What would you do if I told you the story of my life?

Hellou! Huhhuh. Mun vanhempien vierailu ja erilaiset kekkerit kuten Manhica-päivä ja Bushfire-festarit on katkonut arkee viime aikoina aika tehokkaasti. Jopa siihen malliin että en oo yhtään pystynyt sisäistään sitä, että päivät kylällä alkaa oikeesti käydä vähiin. Ensimmäisen kerran tajusin tän pari päivää sitten. Kysyin Lidialta ohimennen, että kenenkähän naapurin luona meidän pieni kattila tällä hetkellä seikkailee. Lidia sanoi etsivänsä. 10 minuutin kuluttua mua odotti keitetyt kananmunat, kahvikuppi ja leipä valmiina pöydässä. Ensin nauratti, sitten livahdin huoneeseeni pyyhkiin kyyneleitä. Lidia kun vahvana Mosambik-naisena vaivautuu itkemisestä.

En kestä kuinka gangsta Zulfa on hahah

Taiteilua muksujen kanssa

Naapuruston lapsia

Viimeisen viiden kuukauden aikana tästä yhteisöstä on tullut mulle niin tärkeä, etten löydä edes sanoja.  Mun Mosambik-perhe otti mut alusta asti todella hyvin vastaan, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Perheellä tarkotan nyt kaikkia niitä yli 10 ihmistä joita samalla maapläntillä asustaa, eli Lidian äiti, sisko, siskontytöt, serkku, veljenpojat, ja lisätään vielä lähes päivittäin vierailevat veljet ja heidän perheensä. Suurin osa tän yhteisön ihmisistä ei ole juurikaan olleet tekemisissä ulkomaalaisten kanssa aiemmin. Myös kielimuuri taisi olla aluksi shokki kaikille. Se ei oikeasti puhu sanaakaan. Ei siis olisi ollut yllätys jos mua olisi vierastettu tosi paljon, kohdeltu rasistisesti tai ajateltu rikkaana länkkärinä joka tulee tarjoamaan tien parempaan tulevaisuuteen (kaikkia näitä asenteita oon kyllä Mosambikissa ollessani kohdannut, mutta en onneksi perheessä). Jopa kielen suhteen kaikki olivat uskomattoman kärsivällisiä alusta alkaen, varmasti kärsivällisempiä kuin moni suomalainen olisi vastaavassa tilanteessa. Perheeltä kysyttiin mahdollisuudesta majottaa mut vasta viikkoa(!) ennen kun tulin. En usko että Lidia edes tajusi ennen mun tuloo mikä on homman nimi, millanen tyttö sieltä on tulossa ja millä asialla. En itsekään tiennyt mistään mitään ennen maahan saapumista (organisointia Mosambikin malliin, mitään ei hoideta liian ajoissa mutta hoidetaanpa kuitenkin aina lopulta). Erityisesti Lidian kanssa meistä on tullut tosi hyviä ystäviä. Jopa perheen sisällä on erilaisia ongelmia riittänyt sen verran, että pelkästään niistä puhuminen ja ratkominen on lähentänyt meitä todella paljon. 

Perheen tärkeys on korostunut erityisesti siksi, että täällä mun kaverisuhteet on tosi erilaisia kuin Suomessa. Koska tulin yksin ja oon koulun ainoo vaihtari, ei mulla oo minkäänlaista automaattista turvaverkkoa täällä. Suurin osa kavereista on paikallisia, ja kulttuuri- ja kielimuurin merkitystä on vaikee ohittaa vaikka kuinka haluaisi. Mosambikilaisten kavereiden ajatusmaailma on monissa asioissa täysin erilainen kun mulla, mikä on luonnollista koska he tulevat täysin erilaisista olosuhteista ja kulttuurista. Vaikka oon saanut monesti yllättyä myös siitä, miten esimerkiksi huumori ja elämän tärkeet arvot voi olla myös tosi samanlaisia, en oo täällä saanut läheisiä, Suomeen verrattavia ystäviä. Välillä tää on saanut tosi surulliseksi, mutta ihmisten kanssa puhuminen auttaa ymmärtään että se johtuu vaan olosuhteista. Paikallisten kavereiden kanssa on ollut tosi hauskoja hetkiä ja hyviä keskusteluita, mutta pitää vaan osata arvostaa näitä kaverisuhteita sellaisenaan. Yritän keskittyä siihen, miten paljon täällä on tullut murrettua kulttuurimuureja sen sijaan, että yrittäisin verrata kaverisuhteitani ystäviin Suomessa. Toinen juttu on sit muut ulkomaalaiset. Aina kun oon poistunut kylältä reissaamaan oon tutustunut Mosambikissa asuviin ulkomaalaisiin, jotka on tosi hyviä tyyppejä. Suurin osa on Maputossa asuvia vapaaehtoistyöntekijöitä, mutta 3 tunnin välimatka vaikeuttaa näkemistä. Yksinäisinä hetkinä on todella tullut mietittyä sitä, millaista ns. perinteinen vaihto-opiskelu vaihtarikommuunissa ja vaihtaribileissä olisi voinut olla. Läheisiä, omanhenkisiä ystäviä olisi varmasti saanut helpommin kuin heittämällä itsensä tänne puskaan. Mutta kummassakin on puolensa ja olen saanut itseni yleensä nopeesti kasaan vaikeina hetkinä muistamalla, että puoli vuotta on tosi lyhyt aika ja tällaista kokemusta ei ihan heti uudestaan tule tehtyä.

