What would you do if I told you the story of my life?

Hellou! Huhhuh. Mun vanhempien vierailu ja erilaiset kekkerit kuten Manhica-päivä ja Bushfire-festarit on katkonut arkee viime aikoina aika tehokkaasti. Jopa siihen malliin että en oo yhtään pystynyt sisäistään sitä, että päivät kylällä alkaa oikeesti käydä vähiin. Ensimmäisen kerran tajusin tän pari päivää sitten. Kysyin Lidialta ohimennen, että kenenkähän naapurin luona meidän pieni kattila tällä hetkellä seikkailee. Lidia sanoi etsivänsä. 10 minuutin kuluttua mua odotti keitetyt kananmunat, kahvikuppi ja leipä valmiina pöydässä. Ensin nauratti, sitten livahdin huoneeseeni pyyhkiin kyyneleitä. Lidia kun vahvana Mosambik-naisena vaivautuu itkemisestä.

En kestä kuinka gangsta Zulfa on hahah

Taiteilua muksujen kanssa

Naapuruston lapsia

Viimeisen viiden kuukauden aikana tästä yhteisöstä on tullut mulle niin tärkeä, etten löydä edes sanoja.  Mun Mosambik-perhe otti mut alusta asti todella hyvin vastaan, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Perheellä tarkotan nyt kaikkia niitä yli 10 ihmistä joita samalla maapläntillä asustaa, eli Lidian äiti, sisko, siskontytöt, serkku, veljenpojat, ja lisätään vielä lähes päivittäin vierailevat veljet ja heidän perheensä. Suurin osa tän yhteisön ihmisistä ei ole juurikaan olleet tekemisissä ulkomaalaisten kanssa aiemmin. Myös kielimuuri taisi olla aluksi shokki kaikille. Se ei oikeasti puhu sanaakaan. Ei siis olisi ollut yllätys jos mua olisi vierastettu tosi paljon, kohdeltu rasistisesti tai ajateltu rikkaana länkkärinä joka tulee tarjoamaan tien parempaan tulevaisuuteen (kaikkia näitä asenteita oon kyllä Mosambikissa ollessani kohdannut, mutta en onneksi perheessä). Jopa kielen suhteen kaikki olivat uskomattoman kärsivällisiä alusta alkaen, varmasti kärsivällisempiä kuin moni suomalainen olisi vastaavassa tilanteessa. Perheeltä kysyttiin mahdollisuudesta majottaa mut vasta viikkoa(!) ennen kun tulin. En usko että Lidia edes tajusi ennen mun tuloo mikä on homman nimi, millanen tyttö sieltä on tulossa ja millä asialla. En itsekään tiennyt mistään mitään ennen maahan saapumista (organisointia Mosambikin malliin, mitään ei hoideta liian ajoissa mutta hoidetaanpa kuitenkin aina lopulta). Erityisesti Lidian kanssa meistä on tullut tosi hyviä ystäviä. Jopa perheen sisällä on erilaisia ongelmia riittänyt sen verran, että pelkästään niistä puhuminen ja ratkominen on lähentänyt meitä todella paljon. 

