Perillä on tuolla edessämme jossain

Suunnitelmat on tehty muutettaviks eiks niin? Ei sillä että kauheen tarkkoja suunnitelmia olis missään vaiheessa ollutkaan.

Bushfire-festareilla Tofolla asuva kaveri heitti, että mun pitäis vielä tulla sinne. Viimeks vietin Tofolla upeen viikon pari kuukautta sitten ja ajatus sinne paluusta kieltämättä houkutti. Sanoin kuitenkin et ei tuu onnistuun, koska reissusuunnitelmat on etelämpään ja Tofo taas on ihan eri suunnalla. Kylällä viimesiä koulurapsoja vääntäessä heitin kuitenkin läppärin nurkkaan ja päätin et miksei tähän väliin sopis pieni viikonloppureissu. Viikokshan se veny...

8 tuntia chapassa istumista ei houkuttanut koska viime kerrasta jäi liian isot traumat. Myös 500 meticalia (13e) tuntui liian isolta summalta tosta matkasta (heh), joten ajattelin koittaa liftausta. Kävi kyllä uskomaton tuuri, kun 10 minuutin tienvarressa hymyilyn jälkeen tää symppis pariskunta osu kohdalle ja oli menossa lähes perille asti! Vietettiin yhdessä mini road trip pysähdellen välillä yhille ja katteleen maisemia. Liftaus on siitä jännä juttu, etten kokeilis sitä ehkä yksin Suomessa. Täällä se on kuitenkin niin luonnollinen osa kulttuuria, etten koe et kyydin pyytäminen on jotain leikitäämpä hengellä ja ollaan vähän extremee-elämyshakuisuutta. Se voi olla hyvä tapa tutustua ihmisiin ja säästää vähän rahaa, kunhan pitää maalaisjärjen matkassa.

 

Tofo. Snorklausta, delfiini- ja valasbongausta, purjeveneilyä, kalastajakylässä vierailua, rantabileitä, muita bileitä, tähdenlentoja, vanhoja kavereita, uusia kavereita... tajusin että paratiisista paratiisin tekee ihmiset. Voit olla maailman kauneimmassa paikassa, mutta et välttämättä saa siitä läheskään yhtä paljon irti ilman oikeenlaisia ihmisiä ympärilläs. Matkustamisessa yks hienoimmista asioista on se, että voit tutustua ihmisiin ja tuntee heidät vaan pari päivää mutta saada fiiliksen kuin olisitte tunteneet vuosia. Tofolta sellasia helmiä löyty.

Yks päivä tehtiin hostmaman kanssa reissu Maputoon tarkotuksena hankkia vähän tarvikkeita Lidian kampaamoon. Oli kuitenkin hienoo päästä vähän eri ympäristöön, koska tajusin et ei olla puolen vuoden aikana lähdetty yhdessä mihinkään parin kilometrin säteeltä. Tää johtuu siitä että Lidian, kuten monen muunkin mosambikilaisen naisen fyysinen ympäristö pysyy yleensä tosi pienenä. Nää kuvat on Maputon Costa do Sol-rannalta.

 

Naisia keräämässä rapuja ja muuta myytävää kalatorille

Ei, tässä ei rakenneta hiekkalinnoja vaan lapset on äidin keräysapuna

Ja tässä meidän saalis! 

Lidia väänsi mulle myös letit, joka oli kompromissi siitä et mua on joka suunnasta suostuteltu ottaan kunnon koko pään afroletit jo pitkään. Ei aina riitä uskallus.

Kuten Tofolta, myös kylältä lähteminen vähän viivästy millon mistäkin syystä. Juhannuksena täällä oli omat bileensä, kun Mosambikin päästä päähän matkaava rauhaa symboloiva soihtu tuli Manhiçaan. Kaikki oli ulkona juhlimassa ja vastaanottamassa kulkueen. Vietettiin samalla mun epävirallisia läksiäisiä. Vaikka palaan vielä Manhiçaan hakeen loput tavarat ja sanoon viimeiset heipat ennen Suomeen paluuta en aio viipyä kauaa. Juhlittiin koko yö, tosin huikee ilta päätty siihen et Salvadorin moottoripyörä oltiin varastettu. Pari päivää myöhemmin poliisi ilmoitti että pyörä on löytynyt (ensimmäinen kerta kun Mosambikin poliisista oli apua, hah)! Siinä oli tarpeeks hyvä syy viettää toinen yö juhlien. Yks viivästys taas oli se, että vettä ei tullut moneen päivään joten en voinut pestä pyykkiä reissuun.

