Eu falo um pouco Portuguese

Kun olin muksu, asuttiin perheen kanssa vuosi Englannissa. Siellä opettelin englantia ensin naapuruston lasten kanssa leikkimällä ja sitten koulussa osallistumalla tunneille joista en aluksi tajunnut yhtään mitään. Kun opin lukeen ja kirjottaan, aloin kyseleen käännöksiä sanoille englanniks ja kirjottaan niitä ylös. Tästä mulla on todisteena suomi-englanti-sanakirja by Annika 6v, jonka highlighteja on mm. sakset – sisös, hevonen – hoos ja minä olen pelle – ai am klaun (olisko isoveljet opettanu?). Täällä portugalin opiskelu tuntuu aika samalta. Oon toistuvasti porukassa, joista kukaan ei puhu englantia. Kuljen kylällä kädessä sanakirja, oppikirja ja epämääränen kasa lappusia joihin oon kirjottanu käännöksiä. Ihmiset lähestyy myös mua englanti-portugali-kirjojen kanssa, ja pidetään kielipiirejä millon missäkin. Ihmisten kärsivällisyys ja halu auttaa on ihan lifesaver. Yritän aina avata suuni ja höpötellä edes jotain tyhmää. Totta kai se tuntuu typerältä, mutta ihmiset tuntuu ymmärtävän mun tilanteen hyvin ja ainakin ne saa hyvät naurut.

Aivan ihana naapurintyttö (jonka nimee en nyt tietenkään muista). Heti kun astun pihalle tää tyttö ilmestyy paikalle ja alkaa höpöttään millon mitäkin. Ainakin saa lisää altistusta kielelle!

Näitä hökkeleitä on ympäri Macianaa. Mun käsittääkseni harva niissä (ainakaan tällä asuinalueella) enää yöpyy, mutta niitä käytetään keittiönä, vessana tai varastona.

Naapureita tuli käymään kylässä. Tää vauva kilpailee söpöydellään Zurfan kanssa.

Unikaveri

Kielitaidottomuus johti myös ensimmäiseen kohtaamiseen poliisin kanssa. Sovittiin Bilion kaa, että se jättää mut Manhican keskustaan ja kiertelen siellä jonkin aikaa tutustumassa paikkoihin sen aikaa kun Bilio käy omilla asioillaan. Ehdin kävellä parikymmentä metriä, kunnes kaksi lasta, tyttö ja poika, alko seuraan mua. Lapset hymyili kauheesti ja halus koskettaa mua, valkoinen iho kun oli niin kiehtova. Yritin kysellä lapsilta palikkaportugalillani missä heidän vanhempansa ovat mutta ei ymmärretty toisiamme ollenkaan. Lapset kuitenkin vaikutti hyvinvoivilta, joten annoin heidän roikkua mun mukana samalla kun tutkin lähiympäristöä. Törmäsin aiemmin päivällä tapaamaani Fernandoon, jonka kanssa oltiin opetettu toisillemme portugalia ja englantia. Tällä meinaan siis sitä, että kumpikaan ei osannut toistensa kieltä, mutta opetettiin toisiamme kirjaimellisesti sana kerrallaan. Fernando lyöttäytyi mun ja lasten seuraan ja kierreltiin Manhican keskustaa (eli yhtä ainoota katua) yhdessä. Sit alko tapahtua.