Perheen tärkeys on korostunut erityisesti siksi, että täällä mun kaverisuhteet on tosi erilaisia kuin Suomessa. Koska tulin yksin ja oon koulun ainoo vaihtari, ei mulla oo minkäänlaista automaattista turvaverkkoa täällä. Suurin osa kavereista on paikallisia, ja kulttuuri- ja kielimuurin merkitystä on vaikee ohittaa vaikka kuinka haluaisi. Mosambikilaisten kavereiden ajatusmaailma on monissa asioissa täysin erilainen kun mulla, mikä on luonnollista koska he tulevat täysin erilaisista olosuhteista ja kulttuurista. Vaikka oon saanut monesti yllättyä myös siitä, miten esimerkiksi huumori ja elämän tärkeet arvot voi olla myös tosi samanlaisia, en oo täällä saanut läheisiä, Suomeen verrattavia ystäviä. Välillä tää on saanut tosi surulliseksi, mutta ihmisten kanssa puhuminen auttaa ymmärtään että se johtuu vaan olosuhteista. Paikallisten kavereiden kanssa on ollut tosi hauskoja hetkiä ja hyviä keskusteluita, mutta pitää vaan osata arvostaa näitä kaverisuhteita sellaisenaan. Yritän keskittyä siihen, miten paljon täällä on tullut murrettua kulttuurimuureja sen sijaan, että yrittäisin verrata kaverisuhteitani ystäviin Suomessa. Toinen juttu on sit muut ulkomaalaiset. Aina kun oon poistunut kylältä reissaamaan oon tutustunut Mosambikissa asuviin ulkomaalaisiin, jotka on tosi hyviä tyyppejä. Suurin osa on Maputossa asuvia vapaaehtoistyöntekijöitä, mutta 3 tunnin välimatka vaikeuttaa näkemistä. Yksinäisinä hetkinä on todella tullut mietittyä sitä, millaista ns. perinteinen vaihto-opiskelu vaihtarikommuunissa ja vaihtaribileissä olisi voinut olla. Läheisiä, omanhenkisiä ystäviä olisi varmasti saanut helpommin kuin heittämällä itsensä tänne puskaan. Mutta kummassakin on puolensa ja olen saanut itseni yleensä nopeesti kasaan vaikeina hetkinä muistamalla, että puoli vuotta on tosi lyhyt aika ja tällaista kokemusta ei ihan heti uudestaan tule tehtyä.

Orpokodin tyttöjä

Kun multa kysytään miten luennot sujuu tai mitä mun opiskeluihin oikeesti kuuluu, oon kokenut asian vähän haastavaks selittää. Luentojahan mulla on huikeat yksi viikossa, joka sekin on yhteisötyöprojektin suunnittelua ja sisältänyt mm. vierailuja tapaamaan kylän päälliköitä. Tää vaihto poikkeaa siis aika tavalla perinteisestä yliopisto-opiskelusta. Muut kurssit on sisältänyt vierailuja kylän päälliköiden, parantajien ja muiden perinteisten, ”näkymätöntä sosiaalityötä” tekevien ihmisten luona, ja muutaman vierailun tyttöjen orpokodissa. Mutta koska ollaan Mosambikissa, iso osa proffien suunnittelemista vierailuista on jouduttu perumaan koska ihmiset eivät ole tulleet paikalle, tutustumispaikat on vaatineet rahaa tai jotain vastaavaa. Nää on ongelmia joita uusi, pieni yliopisto joutuu väkisin kohtaamaan. Suurin osa mun oppimisesta täällä on siis tapahtunut koulun ulkopuolella, ja se on vaatinut paljon omaa aktiivisuutta, improvisointia ja yksinkertaisesti havainnointia ja avointa mieltä. Aloin käydä orpokodilla enemmän koska viihdyin tyttöjen kanssa ja halusin oppia tuntemaan heidän elämäänsä paremmin. Osallistuin ACIDECO-organisaation toimintaan, koska halusin ymmärtää miten yhteisötyöntekijät auttavat kylien ihmisiä. Lisäksi portugalin oppiminen on ollut jatkuva projekti. Kielen oppimiseen voisi myös liittää body language-opinnot, koska iso osa kyläläisistä puhuu vaan shanganaa, ja siinä en oo päässyt perusfraaseja pidemmälle (aion lyödä sinua, suu kiinni ja olet hullu on perusfraaseja eiksnii). Antoisinta oppimista on kuitenkin ollut perus arki täällä. Vasta jälkeenpäin, puhuessani mun paikallisen proffan ja ystävän Maren kanssa ymmärsin, että hänellä oli syynsä siihen, miksi halusi laittaa mut asumaan isäntäperheeseen keskelle erittäin köyhää asuinaluetta. Tällä tavalla oon päässyt näkemään oikeesti miten ihmiset elävät ja mitä iloja, suruja, ongelmia ja unelmia heillä on. Oon tosi kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Asuminen puoli vuotta ihmisten kanssa, jotka elävät oikeasti kädestä suuhun, joilla ei ole varaa mihinkään ”ylimääräiseen” kuten lääkkeisiin ja joille saippuan ostaminen on sijoitus, on ravistanut omaa ajatusmaailmaa aika radikaalisti. Toistuvasti koen olevani samaan aikaan sekä uskomattoman kiitollinen omista lähtökohdistani, mutta samalla koen syyllisyyttä siitä miksi näillä upeilla, hyväsydämisillä ja lahjakkailla ympärilläni olevilla ihmisillä ei voi olla mahdollisuutta samaan.