Puhuttiin myös kotona etten oo vieläkään tehnyt yhtä olennaisimmista kulttuuriin kuuluvista asioista - tappanut kanaa. Viimeisenä iltana tuli sit tääkin kauhulla odotettu asia tehtyä. Trauma for life. Silittelin pikku kanaa ennen tapahtumaa ja se selvästi yritti kotkottaa että mietippä nyt vielä. Yhdessä Alin, 15-vuotiaan joka on tappanut varmaan kymmeniä kanoja elämänsä aikana, kanssa ryhdyttiin toimiin. Kyselin monta monta kertaa onko veitsi varmasti terävä. Juu juu. No, kun siinä itku silmässä yritin sahata rääkyvän kanan kaulaa auki tuli mietittyä että homma olis hoitunut tehokkaammin lusikallakin. Kun pää oli vihdoin irti teki mieli vaan käpertyä kerälle maahan, mutta Ali painotti ettei siivistä tai jaloista saa päästää irti, muuten voi kana lähtee lentoon. Ei varmaan yllätä että ruokahalu oli ton jälkeen aika olematon, mutta väkisin oli syötävä ettei raukka olis kuollut turhaan. Syy miksi halusin tappaa kanan oli se, että syön itse lihaa joten koin että toi havainnoillistais vähän paremmin mitä tulee suuhun laitettua. En voi kuitenkaan nyt valehdella kääntyneeni kasvissyöjäksi, mutta ainakin yritän jatkossa miettiä tarkemmin mistä liha on peräisin ja mahdollisuuksien mukaan valita kasvisvaihtoehdon (kuten Suomessa tuli usein tehtyä tähänkin asti). Erityisesti ruuan poisheittäminen on asia joka on aina ahdistanut, mutta erityisesti tän kokemuksen (tarkoittaen koko Mosambik-aikaa) jälkeen.

 Maputon seafood market, jonne kalastajat tuo päivittäin tuoretta myytävää. Torin yhteydessä on paljon ravintoloita, jonne voi mennä oman ostossaaliinsa kanssa sisäänheittäjien retuutettavaksi. Ruoka oli kuitenkin superhyvää ja tunnelma viihtyisä. 

Nyt on jumbokokonen rinkka pakattu (less is more eiku.. mikä siinä pakkaamisessa on niin pirun vaikeeta?) ja oon herkullisen Maputo- ja Emmin moikkaamis-stopin jälkeen matkalla Swasimaahan. Siellä tapaan etelä-afrikkalaisen kaverin, jonka kanssa suunnataan vihdoin road tripille Etelä-Afrikkaan. Innostus on valtava, juhuuu. Haleja!

Leijonaa mä metsästän

Heips! Jatketaan vielä reissujutuilla. Matka jatkui Victoria Fallseilta takaisin Etelä-Afrikkaan vähän kuivempaan ympäristöön (kuivempaan fyysisesti, ei kiinnostavuudeltaan). Otettiin Viva safarien järjestämä safaripaketti Kruger national parkiin, Afrikan isoimpaan ja todennäköisesti tunnetuimpaan luonnonpuistoon. Pakettiin kuului auringonlaskusafari, päiväsafari, yöpyminen puumajassa ja aamuinen bush walk. Viva safarit hoiti kyllä homman kotiin loistavalla vieraanvaraisuudella ja rennoilla ja asiantuntevilla oppailla. Safari oli unohtumaton kokemus ja vaikka sitä leijonaa ei lopulta löytynytkään oli muissakin eläimissä aika lailla ihmeteltävää.

 

 Ensimmäisellä safariajelulla viiden minuutin jälkeen bongattiin tää kaveri, ensimmäinen Big fiven jäsen (Big five: leijona, elefantti, leopardi, sarvikuono ja buffalo) ihan vierestä. Odotukset oli siis aika kovat ja saatiin mielikuva siitä, että safariajelu on eläimien bongailua toinen toisensa perään. Pian kuitenkin huomattiin että eihän se ihan niin mene, ehkä 90 prosenttia ajasta on luonnossa ajelua ja puskien tarkkailua. Toisaalta eipä ainakaan ollut eläintarhafiilistä ja  ymmärtää että eläimet liikkuvat oikeesti vapaana luonnossa. Osaa myös arvostaa paljon enemmän sitä kun jonkin otuksen vihdoin bongaa. Olin siis ihan varma siitä, että tää norsu oli safarifirman oma tervetulotoivotus ja sen jalasta löytyis kettinki jos tarkemmin katsois (heh).

 Afrikassa on aina kuuma ja sillai...

 Innokkaat turistit!

 Niin kun sanoin, aina kun jonkin eläimen näki tuli siitä ihan voittajafiilis. Jopa tää kilppari sai kaks autoa pysähtyyn ja yli-innokkaat turistit (itseni mukaan lukien) räpsiin siitä hirveen kasan kuvia. Jälkeen päin tilanne vähän nauratti...