Yhden baarin omistaja ihmetteli meidän hassua poppoota ja kysyi Fernandolta kuka mä olen, keitä lapset on ja mistä tunnetaan toisemme. Fernando yritti selittää tilannetta, mutta mies oli tosi epäilevä. Ympärille tuli muitakin ihmisiä, joista kukaan ei puhunut englantia. Yritin kysellä mitä tapahtuu, koska en ymmärtänyt ongelmaa. Koitin myös selittää, että lapset lähti vaan käveleen mun kanssa tuolta kadunkulmasta, eikä kumpikaan tiedetä missä lapset asuu. Kuvittelin, että ihmiset halus suojella lapsia meiltä. Jossain kohtaa meitä lähdettiin raahaamaan poliisiasemalle ja siinä kohtaa kuumotus oli aika kova. Mosambikissa poliisi on nimittäin tosi korruptoitunu ja saattaa pysäytellä kadulla ilman syytäkin lahjuksien toivossa. Ajattelin vaan, että tässä kohtaa oon aika heikoilla jos poliisi alkaa jotain vaatia, kun en ees ymmärtäny tilanteesta mitään. Aikamme siinä sit hengailtiin poliisilaitoksella, Fernando selitteli tilannetta ja lopulta päästiin lähteen. Eniten kävi kuitenkin sääliks lapsia, koska vasta jälkeenpäin sain selville että ne oli todennäköisesti orpoja. Poliisit ajo lapset pampun kanssa meneen enkä oikeestaan voinut tilanteelle mitään. Tällasissa tilanteissa ahdistaa, kun ei ees tiedä missä lapset viettää yönsä tai mistä saa ruokaa. Täällä kuulemma on jotain orpokoteja, mutta kaikki ei niihin mahdu. Osa lapsista on siis ihmisten anteliaisuuden ja oman neuvokkuutensa varassa. Joka tapauksessa vasta illalla pystyttiin purkaan koko keissi Bilion tulkkaamana ja tajusin että ongelma oli ollut ihan eri kun olin luullut. Ihmisille ei oikein menny läpi se, että ollaan kavereita Fernandron kans vaikka ei samaa kieltä puhutakaan. Ihmiset kuvitteli, että Fernando yrittää tehä mulle jotain pahaa ja käyttää lapsia houkuttimena. Poliisit oli siis halunnu vaan suojella mua. Pyytelin sit vaan kauheesti anteeks Fernandolta että olin saattanu sen tähän soppaan.

 

Tässä kyseiset lapset. Eniten harmittaa se, että olis pitänyt tajuta ostaa lapsille edes muutama mango. Nyyh, pakko sitä on kai karaistua...

Tän isompia ongelmia kielitaidottomuus ei oo vielä tuonut. Pieniä väärinkäsityksiä tulee päivittäin, ja luonnollisesti on raskasta olla ihan kujalla koko ajan. Oon kuitenkin tosi onnellinen siitä, että päivittäin oon tavannu ainakin yhden uuden ihmisen, joka puhuu myös englantia. Ei välttämättä hyvin, mutta edes vähän. En  kuitenkaan oleta tai kysy ihmisiä kohdatessani osaako he englantia, koska se saattais vaan asettaa toisen noloon tilanteeseen. Tiedostan sen et tässä maassa mun pitää olla se, joka opettelee paikallisen kielen. On kuitenkin valtava helpotus löytää satunnaisesti joitain englantia puhuvia ihmisiä, kuten Vandrah, tyttö johon tutustuin lentokentällä ja jonka kanssa kierreltiin Maputossa yks päivä, ja JP joka on Etelä-Afrikasta. Englantia puhuvien näkeminen pitää mut järjissäni haha. Yritän kuitenkin pitää asenteen hyvänä portugalin suhteen ja luottaa siihen, että edistystä tapahtuu koko ajan. Tässä ympäristössä oon jo viikossa oppinut ihan valtavasti, enkä malta odottaa kielikurssin alkua. Jotain hyvää kolonialismi on sentään tuonut - nimittäin yhtenäisen kielen tähän maahan jolla ainakin kaikki mosambikilaiset ymmärtää toisiaan ja vielä kielen, joka on takuulla helpompi oppia kuin paikalliset kielet.

 Lidian kampaamo

 Makaronilaatikon kokkausta. Hyvin sopii paprikakin joukkoon vaikka pippuria pyysinkin hehe, nää on näitä pieniä väärinymmärryksiä.

 

Lidian vanhemmat lapset Lilita ja Ali 

Huomaa että tyttöjen äiti on kampaaja!

Otsikon lausetta, puhun vähän portugalia,  tulee hoettua päivittäin. Heti perään lisään kuitenkin pian quero apprender mais eli haluun oppia lisää. Hyvillä fiiliksillä tähän asti, palaillaan pian argh kukaan ei ymmärrä mua-päivityksellä haha. Kuvat on mun asuinalueelta Macianasta. Terkkuja Suomeen ihanat!

Afrikkaistuminen alkaa

Varoitus: seuraa pitkä ja jäsentelemätön kuva- ja ajatusryöppy!