Orpokodin tyttöjä

Kun multa kysytään miten luennot sujuu tai mitä mun opiskeluihin oikeesti kuuluu, oon kokenut asian vähän haastavaks selittää. Luentojahan mulla on huikeat yksi viikossa, joka sekin on yhteisötyöprojektin suunnittelua ja sisältänyt mm. vierailuja tapaamaan kylän päälliköitä. Tää vaihto poikkeaa siis aika tavalla perinteisestä yliopisto-opiskelusta. Muut kurssit on sisältänyt vierailuja kylän päälliköiden, parantajien ja muiden perinteisten, ”näkymätöntä sosiaalityötä” tekevien ihmisten luona, ja muutaman vierailun tyttöjen orpokodissa. Mutta koska ollaan Mosambikissa, iso osa proffien suunnittelemista vierailuista on jouduttu perumaan koska ihmiset eivät ole tulleet paikalle, tutustumispaikat on vaatineet rahaa tai jotain vastaavaa. Nää on ongelmia joita uusi, pieni yliopisto joutuu väkisin kohtaamaan. Suurin osa mun oppimisesta täällä on siis tapahtunut koulun ulkopuolella, ja se on vaatinut paljon omaa aktiivisuutta, improvisointia ja yksinkertaisesti havainnointia ja avointa mieltä. Aloin käydä orpokodilla enemmän koska viihdyin tyttöjen kanssa ja halusin oppia tuntemaan heidän elämäänsä paremmin. Osallistuin ACIDECO-organisaation toimintaan, koska halusin ymmärtää miten yhteisötyöntekijät auttavat kylien ihmisiä. Lisäksi portugalin oppiminen on ollut jatkuva projekti. Kielen oppimiseen voisi myös liittää body language-opinnot, koska iso osa kyläläisistä puhuu vaan shanganaa, ja siinä en oo päässyt perusfraaseja pidemmälle (aion lyödä sinua, suu kiinni ja olet hullu on perusfraaseja eiksnii). Antoisinta oppimista on kuitenkin ollut perus arki täällä. Vasta jälkeenpäin, puhuessani mun paikallisen proffan ja ystävän Maren kanssa ymmärsin, että hänellä oli syynsä siihen, miksi halusi laittaa mut asumaan isäntäperheeseen keskelle erittäin köyhää asuinaluetta. Tällä tavalla oon päässyt näkemään oikeesti miten ihmiset elävät ja mitä iloja, suruja, ongelmia ja unelmia heillä on. Oon tosi kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Asuminen puoli vuotta ihmisten kanssa, jotka elävät oikeasti kädestä suuhun, joilla ei ole varaa mihinkään ”ylimääräiseen” kuten lääkkeisiin ja joille saippuan ostaminen on sijoitus, on ravistanut omaa ajatusmaailmaa aika radikaalisti. Toistuvasti koen olevani samaan aikaan sekä uskomattoman kiitollinen omista lähtökohdistani, mutta samalla koen syyllisyyttä siitä miksi näillä upeilla, hyväsydämisillä ja lahjakkailla ympärilläni olevilla ihmisillä ei voi olla mahdollisuutta samaan.