Syyllisyyttä tulee koettua myös siitä, että haluaisi auttaa enemmän. Riittämättömyyden tunteen kanssa tulee taisteltua toistuvasti. Yhden tarinan haluan kuitenkin jakaa ystävästäni, jonka tulevaisuus näyttää nyt aika paljon valoisammalta kuin vielä kuukausi sitten. Tää ystävä, sanotaan nimeks vaikka Elena, on mun ikänen. Meidän kaveruus oli aluksi vaan hengailua kylällä tai Elena saattoi tulla meille istuun iltaa. Hän on tosi rempsee ja ilonen, enkä olis ikinä uskonut millanen tarina ton eloisan luonteen takana on. Tiesin, että Elenan rahatilanne on vaikea ja sen takia hän on jättänyt yläasteen kesken voidakseen tehdä töitä pellolla. Sivubisneksenä hän myös myy itseään. Yks päivä ilmoitin, että haluun nähdä Elenan kodin ja perheen ja vähän vastahakoisesti hän lopulta suostui. Elena esitteli kotinsa joka on noin 10 neliömetrin olkimaja ilman sähköä, vessaa ja vettä. Elenan vanhemmat on kuolleet ja hän asuu 2-vuotiaan poikansa ja sairaan isoäitinsä kanssa. Isoäiti ei pysty kävelemään, joten hän viettää kaiket päivät yksin pimeässä majassa. Kun Elena on töissä, isoäiti pitää huolta myös pojasta, vaikka kumpikin heistä tarvitsis jatkuvaa huolenpitoa. 2-vuotiaalle toi pimeä, virikkeetön ympäristö on aika karu paikka viettää iso osa päivistään. Ei auta, töissä on kuitenkin käytävä. Suurimmalla osalla Mosambikin nuorista äideistä on sukua ympärillään auttamassa lasten hoidossa, mutta Elenan tilanne on siitä harvinainen ettei hänellä ole muuta perhettä apunaan. En saanut tilannetta ton vierailun jälkeen mielestäni ja aloin puhua siitä ihmisille. Yhtenä päivänä juttelin mun proffan Maren kanssa asiasta, ja hän kertoi haluavansa tavata Elenan. Tapaaminen järjestettiin, ja lopputulos on jotain uskomatonta – Mare lupasi järjestönsä avulla auttaa Elenaa nousemaan jaloilleen tarjoamalla hänelle mahdollisuuden käydä kokkikoulun ja kokkaustarvikkeita ravintolan tai leipomon perustamista varten, kuukausirahaa koulunkäynnin ajaksi, pyörätuolin isoäidille sekä sähköt, vesihanan ja vessan kotiin. Siinä on todella mies jolla on sydän paikallaan, ja Maresta on tullut yks mun suurimmista esikuvista. Vaikka kaikkia ei voi auttaa, on Mosambik aika paljon paremmalla tiellä kun täällä on yliopisto jonka perustajalla on arvopohja kunnossa ja joka pyrkii kehittämään tätä maata korruption sijaan suurella sydämellä. Uskon ja toivon, että Maren kautta opiskelijat saa halua ja valmiuksia auttaa ihmisiä yhtä hyvin kuin Elenaa. Onneksi nyt kun lähdön hetki alkaa olla lähellä uskaltaa itsekin jo avustaa ystäviä, perhettä ja muita lahjoituskohteita myös rahallisesti toisin kuin alussa, jolloin olisi heti saanut rikkaan maineen.

