Nakuranza Moçambique

Puolitoista kuukautta Suomeen paluusta. Aloin ikävöidä Mosambikia hurjasti ja palasin katsomaan vanhoja kuvia ja kuuntelemaan musiikkia matkan varrelta. Kaikki tuntuu vain uskomattomalta unelta. En pysty vieläkään käsittämään millainen kokemus on takana.

Suomeen sopeutuminen on sujunut yllättävän kivuttomasti tähän asti. Varauduin paluuseen esimerkiksi googlettamalla ”how to deal with reverse culture shock”. Ystävät ja perhe ovat auttaneet paljon ja takaisin tuloa on helpottanut se, että on päässyt vihdoin viettämään aikaa läheisten kanssa. Taas on ymmärtänyt paremmin sen minkä jo tiesinkin: hyvät ihmissuhteet eivät pienestä erossa olosta mihinkään muutu ja tärkeät ihmiset ovat aina lähellä, ihan sama kuinka kaukana olisit. Ystäville ennen lähtöä annetut taulut osui taas ytimeen. Friendship is not about being inseparable, it’s being separated and nothing changes. Saman toivon pätevän myös ystäviin, joita viime kuukausien aikana sain.

Ihmiset ovat luonnollisesti olleet kiinnostuneita kokemuksistani. Olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että vaikka miten päin yrittäisi asioita selittää tuntuu, ettei niistä pysty välittämään edes murto-osaa. Tuntuu vaikealta kertoa asioista, jotka ovat niin kaukana tästä todellisuudesta, jossa Suomessa elämme. Kyse ei ole siitä ettei muut ihmiset yrittäisi ymmärtää. Monet haluavat kysyä ja tietää. Haluan kertoa olennaisista asioista, kaikesta siitä mielen mylläkästä jota matkan aikana koin, kaikista pienistä tärkeistä asioista ja hetkistä. Niitä on paljon. Osaanko välittää ajatuksiani oikealla tavalla? Osaanko kertoa kokemuksistani ja kohtaamistani asioista oikein? Otan välillä asiasta itselleni turhankin ison vastuun. Tällaisen kokemuksen vain haluaa käsitellä kunnolla ja varmistaa, että siitä ja sen herättämistä tuntemuksista on saanut kaiken irti. Tää blogi on ollut tosi tärkeä henkireikä mulle matkan aikana, koska skypeyhteyksiä ei ollut ja ajatusten kertominen silloin kun niitä tuli oli todella vaikeaa. Whatsapin ääniviesteille myös iso kiitos (ja läheisille anteeksipyynnöt, ne puolen tunnin avautumiset saattoi joskus lähteä lapasesta). 

 Koulukavereiden ja lähikylän päällikön kanssa

Multa on kysytty paljon siitä, mitä opin. Mitä jäi käteen Afrikasta? Auts. Tää on vaikein kysymys ja silti yks olennaisimmista. Mitä en olisi oppinut. Jokainen hetki oli oppimista, siitä kun avasin aamulla silmät, joimme naapureiden kanssa ulkona teetä kanojen kotkottaessa ympärillä siihen, kun käperryin hyttysverkkoni alle illalla. Ehkä isoin mieleen jäänyt asia oli yhteisöllisyys. Me ei olla yksin tässä maailmassa. Kyse ei ole vain meistä itsestämme, vaikka kuinka naistenlehdissä hoetaan sinun unelmistasi, sinun hyvinvoinnistasi, sinun päämääristäsi. Kuuntele itseäsi, älä ole kenenkään heittopussi. Hyviä pointteja, mutta yksilön hyvinvointi tulee myös siitä, että eletään yhdessä toisiamme kunnioittaen ja auttaen.

 Isoäiti. Nainen, jota vähän pelkäsin aluksi mutta joka osoittautui aivan ihanaksi ihmiseksi. Hän puhuu lähinnä shanganaa, mutta aina kommunikaatio kuitenkin pelasi. Aloin juuri muistella hetkeä, jolloin söin porkkanaa ja innoissani tarjosin hänellekin, jolloin vastaus kuului että kiitos vaan, mutta mulla ei ole hampaita. Noloa ehei...