 Maisemia automatkalta Maputosta Manhicaan

Oon saanut nyt nettitikun, mutta tää on tooodella hidas ja pätkii paljon. Kuitenkin sain tekstin vihdoin julkaistua, jei! Ensimmäiset päivät on olleet yhtä päänsisäistä myllerrystä, vaikka elämänmeno täällä onkin tosi rauhallista. Kaikki mitä teen, nään ja koen on uutta ja erilaista. Päivät on älyttömän intensiivisiä, kun joudun keskittymään kaikkeen mitä teen ja mitä ympärillä tapahtuu. Opitut mallit siitä, miten asiat hoidetaan Suomessa on heitettävä ikkunasta ja hyväksyttävä, että nyt ollaan Mosambikissa. Asun Manhica-nimisessä pienessä kylässä (en siis naapurikylässä Maluanassa, vaikka aluksi niin oletin). Paikka on ihan maaseutua, mutta Manhican yhden kadun kokoisesta keskustasta löytyy mm. pari vaatekauppaa, kahvilaa ja supermarket. Ihmisiä tosin on sitäkin enemmän. Asun tuutorini Bilion perheessä, johon kuuluu avovaimo Lidia ja 11-kuukautinen Zurfa. Lidialla on myös yksi tyttö ja yksi poika aiemmasta suhteesta, jotka asuvat lähellä asuvan isänsä luona, mutta välillä yöpyvät myös täällä.

Perhe on todella köyhä, joten olosuhteet täällä on vaatimattomat. Jopa vaatimattomammat kuin osasin odottaa vaikka kuinka uhosin olevani varautunut mihin tahansa. Sähköt on, joten siitä iso plussa, koska suurin osa mosambikilaisista elää edelleen ilman sähköä. Vessaa ei ole, mutta huussi on rakenteilla. Tarpeet tehään ämpäriin. Ulkona on naapuruston yhteinen vesihana. Peseydyn täyttämällä pienen ammeen vedellä ja siitä vaan huljutteleen. Bilio sanoi, että heti kun ne sai tietää mun tulosta (mikä oli viime viikolla, mitä sitä nyt turhan aikasin asioita hoitaan haha) ne päätti rakennuttaa huussin ja vesihanan pihaan. Aiemmin kaikki vesi kannettiin viiden talon päästä, uskomaton vaiva. Bilio sanoi, että noi on ensimmäiset hyvät asiat joita mun tulo heille toi. Olin tosi otettu, mutta vastasin silti et hei, en mä ole yhtäkään tiiltä tota huussia varten kantanut. Jääkaappia täällä ei ole, mutta se löytyy Lidian omasta kampaamosta muutaman sadan metrin päässä. Ruoka tehään avotulella ulkona. Täällä on nyt sadekausi, ja lämpöä on ollut päälle 30 joka päivä. Mun ensimmäisenä yönä satoi niin rankasti, että vesi tuli katonraoista sisään ja kasteli mun tavarat. Ite olin niin väsynyt kuluneesta päivästä, että en herännyt vaikka Lidia koitti ravistella mua (läheiset tietää et tää ei yhtään yllätä mun unenlahjat tuntien hahah). Lidia oli onneks ihana ja siirsi mun tavarat suojaan, ja naurettiin asialle aamulla. Bilio kuvasi olosuhteita hyvin: this is not vip, but we have vip in our hearts. Mulle ollaan oltu todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Manhican pääkatu

Manhican sairaala. Liput on olleet joka paikassa puolitangossa, sillä heti mun ensimmäisenä päivänä Bilio kertoi ikävästä uutisesta: yli 70 ihmistä oli kuollut kotitekoisen kaljan aiheuttamaan myrkytykseen