 Sit vähän pinnallisempiin aiheisiin. Pari viikkoa sit oli Manhiça-päivä ja tää kylä meni ihan sekasin. Koko päivän ajan oli kaikenlaista ohjelmaa, ihmisiä tuli naapurikylistä asti juhliin ja Manhiçan pikku pääkatu oli aamuun asti täynnä porukkaa. Huikee irtiotto perusarkeen!

 Ihanat Vivi ja Ruut

Samira ja Catia

 Viime viikonloppu meni festarimeiningeissä Swasimaassa kauan odotetussa ja hypetetyssä Bushfiressa! Festarit oli tosi erilaiset kun mitkään missä olin aiemmin ollut - hyvällä tavalla. Bändit oli enimmäkseen afrikkalaisia mutta musiikkityylejä riitti reggaesta rockiin ja enimmäkseen musiikki oli afrovaikutteista. Tuli tehtyä uusia bändilöytöjä joista kovimpana ehdottomasti etelä-afrikkalainen Freshly Ground (jonka inspiroimana myös otsikko repästy). Ihmisiä riitti ympäri maailmaa ja oli ehdottomasti kansainvälisimmät festarit joilla oon ikinä ollut. Normaalisti festareille on tullut lähettyä isossa kaveriporukassa ja se saattaa rajottaa ihmisiin tutustumista. Bushfiressä tunsin ennestään aika paljon ihmisiä eri porukoista, joten tuli seilattua aika paljon eri kavereiden kanssa ja sitä kautta myös tutustuttua uusiin mielenkiintosiin ihmisiin. Erilainen festarikokemus siinäkin mielessä!

Ihana Emmi

Sellaista ajatusvirtaa tällä kertaa. :) Enää olis kasa viimesiä kouluraportteja kirjotettavana, joista osan saatan jättää suosiolla Suomeen. Paitsi siks että reissukuume alkaa olla jo vaarallisissa lukemissa, mutta myös koska iso osa mun kouluraporteista on laajemmin tän kokemuksen pohtimista ja erilaisten kulttuurierojen ja sosiaalisten ongelmien analysointia. Uskon että jälkeenpäin etäisyys auttaa saamaan noihin ihan erilaista perspektiiviä toisin kun kaiken tän härdellin keskellä. Todennäköisesti oon kylällä enää noin viikon ja sit olis tarkotus ottaa reppu selkään ja lähtee tien päälle, saa nähdä kuinka pitkäks aikaa. Näillä näkymin ensimmäinen kohde olis Etelä-Afrikan Durban woop woop!

 Terkkuja ja haleja sinne alkavaan kesään!

Maailmantuskaa, seeproja ja tequilaa tabascolla

Viime viikolla oli aika lähtee kuukausittaiselle visa runille, tällä kertaa pikkuruiseen naapurimaahan Swasimaahan. Sain onneks Emmin seuraksi. Kyseessä oli parin päivän minireissu, koska periaatteessa viisumin takia pitää vaan käydä rajalla kääntymässä, mutta hyvin ehti tossakin ajassa tutustuun uusiin ihmisiin. Ennen lähtöä vietettiin päivä Maputossa, jossa tapasin siellä asuvia, Suomen suurlähetystössä työskenteleviä suomalaisia. Illalla Emmin paikallinen kaveri kutsu istuun iltaa ja pyysi meidät myös rantareissulle, joka olis tarkotus toteuttaa ens viikonloppuna. Swasimaassa en ollut aiemmin käynyt, ja ensi näkemältä fiilis oli vähän sama kun Etelä-Afrikkaan mentäessä. Joka puolella oli rauhallista ja puhdasta ja tiet oli hyväkuntosia. Noin lyhyellä visiitillä isoin shokki oli se, että teiden varsilla oli bussipysäkkejä(!) ja busseihin otetaan vaan sen verran matkustajia kuin on istuimia toisin kuin Mosambikin niin paljon kuin ilmatilaa riittää-periaatteella.