Syyllisyyttä tulee koettua myös siitä, että haluaisi auttaa enemmän. Riittämättömyyden tunteen kanssa tulee taisteltua toistuvasti. Yhden tarinan haluan kuitenkin jakaa ystävästäni, jonka tulevaisuus näyttää nyt aika paljon valoisammalta kuin vielä kuukausi sitten. Tää ystävä, sanotaan nimeks vaikka Elena, on mun ikänen. Meidän kaveruus oli aluksi vaan hengailua kylällä tai Elena saattoi tulla meille istuun iltaa. Hän on tosi rempsee ja ilonen, enkä olis ikinä uskonut millanen tarina ton eloisan luonteen takana on. Tiesin, että Elenan rahatilanne on vaikea ja sen takia hän on jättänyt yläasteen kesken voidakseen tehdä töitä pellolla. Sivubisneksenä hän myös myy itseään. Yks päivä ilmoitin, että haluun nähdä Elenan kodin ja perheen ja vähän vastahakoisesti hän lopulta suostui. Elena esitteli kotinsa joka on noin 10 neliömetrin olkimaja ilman sähköä, vessaa ja vettä. Elenan vanhemmat on kuolleet ja hän asuu 2-vuotiaan poikansa ja sairaan isoäitinsä kanssa. Isoäiti ei pysty kävelemään, joten hän viettää kaiket päivät yksin pimeässä majassa. Kun Elena on töissä, isoäiti pitää huolta myös pojasta, vaikka kumpikin heistä tarvitsis jatkuvaa huolenpitoa. 2-vuotiaalle toi pimeä, virikkeetön ympäristö on aika karu paikka viettää iso osa päivistään. Ei auta, töissä on kuitenkin käytävä. Suurimmalla osalla Mosambikin nuorista äideistä on sukua ympärillään auttamassa lasten hoidossa, mutta Elenan tilanne on siitä harvinainen ettei hänellä ole muuta perhettä apunaan. En saanut tilannetta ton vierailun jälkeen mielestäni ja aloin puhua siitä ihmisille. Yhtenä päivänä juttelin mun proffan Maren kanssa asiasta, ja hän kertoi haluavansa tavata Elenan. Tapaaminen järjestettiin, ja lopputulos on jotain uskomatonta – Mare lupasi järjestönsä avulla auttaa Elenaa nousemaan jaloilleen tarjoamalla hänelle mahdollisuuden käydä kokkikoulun ja kokkaustarvikkeita ravintolan tai leipomon perustamista varten, kuukausirahaa koulunkäynnin ajaksi, pyörätuolin isoäidille sekä sähköt, vesihanan ja vessan kotiin. Siinä on todella mies jolla on sydän paikallaan, ja Maresta on tullut yks mun suurimmista esikuvista. Vaikka kaikkia ei voi auttaa, on Mosambik aika paljon paremmalla tiellä kun täällä on yliopisto jonka perustajalla on arvopohja kunnossa ja joka pyrkii kehittämään tätä maata korruption sijaan suurella sydämellä. Uskon ja toivon, että Maren kautta opiskelijat saa halua ja valmiuksia auttaa ihmisiä yhtä hyvin kuin Elenaa. Onneksi nyt kun lähdön hetki alkaa olla lähellä uskaltaa itsekin jo avustaa ystäviä, perhettä ja muita lahjoituskohteita myös rahallisesti toisin kuin alussa, jolloin olisi heti saanut rikkaan maineen.

 Sit vähän pinnallisempiin aiheisiin. Pari viikkoa sit oli Manhiça-päivä ja tää kylä meni ihan sekasin. Koko päivän ajan oli kaikenlaista ohjelmaa, ihmisiä tuli naapurikylistä asti juhliin ja Manhiçan pikku pääkatu oli aamuun asti täynnä porukkaa. Huikee irtiotto perusarkeen!

 Ihanat Vivi ja Ruut

Samira ja Catia

 Viime viikonloppu meni festarimeiningeissä Swasimaassa kauan odotetussa ja hypetetyssä Bushfiressa! Festarit oli tosi erilaiset kun mitkään missä olin aiemmin ollut - hyvällä tavalla. Bändit oli enimmäkseen afrikkalaisia mutta musiikkityylejä riitti reggaesta rockiin ja enimmäkseen musiikki oli afrovaikutteista. Tuli tehtyä uusia bändilöytöjä joista kovimpana ehdottomasti etelä-afrikkalainen Freshly Ground (jonka inspiroimana myös otsikko repästy). Ihmisiä riitti ympäri maailmaa ja oli ehdottomasti kansainvälisimmät festarit joilla oon ikinä ollut. Normaalisti festareille on tullut lähettyä isossa kaveriporukassa ja se saattaa rajottaa ihmisiin tutustumista. Bushfiressä tunsin ennestään aika paljon ihmisiä eri porukoista, joten tuli seilattua aika paljon eri kavereiden kanssa ja sitä kautta myös tutustuttua uusiin mielenkiintosiin ihmisiin. Erilainen festarikokemus siinäkin mielessä!

Ihana Emmi

Sellaista ajatusvirtaa tällä kertaa. :) Enää olis kasa viimesiä kouluraportteja kirjotettavana, joista osan saatan jättää suosiolla Suomeen. Paitsi siks että reissukuume alkaa olla jo vaarallisissa lukemissa, mutta myös koska iso osa mun kouluraporteista on laajemmin tän kokemuksen pohtimista ja erilaisten kulttuurierojen ja sosiaalisten ongelmien analysointia. Uskon että jälkeenpäin etäisyys auttaa saamaan noihin ihan erilaista perspektiiviä toisin kun kaiken tän härdellin keskellä. Todennäköisesti oon kylällä enää noin viikon ja sit olis tarkotus ottaa reppu selkään ja lähtee tien päälle, saa nähdä kuinka pitkäks aikaa. Näillä näkymin ensimmäinen kohde olis Etelä-Afrikan Durban woop woop!

 Terkkuja ja haleja sinne alkavaan kesään!