Bilio ja Zurfa

 Olohuone

 Mun huone, hyttysverkko vielä asentamatta

 Kotitalo

 Piha-aluetta ja Lidia

Vessan rakennusta

Kauan kaivattu vesihana

Tässä kokataan

Asuinalue on Maciana, joka on on osa Manhicaa. Tää on pieni kyläyhteisö, jossa ihmiset on köyhiä ja asunnot on tosi lähellä toisiaan. Ihmisiä on joka puolella ja lapsia on paljon, kuten Afrikassa muuallakin. Yhteisöllisyys on ihan sanoinkuvaamatonta. Kun ajellaan kylällä, pysähdytään parinsadan metrin välein moikkailemaan tuttuja, ja poimitaan kyytiin koko ajan ihmisiä. Tuttuja tulee käymään kylässä ja ihmisiä pyörii ympärillä koko ajan. En aina ees muista oonko jo tavannut jotain ihmisiä ja mahdolliset sukulaissuhteet menee multa aika sekasin. Esittelykulttuuri on täällä vähän niin ja näin, koska Bilio ja Lidiakaan ei varmaan jaksa kertomassa kaikkien ympärillä olevien ihmisten taustoja. Ne tulee esiin sit kun kysyn asiasta tai myöhemmin puheeksi tullessa. Pyrin moikkaileen kaikkia vastaan tulevia ihmisiä ja vaihtaan small talkia sen verran kun pystyn, jotta mun läsnäoloon totuttais. Tapaan siis uusia ihmisiä koko ajan, eikä yksinoloa tarvii ainakaan pelätä. Naapurustossa vilisee nappisilmäisiä lapsia, ja alkuun ne oli tosi hämmentyneitä mutta pian uteliaisuus vei voiton. Lasten kanssa on helppo tulla juttuun kielimuurista huolimatta. Yritän sönköttää joitain osaamiani sanoja portugaliks ja lapset vaan nauraa. Ensimmäisenä iltana leikittiin tuntitolkulla mun Tigerista ostamalla välkkyvällä superpallolla, joka oli oikee hitti!

Kieli tulee oleen varmasti yks isoimmista haasteista. Tosi harva tääl puhuu englantia. Onneks mun hostit puhuu vähän, ja he haluaa oppia mun kanssa sitä lisää. Jotkut ihmiset osaa perus small talkit englanniks, mutta suurin osa puhuu vain Portugalia ja lisäks paikallisia kieliä, kuten Shanganea ja Rongaa. Kun oon kertonut, että tuun asuun ja opiskeleen täällä Portugaliks, enkä osaa sitä viä oikeestaan yhtään, mulle on vaan naurettu päin naamaa. Suoraan on myös sanottu ”inglese bye bye”, eli Portugalia pitäis siis oppia asap. Sössin jo hedelmäostoksillakin, kun menin aivan lukkoon enkä osannut sanoo ei myyjälle tarpeeks napakasti. Jotenkin ajoin tilanteen siihen et Bolio pääty ostaan kohteliaisuuttaan hirveen kasan ananaksia, kun myyjä väitti mun himoinneen niitä kauheesti. Tuijotin vaan tilannetta hämmentyneenä, kun ilman kielitaitoo kaiken tajuaa viiveellä. Naureskeltiin sit vaan, että nyt mussutetaan ananaksia pitkään. Moni kuitenkin haluaa olla avuks ja opettaa mua. Äskenkin istuttiin naapuruston ihmisten kanssa kielipiirissä, missä sanakirjan kanssa opetettiin toisillemme englantia ja portugalia sana kerrallaan.

Varsinkin kielitaidon takia jännittää, miten tuun oikeesti tutustuun ihmisiin ja saamaan kavereita. Kaikki on kuitenkin ollut tosi kiinnostuneita ja avuliaita. Toivon, että asumalla paikallisten joukossa yhtenä heistä tuun väkisinkin osaks yhteisöä ja tapaan uusia ihmisiä. Kavereita voi kuitenkin löytää aika random paikoista, ja oon jo vaihtanut ihmisten kanssa numeroita mm. kadulla ja ruokakaupassa. Myös koulun alkaessa tapaan varmasti vielä enemmän oman ikäisiäkin. Bilion näyttämien kuvien ja puheiden perusteella koulussa vaikuttaa olevan tiivis yhteishenki, sillä oppilaita on vain noin 300. Uskon ja toivon että mut otetaan sielläkin hyvin vastaan. Koulu alkaa kuukauden päästä ja kävin jo eilen täyttämässä vähän lomakkeita ja katsomassa millasia kursseja on tarjolla. Kurssit vaikutti tosi mielenkiintosilta, ja pääsen mm. vierailemaan erilaisissa laitoksissa ja järjestöissä, ja voin sisällyttää opintoihin jonkinnäköisen harjoittelunkin. Näistä asioista kuulen kuitenkin lisää myöhemmin. Ensi viikolla mulla alkaa kielikurssi, mutta siihen asti voin ottaa rennosti ja tutustua rauhassa elämänmenoon.