 Maputon taide- ja käsityömarketti Feima

 Suomipoppoo

Perille päästyä mentiin syömään (kunnon mättöpihvit tietenkin, koska Mosambikista ei saa). Melkein samalla sekunnilla etelä-afrikkalainen Jc istu meidän pöytään ja kutsu viettään iltaa sen ja kavereiden kanssa, joista yks onnistu arvaan että ollaan suomalaisia ennen kun ees kuuli meidän puhuvan. Ilta oli hauska ja tuli mm. juotua tequilaa tabascolla ja sokerilla, yllättävän hyvää! Koska Emmi oli seuraavana päivänä menossa hoitaan viisumisäätöjä ja mulla ei ollut vielä suunnitelmia, Jc kutsu mut sen ja kaverinsa pojan kanssa minisafarille. Vaikka en vielä ees nähnyt kaikista vaikuttavimpia eläimiä, kuten leijonia, norsuja tai kirahveja, olin jo ihan innoissani seeproista ja pumbista! Vietin lopulta koko päivän poikien kanssa ja mut saatiin jopa raahattua golfkentälle ensimmäistä kertaa ikinä. Parasta oli tosin golfkärryllä ajelu, ja koska oltiin ainoot pelaajat meininki meni vähän levottomaks. Swasimaassa mun ja Emmin puhelimet ei toimineet mikä aiheutti pientä säätöö. Ensinnäkin Jc:n kanssa oltiin sovittu aika jollon se tulee hakeen mua. Olin 10 minuuttia myöhässä (mikä on tosi vähän kun on jo tottunu mosambikilaiseen aikatauluun), mutta hostellin työntekijä oli sanonut mun jo lähteneen Emmin kanssa. Jollain ihmeen tuurilla törmäsin Jc:een vielä uudestaan ja päästiin matkaan. Illalla kun palasin hostellille Emmi alko itkeen koska oli ollut niin huolissaan ja lähetellyt viestejä ympäriinsä yrittäen saada muhun yhteyden, vaikka hyvin tiedettiin et puhelimet on poissa pelistä. Seuraavana aamuna mun oli tarkotus mennä yhden tapaamani naisen kyydissä Maputoon, ja sovittiin taas aika millon lähdetään. Odottelin tienvarressa reilu tunnin, jonka jälkeen päätin vaan hypätä bussiin. Oli tää nainen kuulemma tullut paikalle pari tuntia myöhemmin. Huomas kyllä miten uusavuton voi olla ilman mitään keinoo olla yhteydessä, mutta loppujen lopuks noi tilanteet oli vaan koomisia. Hatunnosto vanhalle kansalle jotka selvis ilman puhelimia ja tietenkin myös monille mosambikilaisille joille tää on edelleen arkipäivää.

 Krokotiili ja saalis

 Tuli käytyä ehkä hulppeimmassa kartanossa ikinä, pihalla oli esimerkiks uima-allas baarilla. Pieni hyppäys Mosambik-kodista haha.