 Virtahepoja ja krokotiili ottamassa lepiä

 Aurinkorasvan käyttö unohtui ekan Mosambik-kuukauden jälkeen, ja siitä kiitoksena yläkroppaa koristaa tällä hetkellä epämääräiset valkoiset pilkut. Yritän välttää niiden googlaamista koska tunnetusti internetin vastaus mihin tahansa terveysongelmaan on "sinulla on syöpä", ja elän toivossa ettei noi ole mitään vakavaa.

 Tää pikku Dumbo vei mun sydämen, voi kun tollasen parisataa kiloisen palleron vois ottaa kotiin lemmikiks<3

 Ah, safarin kohokohta! Leopardin näkeminen on ainakin meidän oppaan mukaan tosi harvinaista. Kun nähtiin kaukana puskissa leopardi oltiinkin ihan innoissamme. Pysähdyttiin pitkäksi aikaa odottaan jos se mahdollisesti tulis lähemmäs. Pian kisu alkoikin lähestyä meidän autoa ylittääkseen tien, koko auto oli ihan hiljaa ja sydän pamppaili. Yhtäkkiä taustalle ilmestyi toi norsuperhe ja oli vähän tekemistä pidätellä riemunkiljahduksia!

 Ja tuli sieltä vielä perässä yksinäinen norsu takaamaan tän kuvan onnistumisen!

 Mun lempieläin seepra! Niin kauniita, rakastavia laumaeläimiä. 

 Auringonlaskut safarilla on jotain ainutlaatuista ja monesti alko Lion king-musiikki soimaan päässä näissä maisemissa

 Seuraavaksi matka jatkui kohti Maputoa aika hulppeiden maisemien maustamana. Safarifirma hoiti paluumatkan Blyde river canyonin (maailman kolmanneksi isoin kanjoni) kautta.

Viimeinen yhteinen päivä porukoiden kanssa kului Maputossa (itsellä tosin vähän väsyneissä tunnelmissa, kun en voinut vastustaa kiusausta lähteä Maputokavereiden kanssa ulos ja lopputulos oli se että hotellin aamupala olikin yöpala ja unitunnit jäi nollille). Anyway, pirteenä lähdettiin turistihommiin pitkin Maputon katuja. Ehdittiin kävellä kymmisen minuuttia, kun alkoi tapahtua ja porukat sai kunnian päästä tutustuun ihanaan Mosambikin poliisiin (mun ensimmäisestä poliisikohtaamisesta voi halutessaan lukea täältä). Äiti otti kaikessa rauhassa turistikuvia, kun yhtäkkiä äkäinen poliisisetä ilmesty puskista ja totes äidin ottaneen kuvan hänestä. Katsottiin kuvia, ja tais siellä jossain näkyä kyseinen herra pikku pisteenä taustalla. Poistettiin kuva. Poliisi kysyi myös passeja, jotka ulkomaalaisilla teoriassa pitäisi olla mukanaan Maputon kaduilla liikkuessa. Myös suurlähetystön leimalla varustetut passikopiot käy. Passikopiot löytyi, leimoja ei koska ei sellaisia oltais ehditty porukoille vielä edes hankkia. Tässä kohtaa alkoi poliisimiehen uhkailut välillä äidin vankilaan heittämisellä, välillä 300 euron suuruisilla sakoilla. Itelle Mosambikin poliisien ajatusmaailma on jo tullut jokseenkin tutuksi, joten en voinut vastustaa naurunpyrskähdystä kun poliisisetä pisti vankilakortin pöytään - kaikki oli luonnollisesti bluffia ja kaveri halus vaan lahjuksia. Aika pian saatiinkin suora pyyntö voidaan me tää ihan kavereinakin selvittää ilman ongelmia. Asiasta väännettiin pitkään ja hartaasti. Tällaisessa tilanteessa poliisille ei tulis antaa mitään, vaan vaatia hoitamaan homma poliisiasemalla. Näin tehtiinkin, ja loppuvaiheessa kaverin äänensävy oli jo alistunut, eihän tällä edes olisi mitään todellista syytettä meitä vastaan. Lopulta, yli puolen tunnin säätämisen jälkeen, totesin miehelle hymyillen että ystävä hyvä, me ei olla maksamassa kenellekään mitään, mutta voidaan tarjota kaljat sulle ja kaverilles (jossain kohtaa paikalle ilmestyi toinenkin poliisi lahjushaukkana avuksi). Miesten suupielet kääntyi väsyneeseen hymyyn, lähdettiin porukalla kaljaostoksille ja he pääsi uniformut päällä korkkaamaan ansaitusti - on se järjestyksen pitäminen raskasta hommaa.

Nyt porukat on jo takas Suomessa ja mulla jatkuu arkihommat kylällä. Viikko oli aivan ihana irtiotto arkeen, ja oli hienoa päästä viettään laatuaikaa yhdessä, näyttää vanhemmille mun maailmaa täällä ja kokee ja nähdä itsekin paljon uutta. Palaillaan!