Aina on aikaa. Aikakäsityshän on aivan päinvastainen kuin Suomessa. Ajalla on lähinnä väliä silloin, kun haluaa tietää kuinka kauan on päivänvaloa jäljellä. Asiat tapahtuvat kun ne tapahtuvat, tässä hetkessä. Elämä on täynnä pieniä hetkiä, hetkiä jolloin iloitaan, ratkaistaan ongelmia, nauretaan, leikitään, tehdään töitä, jutellaan vastaantulijan kanssa, viedään lapsi sairaalaan… Ei tehdä aikatauluja sille, että nähdään kaveria kuukauden päästä. Suomessa meininki on tunnetusti erilaista ja se on ymmärrettävää. Tuolla aikakäsityksellä mikään ei pyörisi täällä. Elämä on kiireistä, töitä pitää tehdä, lapset hoitaa, koulua käydä, kaikki muut juoksevat asiat, urheilu, parisuhde… Mutta joitain asioita meidänkin olisi hyvä oppia. Tuntuu, että välillä ihmisillä on myös pakonomainen tarve täyttää kalenterinsa kaikenlaisella ohjelmalla. Kiireestä tulee itseisarvo. On hienoa todeta että olen kiireinen, olen tärkeä. Niin ovat myös monet mosambikilaiset. Heillä voi olla listalla kasa asioita hoidettavana, ihmisiä tavattavana. Silti kiireestä ei puhuta. Ollaan läsnä hetkessä, ei stressata. Helpommin sanottu kuin tehty. Olen kuitenkin huomannut, että itselläni ei ole enää tarvettä täyttää aukkoja kalenterissa etukäteen. Spontaaniudelle on jätettävä tilaa.

Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan. Vanhoissa sananlaskuissa on välillä loistavia helmiä. Tätä on tullut pohdittua paljon varsinkin maahanmuuttokeskustelua seuratessa (yritän olla ajautumatta liikaa tohon aiheeseen, koska siihen ei tulisi loppua heh). Kohtasin Mosambikissa uskomatonta lämpöä ja vieraanvaraisuutta, avoimuutta jotain täysin tuntematonta ja vierasta henkilöä kohtaan. Lukemattomat kerrat tuntematon kutsui spontaanisti syömään, antoi vielä banaaneja matkaan, opasti kädestä pitäen kun olin eksynyt, antoi jopa huoneen kodistaan puoleksi vuodeksi. Vaikka tällä hetkellä tilanne on tiukka Suomessa, on meillä siitä huolimatta paljon. Itsestään voi antaa myös valtavasti muille ilman rahallista panosta, ja se tulee aina takaisin tavalla tai toisella.

 Ehkä rakkaimmat ihmiset Mosambikissa. Hostäiti ja pikkusisko.

 Vaikka olin jo osoittanut olemattomat ruuanlaittotaitoni, annettiin mun vihdoin yks päivä olla vastuussa kokkaamisesta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun kukaan maistoi pitsaa joten halusin tietenkin tutustuttaa kaikki tähän herkkuun. Sähköt tietenkin oli poissa kaksi tuntia, joten mahat kurnien odotettiin niiden tuloa, mun taidot kun ei riittänyt pitsan tekoon ulkotulella. Vihdoin sähköt tuli ja heitettiin lätyt meidän pikku uuniin, jota ei koskaan käytetty mutta oltiin saatu se joltain naapurilta jämänä. Uuni ei kuitenkaan lämmennyt koska sähköt on iltaisin tosi heikot, ja odoteltiin pari tuntia pitsojen paistumista. Kun juusto oli lopulta juuri ja juuri vähän sulanut päätettiin että eiköhän ole valmista. Pitsa oli ehkä hirveintä mitä oon itsekään ikinä syönyt eikä kukaan ottanut paria haukkua enempää. Voin kuvitella mitä vitsejä kylässä liikkuu ton jälkeen valkosen tytön kokkaustaidoista.

 Ali on suuri Michael Jackson fani. Hymystä ei tullut loppua, kun annoin Alille hattuni läksiäislahjaksi ja sanoin, että se on kuin Michael.

Läksiäislahja Lidialle

 Jätä Annika lapsenvahdiks. Mitä vois muka tapahtua...

Ihana naapurin Sidinha

Ikävä Mosambikiin on valtava. Aion varmasti palata sinne vielä jonain päivänä, ehkä lomalle, mahdollisesti myös töihin. Tällä hetkellä yritän sopeutua takaisin elämään Suomessa, mikä on edelleen prosessi. Uusia unelmia on tosin jo kehittynyt. Tavoitteeni on lähteä vaihtoon tai harjoitteluun Brasiliaan todennäköisesti reilu vuoden päästä. Toistaiseksi tavoite on nauttia täysillä elämästä Suomessa ja keskittyä opintoihin. Koti on silti myös maailmalla. Yritän palata pian tarinoimaan vähän kesän reppureissauksesta Etelä-Afrikassa.

Ai niin, kiitos kaikille jotka on blogia seuranneet! En tiedä löytääkö tätä päivitystä enää kukaan kun näköjään haihduin kuukausiksi. Mutta ajalla ei ole merkitystä vai miten se meni… :)

Nweti-Mingas. Mulle tärkein laulu Mosambikista, kieli on paikallinen shangana. Niin paljon hyviä muistoja.