 Naapuruston lapset innostu myös saippuakuplista

<3 Zurfa vähän vielä vierastaa mua, mutta eiköhän meistä vielä kaverit tuu!

Oon todennäköisesti koko kylän ainoo valkoihonen. Jopa autolla ajaessa lapset juoksee perään ja huutaa mulundo eli valkoinen. Tuijotuksia saa joka paikassa. Toivon kuitenkin et ihmiset tottuis muhun, enkä olis pian enää se kummajainen. Mulle mietittiin aluks omaa kämppää Manhican keskustassa jossa voisin asua yksin, mutta koululta tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että parhaiten opin tunteen tän kulttuurin asumalla paikallisten kanssa. En itsekään tiennyt että tuun asumaan perheessä, mutta oon siihen päätökseen tosi tyytyväinen. Haluan oppia elään kuten paikalliset ja puhumaan portugalia, koska haluan oikeesti oppia tunteen tän kulttuurin. Puhuttiin jo mun koulun vararehtorin kanssa siitä, miten jotkut eurooppalaiset tulee Mosambikiin, yöpyy Maputon loistoasunnoissa, tapaa ehkä joitain paikallisia (mutta niitä rikkaita länsimaalaistuneita), ja lähtee kotiin ajatellen, ”eihän siellä niin köyhää olekaan” tai ”mosambikilaiset on ystävällisiä mutta aika tyhmiä”. Tällä tavalla tuun oikeesti näkeen miten iso osa mosambikilaisista elää, ei vain rikas vähemmistö. Mä tuun oleen se tyhmä, joka ei osaa kieltä ja joka tulee aivan eri kulttuurista. Yritän osallistua parhaani mukaan kaikkiin arkiaskareisiin ja elää kuten paikalliset. Mulla on nyt niin ainutlaatunen mahdollisuus siihen, ja tää on ehdottomasti paras keino. Kulttuurishokki on aivan varmasti edessä jossain kohtaa, ja tää tulee oleen todennäköisesti elämäni raskain mutta samalla antoisin puolivuotinen. Sanoilla on vaikee kuvata kaikkea, mutta toivottavasti kuvista välittyy edes jotain tästä tunnelmasta. Mosambik on jo nyt vienyt mun sydämen. Lämmin (ja hikinen) halaus ja terkkuja!

Ainiin, tähdet täällä loistaa uskomattoman kirkkaasti.

Remember the journey, not only the destination

Maputossa, hengissä! Yks aika tärkee välietappi saavutettu kun on maahan asti päästy, mutta ihan suunnitelmien mukaan ei taas ylläripylläri menty. Lennot sujui oikein hyvin, ja Ethiopian Airlinesia voi todellakin suositella. Yhdella lennolla mun vieressa istu Unicefilla työskentelevä saksalainen nainen. Tää nainen oli just työskennellyt kaksi vuotta Afganistanissa, ja suoraan sieltä muutti nyt lyhyellä varotusajalla Etiopiaan ja lisäksi oli reissannut yksin Australiassa ja Aasiassa. Siinä oli kyllä tapaus jolla on asenne kohillaan, sillä hän ei ees tiennyt tulevasta kotimaastaan oikeestaan mitään, mutta ei tuntunut tippaakaan stressaavan asiasta. Tässä taas huomaa kuinka reissukokemus auttaa hakuna matata-asenteen omaksumisessa, ja siinä jutellessa omakin jäljella ollut jännitys katos täysin. Lentomatkan ehkä paras hetki oli kuitenkin kun kone kaarteli Maputon yllä, ja pystyin ihaileen ikkunapaikalta upeeta piiiitkää rantaviivaa Iggy Popin Passengerin soidessa koneen kajareista. Siinä oli sellasta alkavan seikkailun tuntua.