Onneks päätettiin lähtee visa runille Swaseihin, koska samoihin aikoihin alko kuuluun uutisia Etelä-Afrikan xenofobisista hyökkäyksistä. Etelä-Afrikassa osa paikallisista on käynyt maahanmuuttajien kimppuun ja tappaneet heitä lähinnä huonon työllisyystilanteen takia, pistäen tän maahanmuuttajien syyksi. Etelä-afrikkalaiset joiden kanssa oon aiheesta puhunut on luonnollisesti tosi häpeissään. Heidän mielestään näiden hyökkäysten tekijöillä on yleistäen tosi huono työmoraali, mikä on syynä juuri heidän huonoon työllisyystilanteeseensa. Maahanmuuttajista taas suuri osa on yrittäjiä ja haluavat vain paremman mahdollisuuden toimeentuloon kuin kotimaassaan. Myös monia mosambikilaisia on tapettu ja viime aikoina on ollut useita levottomuuksia puolin toisin rajaa. Esimerkiks Mosambikin kilvillä varustettuja autoja on kivitetty, samoin kuin Etelä-Afrikasta tulevia autoja Mosambikin puolella. Mua ahdistaa tällanen väkivaltaan vastaaminen väkivallalla, mutta niin kai ihmismieli toimii. Mosambikilaiset tuntuu olevan tosi pettyneitä, ja oon kuullut viime aikoina monesti lauseen ”meidän afrikkalaisten pitäisi olla yhtä, miksi he tappavat veljiään ja siskojaan?”. Lidia on asunut vuosia Etelä-Afrikassa ja kertoi omista kokemuksistaan vuonna 2008, kun viimeksi vastaavaa tapahtui. Lidia oli kotonaan, alueella jossa asui vain etelä-afrikkalaisia. Naapuri soitti ja sanoi, että ne on tulossa hakemaan sua. Lidia nappas tyttärensä matkaan, heitti naapurille ja lähti juoksemaan ilman kenkiä, ilman mitään. Hän piileskeli paloasemalla, sai yhteyden silloiseen mieheensä ja palasi hakemaan loput perheenjäsenensä. He nukkuivat 3 yötä kuorma-auton lavalla piileskellen, kunnes tilanne rauhoittui. Siinä on kyllä nainen jota ihailen. Koettu on vaikka kuinka ja selvitty kaikista mahdollisista kolhuista, ja edelleen mennään pää pystyssä eteenpäin.

Tässä kohtaa ei voi olla miettimättä onko Suomessakin vastaava ilmapiiri kasvamassa, onneksi sentään pienemmässä mittakaavassa. Maailma on pienempi kuin koskaan, kansainvälinen liikkuvuus on läsnä joka paikassa ja meidän olis aika herätä sille, että on mahdotonta tuijottaa vain omaa napaa. Me ollaan riippuvaisia toisistamme ympäri maailmaa. Mosambikissa oon päässyt todistamaan tärkeetä arvoa, joka on muiden auttaminen riippumatta siitä kuinka vaikea oma tilanne on. Ongelmistaan huolimatta Suomi on monessa suhteessa vahva. Suomalaisena tulisi olla ylpeä siitä, että meillä on mahdollisuudet auttaa heikommassa asemassa olevia. Vaikka kuulostaisi kuinka idealistiselta, meidän tulisi ajatella afrikkalaisittain kaikkia ihmisiä siskoina ja veljinä kansalaisuudesta riippumatta. Voiko ihminen hyvin jos muut ympärillä kärsivät? Luin juuri, että Suomi on päättänyt lisätä kehitysapua Mosambikin koulutukseen. Tällä avulla pyritään kehittämään peruskoulutusta paikallisilla bantu-kielillä. Tällä hetkellä opetusta on tarjolla vain portugaliksi, kielellä, jota monet lapset eivät osaa puhua ollenkaan. Lapset ei pysy mukana koulussa ja usein jättävät koulun kesken. Myös heidän äidinkielensä kärsii, koska he eivät opi kirjoittamaan sitä ja tämä tappaa monia paikallisia kieliä. Uutista lukiessa tunsin todellista ylpeyttä Suomea kohtaan.

