Perillä on tuolla edessämme jossain

Suunnitelmat on tehty muutettaviks eiks niin? Ei sillä että kauheen tarkkoja suunnitelmia olis missään vaiheessa ollutkaan.

Bushfire-festareilla Tofolla asuva kaveri heitti, että mun pitäis vielä tulla sinne. Viimeks vietin Tofolla upeen viikon pari kuukautta sitten ja ajatus sinne paluusta kieltämättä houkutti. Sanoin kuitenkin et ei tuu onnistuun, koska reissusuunnitelmat on etelämpään ja Tofo taas on ihan eri suunnalla. Kylällä viimesiä koulurapsoja vääntäessä heitin kuitenkin läppärin nurkkaan ja päätin et miksei tähän väliin sopis pieni viikonloppureissu. Viikokshan se veny...

8 tuntia chapassa istumista ei houkuttanut koska viime kerrasta jäi liian isot traumat. Myös 500 meticalia (13e) tuntui liian isolta summalta tosta matkasta (heh), joten ajattelin koittaa liftausta. Kävi kyllä uskomaton tuuri, kun 10 minuutin tienvarressa hymyilyn jälkeen tää symppis pariskunta osu kohdalle ja oli menossa lähes perille asti! Vietettiin yhdessä mini road trip pysähdellen välillä yhille ja katteleen maisemia. Liftaus on siitä jännä juttu, etten kokeilis sitä ehkä yksin Suomessa. Täällä se on kuitenkin niin luonnollinen osa kulttuuria, etten koe et kyydin pyytäminen on jotain leikitäämpä hengellä ja ollaan vähän extremee-elämyshakuisuutta. Se voi olla hyvä tapa tutustua ihmisiin ja säästää vähän rahaa, kunhan pitää maalaisjärjen matkassa.

 

Tofo. Snorklausta, delfiini- ja valasbongausta, purjeveneilyä, kalastajakylässä vierailua, rantabileitä, muita bileitä, tähdenlentoja, vanhoja kavereita, uusia kavereita... tajusin että paratiisista paratiisin tekee ihmiset. Voit olla maailman kauneimmassa paikassa, mutta et välttämättä saa siitä läheskään yhtä paljon irti ilman oikeenlaisia ihmisiä ympärilläs. Matkustamisessa yks hienoimmista asioista on se, että voit tutustua ihmisiin ja tuntee heidät vaan pari päivää mutta saada fiiliksen kuin olisitte tunteneet vuosia. Tofolta sellasia helmiä löyty.

Yks päivä tehtiin hostmaman kanssa reissu Maputoon tarkotuksena hankkia vähän tarvikkeita Lidian kampaamoon. Oli kuitenkin hienoo päästä vähän eri ympäristöön, koska tajusin et ei olla puolen vuoden aikana lähdetty yhdessä mihinkään parin kilometrin säteeltä. Tää johtuu siitä että Lidian, kuten monen muunkin mosambikilaisen naisen fyysinen ympäristö pysyy yleensä tosi pienenä. Nää kuvat on Maputon Costa do Sol-rannalta.

 

Naisia keräämässä rapuja ja muuta myytävää kalatorille

Ei, tässä ei rakenneta hiekkalinnoja vaan lapset on äidin keräysapuna

Ja tässä meidän saalis! 

Lidia väänsi mulle myös letit, joka oli kompromissi siitä et mua on joka suunnasta suostuteltu ottaan kunnon koko pään afroletit jo pitkään. Ei aina riitä uskallus.

Kuten Tofolta, myös kylältä lähteminen vähän viivästy millon mistäkin syystä. Juhannuksena täällä oli omat bileensä, kun Mosambikin päästä päähän matkaava rauhaa symboloiva soihtu tuli Manhiçaan. Kaikki oli ulkona juhlimassa ja vastaanottamassa kulkueen. Vietettiin samalla mun epävirallisia läksiäisiä. Vaikka palaan vielä Manhiçaan hakeen loput tavarat ja sanoon viimeiset heipat ennen Suomeen paluuta en aio viipyä kauaa. Juhlittiin koko yö, tosin huikee ilta päätty siihen et Salvadorin moottoripyörä oltiin varastettu. Pari päivää myöhemmin poliisi ilmoitti että pyörä on löytynyt (ensimmäinen kerta kun Mosambikin poliisista oli apua, hah)! Siinä oli tarpeeks hyvä syy viettää toinen yö juhlien. Yks viivästys taas oli se, että vettä ei tullut moneen päivään joten en voinut pestä pyykkiä reissuun.

Puhuttiin myös kotona etten oo vieläkään tehnyt yhtä olennaisimmista kulttuuriin kuuluvista asioista - tappanut kanaa. Viimeisenä iltana tuli sit tääkin kauhulla odotettu asia tehtyä. Trauma for life. Silittelin pikku kanaa ennen tapahtumaa ja se selvästi yritti kotkottaa että mietippä nyt vielä. Yhdessä Alin, 15-vuotiaan joka on tappanut varmaan kymmeniä kanoja elämänsä aikana, kanssa ryhdyttiin toimiin. Kyselin monta monta kertaa onko veitsi varmasti terävä. Juu juu. No, kun siinä itku silmässä yritin sahata rääkyvän kanan kaulaa auki tuli mietittyä että homma olis hoitunut tehokkaammin lusikallakin. Kun pää oli vihdoin irti teki mieli vaan käpertyä kerälle maahan, mutta Ali painotti ettei siivistä tai jaloista saa päästää irti, muuten voi kana lähtee lentoon. Ei varmaan yllätä että ruokahalu oli ton jälkeen aika olematon, mutta väkisin oli syötävä ettei raukka olis kuollut turhaan. Syy miksi halusin tappaa kanan oli se, että syön itse lihaa joten koin että toi havainnoillistais vähän paremmin mitä tulee suuhun laitettua. En voi kuitenkaan nyt valehdella kääntyneeni kasvissyöjäksi, mutta ainakin yritän jatkossa miettiä tarkemmin mistä liha on peräisin ja mahdollisuuksien mukaan valita kasvisvaihtoehdon (kuten Suomessa tuli usein tehtyä tähänkin asti). Erityisesti ruuan poisheittäminen on asia joka on aina ahdistanut, mutta erityisesti tän kokemuksen (tarkoittaen koko Mosambik-aikaa) jälkeen.

 Maputon seafood market, jonne kalastajat tuo päivittäin tuoretta myytävää. Torin yhteydessä on paljon ravintoloita, jonne voi mennä oman ostossaaliinsa kanssa sisäänheittäjien retuutettavaksi. Ruoka oli kuitenkin superhyvää ja tunnelma viihtyisä. 

Nyt on jumbokokonen rinkka pakattu (less is more eiku.. mikä siinä pakkaamisessa on niin pirun vaikeeta?) ja oon herkullisen Maputo- ja Emmin moikkaamis-stopin jälkeen matkalla Swasimaahan. Siellä tapaan etelä-afrikkalaisen kaverin, jonka kanssa suunnataan vihdoin road tripille Etelä-Afrikkaan. Innostus on valtava, juhuuu. Haleja!