Ebolacheckejä tuli kaks eteen, mikä oli aika jänskää. Aika moni on kysellykkin et miten mä Afrikkaan uskallan lähtee Ebolan takia, mut oon vaan vastannu että se taitaa riehua melkeimpä lähempänä Eurooppaa kun Mosambikia. 

Addis Ababassa ottamassa lepiä

Lentokentällä kaikki ei sit mennytkaan ihan niin ku oli ajatus, koska mulla oli tarkotus olla tuutori siellä vastassa. Eipä ketään näkynyt, mutta en jaksanut asiasta liikaa ottaa paineita silla ajattelin vaan laittaa sen paikallisen aikakäsityksen piikkiin. Parin tunnin jälkeen päätin kuitenkin soittaa proffalle kenen kanssa  oon tähän asti ollut yhteyksissä, ja olihan mulle järjestetty lentokentältä haku – ainoo vaan että 15. päivä eli kolme päivää myöhemmin. Joku käsittämätön kommunikaatiokatkos oli tullu ja aika järkyttynyt ääni oli puhelimen päässä kun sanoin että täällä mä jo oon. Maluana on kuitenkin sen verran kaukana Maputosta ettei sieltä ihan hujauksessa ajele. Tässä tilanteessa en muuta osannu kun nauraa, sillä olihan tilanne aika koominen. Ei siinä mitään, sovittiin etta hän selvittelee asiaa ja on muhun pian yhteydessa. 

Siinä odotellessa sain uusia kavereitakin, Vandrahin, Kelvinin ja Aronin, jotka onneks kaikki puhui englantia ja palloili kans koko päivän kentällä ottamassa vastaan konferenssivieraita. Lopulta venailin kentällä yli 5 tuntia, koska mun Suomen simkortti petti eikä muhun enää saatukaan yhteyttä, ja menetin itekkin ajantajuni kun oli onneks seuraa. Lopulta tajusin soittaa Aronin puhelimesta, sovittiin etta jään Maputoon hotelliin yöksi ja et mut tullaan hakeen aamulla. Kaikki siis hyvin ja tästäkin sähellyksesta selvittiin kunnialla! Pääsin myos heti todistaan Mosambikilaisten ystävällisyyttä, kun pelkästään lentokentällä hengaillessa moni moikkaili ja tuli jutteleen, ja kavereita oli heti noin helppo loytää. Ei siis tarvii ihmiset huolehtia, aina löytyy avuliaita ihmisiä ympäriltä mistä päin maailmaa tahansa.

Aika lahjakkaasti onnistuin jo rikkoon ainakin kahta itelle lupaamaani sääntöä: älä syö lämmittämätönä ruokaa ja älä oo sinisilmänen. Aika hyvin lentokentällä ryytyneenä ja nälissään uppos tunamajoneesi sandwich, ja taksikuski tais heittää vähän ylimäärästä sightseeing kierrosta keskustassa kun hinta olikin yhtäkkiä melki tuplasti sovitusta. Iteppähän menin innoissani hihkumaan kuinka tää on mun eka kerta Maputossa ja kalpeesta naamasta nyt näkee kilometrin päähän kuinka turisti oon, eli kuka tällasta nyt ei yrittäis huijata... Mut nyt nukkumaan, koska viime yönä unitunteja tuli koneessa tasan 0. En malta odottaa huomista, kun pääsen vihdoin näkeen millaisessa paikassa ja millasten ihmisten seurassa tulee vietettyä seuraavat kuukaudet!