Sitten back to basics eli opiskeluun. Oon ollut muutamia kertoja tutustumassa tyttöjen orpokotiin ja samalla tontilla sijaitsevaan päiväkotiin. Päiväkodissa lapset on luonnollisesti syötävän sulosia ja aina sinne mennessä hauskin leikki on ”montako lasta mahtuu roikkuun Annikassa yhtä aikaa”. Orpokodin toimintaan tutustuminen on myös ollut mielenkiintoista. Ensimmäisenä päivänä seurasin vaan tyttöjen touhuja, kunnes mulle ilmotettiin että on aika tehdä koulutehtäviä. Mentiin luokkahuoneeseen, tytöt istu pulpetteihin ja itse istuin sivuun katsomaan mitä tapahtuu. Yhtäkkiä huomasin että 10 silmäparia tuijottaa mua, ainoota aikuista huoneessa. Kysyin mitä tytöt normaalisti tekee, ja sanoivat että haluaa mun pitävän oppitunnin. Jahas, minkäköhän oppitunnin tästä vääntäis spontaanisti portugaliks. Kysyin kelpaako matematiikka, ja ilosten nyökyttelyjen jälkeen aloin improvisoimaan. Kiitos matikalle kansainvälisyydestä! Opettaminen oli hauskaa ja tytöt oli tosi innoissaan. Opetin tyttöjä myös pelaamaan hirsipuuta, tosin hirsipuun päätin korvata nunnien orpokotiin soveliaammalla kuvalla hehe. 

Viime päivinä oon myös vapaa-ajalla osallistunut yhteisötyöntekijöiden koulutuksiin. He ovat ACIDECOn, organisaation jonka toiminnassa oon välillä ollut mukana, työntekijöitä, ja työskentelevät tosi käytännönläheisesti omilla asuinalueillaan. Kohderyhmänä ovat heikoissa olosuhteissa elävät lapset ja erityisesti lapset, jotka asuvat HIV-positiivisen huoltajan kanssa. Mua pyydettiin myös vetään spontaanisti esitelmä noin 40 työntekijälle portugaliks Suomen lastensuojelusta verrattuna Mosambikiin. Ton jälkeen oli kieltämättä mahtava fiilis kun yhtäkkiä tajus että kielitaitohan alkaa olla jo aika hyvällä tasolla! Jutellessani yhden työntekijän kanssa yhteisöissä elävistä orpolapsista sain idean pyrkiä lisäämään yhteistyötä työntekijöiden ja lähialueen orpokotien välillä, eli käytännössä saamaan joillekin lapsille paikan orpokodissa. Tää ajatus on vasta suunnittelutasolla, mutta sovittiin joidenkin työntekijöiden kanssa että menisin tapaamaan heidän mielestään vaikeimmissa tilanteissa olevia lapsia. Toivotaan että tää projekti ottais tulta alleen eikä kaatuis perinteiseen mosambikilaiseen keittiöbyrokratiaan eli byrokratiaan joka riippuu henkilöstä, tilanteesta, lahjusten suuruudesta tai tähtien asennosta.

 Mosambikilainen tapa opiskella matikkaa: piirretään niin monta palloa kuin tarvii ja sit lasketaan!

 Aktivistien koulutustilaisuus

 Meikä ja "casual" nuttura, jota väänsin tunnin (ei saa luovuttaa!) mutta joka chapaan istuessa lyttäänty täysin. First world problems in a third world country..

 Viime viikonloppuna tuli lähettyä ulos ensin Manhicassa, sit Maputossa. Maputoon lähdettiin spontaanisti Vivin kavereiden luo. Yhdessä kohtaa huomasin olevani baarin tanssilattialla vauva sylissä. Iso osa illasta menikin sit lapsenvahtina, koska olin ilmeisesti ainoo ketä tilanne enemmän häiritsi. Kun äidin on päästävä tanssimaan niin sitten on kans päästävä.

Vivi ja Yulmen

Heippahei ja halaus!