulee oleen todennäköisesti elämäni raskain mutta samalla antoisin puolivuotinen. Sanoilla on vaikee kuvata kaikkea, mutta toivottavasti kuvista välittyy edes jotain tästä tunnelmasta. Mosambik on jo nyt vienyt mun sydämen. Lämmin (ja hikinen) halaus ja terkkuja!

Ainiin, tähdet täällä loistaa uskomattoman kirkkaasti.