Vikojen päivien dramatiikkaa

Viimeinen yö Suomessa ja uni ei yllättäen tule, joten voisin avautua pikku muuttujasta liittyen mun viisumiin. Olin tän viikon alkuun asti elänyt siinä uskossa, että voin hankkia viisumin vasta perillä rajalta ja venyttää sitä sit aina kuukausittain. Luonnollisesti tutkin asiaa monista lähteistä mutta joka paikassa sanottiin, että suositeltavaa on hankkia viisumi etukäteen mutta sen saaminen onnistuu myös lentokentältä. Nettikeskusteluissa sanottiin, että viralliset tahot suosittelee aina hankkimaan etukäteen, mutta epävirallisesti viisumin saa helposti perilläkin. Myös aiemmin Mosambikissa käyneet sanoivat samaa ja Tansaniassa olleilta vaihtareiltakin kuulin, että ei kannata vaivata päätään viisumisasioilla etukäteen vaan hankkia vasta lentokentältä (ja näin asia onkin mun käsittääkseni Tansaniassa). Näiden tietojen varassa jätin viisumista stressaamisen ja keskityin ennemmin kaiken maailman pikkujuttujen hoitoon. Äiti kaikessa viisaudessaan huomas kuitenkin kysyä viikko sitten, onko viisumiasiat varmasti kunnossa, ja päätin kysyä vielä varmuuden vuoksi asiaa Tukholmassa sijaitsevasta Mosambikin suurlähetystöstä. Karu vastaus tuli: viisumi on hankittava etukäteen. Käytäntöjä on ilmeisesti viime kesästä alkaen tiukennettu, ja viime aikoina on jopa ns. tärkeämmilläkin asioilla olleita ihmisiä käännytetty rajalta ja laitettu Etelä-Afrikan kautta seuraavaan koneeseen takaisin Suomeen. A-p-u-a.

Paniikki kesti joitain tunteja ja mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja päässäni. Käytännössä ne rajoittui lentojen siirtämiseen myöhemmäksi, jotta ehtisin lähettää passini ja tarvittavat dokumentit postissa ja saamaan ne takaisin ennen matkaa, tai lähtemällä itse paikan päälle anomaan viisumia. Päässä pyöri miljoona asiaa mitä pitäisi vielä tehdä ennen lähtöä; laittaa kämppä kuntoon, pakata, nähdä kaikkia läheisiä... mutta ei auttanut muuta kun ostaa laivaliput seuraavaksi päiväksi ja lähteä parin päivän reissulle Tukholmaan. Onneksi sain ihanan Katin matkaan, ettei yksin tarvinnut lähteä hortoilemaan. Lisäjännitystä toi se, ettei mulla ollut kaikkia tarvittavia virallisia dokumentteja todisteeksi mun vaihdosta enkä ehtinyt niitä millään hankkiakkaan. Yhden päivän aikana tuli sit pakattua, raivattua kämppä seuraavia vuokralaisia varten ja tulosteltua hirmunen määrä sähköpostikeskusteluita, esitteitä vaihto-ohjelmastani ja muuta todistusaineistoo. No, vaikeuksista huolimatta nyt on viisumi matkassa ja todennäköisesti pääsen jopa lentokenttää pidemmälle! Tykkään kuitenkin ajatella, että kaikella on tarkoitus. Tää juttu kuumotti ihan älyttömästi mutta opetti mulle, että tärkeet asiat pitää selvittää virallisista lähteistä. Huomasin myös, että pystyn tekeen nopeita ratkasuja vaikka kaikki ei menis ihan putkeen, mikä tulee varmasti tarpeeseen reissulla. Ainakaan en ehtinyt stressaan turhaan pakkailuista tai mistään muustakaan, kun tuli tää pieni twisti vikoille päiville. Joka tapauksessa lesson number one: jos olet lähdössä Mosambikiin yhtään pidemmälle reissulle, hanki viisumi etukäteen!

 Ei kun viisumia hakemaan!

 

Tukholman reissu ei onneks estänyt vielä näkemästä rakkaita kavereita Afrikka-läksiäisten merkeissä

Toteemi?

Kaikki muukin alkaa olla valmiina, joten huomenna voi hyvillä mielin hypätä koneeseen. Portugalia on epätoivosesti opiskeltu, rokotukset otettu, malarialääkkeet aloitettu, reissun soittolista päivitetty, rahaa yritetty vaihtaa (ei tosin onnistunut kun Forexin täti ilmoitti, ettei Mosambikin meticaleja löydy), matkavastuuvakuutus hankittu (mua käskettiin varmistamaan, että siinä on toi vastuu-sana joka viittaa siihen, että pahimmassa tapauksessa mun ruumis kuljetetaan Suomeen ehheh), rinkka pakattu poksahtamispisteeseen, useemmatkin läksiäiset pidetty ja itkut väännetty. Tästä se lähtee, palaillaan ihanat!

Valmistautumista odottamattomaan

Näin vähän aikaa sitten unta reissuun liittyen. Olin just päässyt perille Maputon lentokentälle, ja odotin rinkkaani laukkuhihnalla. Katsoin kun muut koneessa olleet nosteli hihnalta omia tavaroitaan, joihin kaikilla kuului muiden kamojen lisäksi valtavan kokoinen vesisäiliö. Kysyin miksi kaikilla on sellanen, ja mulle sanottiin että ottivat tietenkin omat vedet mukaan. Riuduin sit unessani janoisena kun en tajunnut tyhmänä ottaa Suomesta ottaa vettä koko reissun ajaksi. Toivotaan ettei oo enneuni haha!

Luonnollisesti täältä Suomesta käsin mua on varoteltu paljon turvallisuus- ja terveysasioista ja siitä, miten erilaista kaikki tulee olemaan. Pää on täynnä HIV- ja malariatilastoja, ryöstön uhkaa, myrkkykäärmeitä, siellä odottavaa sadekautta, köyhyyttä, eriarvoisuutta, you name it. Todennäköisesti tuun näkemään paitsi äärimmäistä köyhyyttä ja alkeellisia olosuhteita, myös todella länsimaista kulttuuria ja paikallisia iPhonet kädessä, sillä varsinkin pääkaupunki Maputo on mun käsittääkseni monessa asiassa tosi kehittynyt. Yritän asennoitua jo henkisesti ton näkyvän eriarvoisuuden kohtaamiseen, koska se voi tuntua tosi rankalta varsinkin alkuun. Odotan kuitenkin sitä, miten moni asia voi olla myös paremmin kuin Suomessa. Voin rehellisesti sanoa, että jo nyt odotan oppivani jotain ihmisten avuliaisuudesta, iloisuudesta, välittämisestä ja siitä, miten onnellisuus ei ole välttämättä riippuvaista olosuhteista. Oon asennoitunut myös siihen, että todennäköisesti paikalliset on monessa mielessä samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa suomalainenkin samanlaisine perustarpeineen. Mulle on myös kerrottu, että Mosambikilaiset on tosi ystävällisiä ja helposti lähestyttäviä.

Oon täysin Afrikka-noviisi, joten luonnollisesti jännitää miten tuun pärjäämään, kun kulttuuri on aivan erilainen ja kaikki ei tapahdu napista painamalla. Oon päättänyt asennoitua siihen, että asun olkihökkelissä, syön lounaaksi peltohiiriä karvoineen Madventuresin tapaan ja käyn suihkussa ulkona aina rankkasateen iskiessä (hehheh). Varautumalla pahimpaan voi toivottavasti yllättyä iloisesti, vaikka kulttuurishokkia tuskin voi välttää. En kuitenkaan halua vaivata liikaa päätäni sillä, millaisissa olosuhteissa tuun mahdollisesti elämään. Sen näkee sit paikan päällä. Viime kuukausien ajan oon kovasti yrittänyt ottaa selvää olosuhteista ja kaikesta mihin pitäis varautua, mutta tuntuu että tietoa on vaikea löytää ja vaikka sitä löytäis niin kaikki tulee varmasti silti oleen aivan eri lailla. Yritän siis pitää avoimen mielen ja suhtautua innolla kaikkeen mitä vastaan tulee. Perä edellä puuhun ja sitä rataa. Vähän on kuitenkin tullut lisää varmuutta asioihin, sillä mulle on kuulemma järjestetty majoitus, kielikurssi ja tuutori paikan päällä, jahuu!

 Sosiaalityön markkinointia lukiolaisille

 

Näissä meiningeissä startattiin vuosi 2015. Tehdään siitä hyvä!

Kuvituksena otteita Elämää Suomessa-kansiosta. Fiilistelin vanhoja kuvia ja päätin koota niitä yhteen, että voin esitellä tätä kaunista, eksoottista maata perillä. Mukaan pääsi myös rakkaita, joille pitää pian sanoo heipat nyyh (ihan yhtä rakkaita ootte tekin jotka ette kuvissa näy!). Nyt takaisin panikoimaan valmisteluiden kanssa!