Kylmästä lämpimään

Kiitos ton (erittäin mielikuvituksellisen) otsikon Jukka Poika soikin nyt loppuillan päässä. Blogiin on näköjään tullut Suomen reissun mentävä aukko, mutta jatketaan siitä mihin jäätiin. Mitä tää hyppäys pohjoselle pallonpuoliskolle pisti tajuaan:

- Tampere on pysynyt ennallaan ja Näsinneula tönöttää edelleen suorassa

- Kaverit taas on yhtä vinksahtaneita kun aina ennenkin

- Osaan tarvittaessa heittäytyä pieneks vauvaks, jonka tärkein tehtävä on syödä ja nukkua (eiköhän tällä karjalanpiirakoiden ja Fazerin tankkauksella jaksa taas muutaman kuukauden)

- Vaikka reverse culture shock iskee alkuun, on sitä niin oman maan kasvatti että outoihin suomitapoihin tottuu taas nopeesti. Esimerkiks mua ahdisti hirveesti alkuun tää perinteinen tuntemattomien ignooraus ja yleinen hymyilemättömyys. On siinä kyllä puolensakin, että väsyneenä on mahdollista vaan kipasta hakeen maitopurkki kaupasta ilman, että tarvii selitellä kymmenelle vastaantulijalle mihin on menossa. Toisaalta shokki olis ollut varmasti isompi ja kestänyt kauemmin jos olisin ehtinyt olla Mosambikissa pidempään.

- Joka paikassa toitotetaan syömisestä, liikunnasta ja laihtumisesta. Tähän heräs kun on pari kuukautta ollut maassa jossa tärkeintä on saada maha täyteen edes jollain, ja jossa ihmiset huomauttaa ilosesti parinkin kilon lihomisesta päin naamaa.

- ”Mitä sulle kuuluu/miten on mennyt” kysymyksen vastaus alkaa Suomessa yleensä työ- tai opiskeluasioilla. Mosambikissa ihmissuhteilla tai sillä, mitä muuten elämässä on meneillään. Toki työ ja koulu on merkittäviä asioita, mutta kuuluuko niiden mennä esimerkiks perheen edelle? 

 

Oli luonnollisesti ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä, mutta huomasin että puoltoista viikkoo on lopulta aika pitkä aika. Reissu oli odottamaton, ja olin varautunu siihen että en olis Suomessa yli puoleen vuoteen. Päivisin kaikki oli töissä tai koulussa, lunta/räntää/vettä sato ja itelle tuli aika pian sellanen olo että mun paikka on tällä hetkellä muualla. Mosambikiin palatessa vastaanotto oli ihana, ja tajusin miten kiitollinen voi olla siitä, että on kaks paikkaa joita voi kutsua kodikseen ja joissa läheiset ottaa yhtä lämpimästi vastaan.

 

Paluulennolla pääs todistaan yhtä kauneimmista lentokonemaisemista tähän asti. Toisesta ikkunasta näky täysikuu, toisesta taas auringonlasku.

 

Ei paljoo hymyilyttänyt toi yhtäkkinen eskimoks heittäytyminen

 

Tuliaiseks Zurfa sai mun vanhoja vaatteita

 Ihanat sisarukset. Ali on muuttanut nyt meille isältään ja Lilita saattaa seurata pian perässä. Ei täällä sänkyjä oo, mutta lapset levittää bambumaton ja peiton olohuoneen lattialle joko tänne tai isoäidilleen naapuriin. Oon tosi ilonen siitä, että nyt pääsee näkeen lapsiakin enemmän.

Etäisyys auttaa tunnetusti ymmärtään asioita, ja pieni tauko laitto hyvin reflektoimaan (en oo opinnoissa yhtään aivopesty tohon termiin) mun kokemuksia tähän asti ja sain ihan uuden boostin palata takasin. Tähän asti oon saanut hyvin aikaa sopeutua kulttuuriin, oppia kieltä ja tietty opiskellakin. Arki lähtee kuitenkin missä tahansa rullaan nopeesti ja päiviin tulee tietyt rutiinit. Suomessa inspiroiduin vääntään Mosambik-bucketlistin, johon kuulu kaikennäköstä capulanamekon teettämisestä paikallisten ruokien kokkaukseen. Tää mun hillitön into osallistua kaikkeen ja olla superopiskelija sai kuitenkin pienen kolauksen. Yhteensä kolmen viikon koulusta poissaolon jälkeen mulle kerrottiin, että tällä hetkellä on pääsiäisloma eikä koulua oo ollenkaan. Mutta ei siinä mitään, sainpa hyvää aikaa mennä tutustuun mun kaverin Bilatoksen työpaikkaan jossa on muutenkin ollut jo pitkään tarkotus käydä. ACIDECO on järjestö joka koordinoi erilaisia projekteja, joiden päätavoite on auttaa paikallisia erilaisissa sosiaalisissa ongelmissa. Työ vaikuttaa ensi näkemältä tosi mielenkiintoselta ja aion todennäkösesti osallistua enemmänkin järjestön toimintaan, mutta enköhän loruile siitä lisää myöhemmin.

Yks iso asia mitä täällä on tapahtunut mun poissa ollessa on Manhica Secondary Schoolin kriisi. Koulun tyttöjä on oudosti pyörtyillyt kesken koulupäivän, välillä jopa 70 tyttöä päivässä. Tätä on kestänyt kuukausia, mutta nyt tilanne meni siihen pisteeseen että nuoret oli liian peloissaan mennäkseen kouluun. Yleinen uskomus on, että koulun aluella on pahoja henkiä, jotka pitää karkottaa. Nuoret ja vanhemmat on pitäneet mielenosoituksia, koska haluavat koulun johdon ottavan vastuuta asiasta ja käyttävän yli 60 000 meticalia (lähemmäs 2000 euroa) perinteisen tohtorin seremoniaan. Koulun johto ja kaikki opettajat on erotettu, ja tilanne on ilmeisesti edelleen auki. Ihmiset on melko yksimielisiä henkien olemassaolosta, ja muiden selitysten mahdollisuutta ei juurikaan ole tutkittu. Itse veikkaisin asiasta tän tarkemmin tietämättä syyksi kuumuutta/huonoa sisäilmaa yhdistettynä sosiaalisiin tekijöihin. Usko yliluonnolliseen voi olla tosi vahva, etenkin kun ihmiset ympärillä on henkien ”riivaamia”, joten mielentila voi tarttua. Toivotaan että asia selkenee parhain päin.

 Yks bucketlistin asioista oli kävellä enemmän chapan sijaan. Keskustaan on noin 4 kilsan matka, mutta matkat on aina lepposia koska niillä tutustuu ihmisiin. Nää lapset tulee aina höpötteleen ja innostuu valokuvista ja itsensä bongaamisesta kameran ruudulla.

 

Tää kaveri halus myös kuvauttaa itsensä

 

Mito ja Casilda

Naapurin mammat maistamassa Marianne-karkkeja

 

Casilda ja Etelä-Afrikan lippu. Tytön äiti, Lidian sisko, asuu Etelä-Afrikassa, jossa yrittää saada paremman toimeentulon perheelle. Casilda taas asuu täällä isoäitinsä luona.

 

Nää kuvat on otettu koulussa ennen reissua. Lola ja Humberta

 

Manhican kaunein näkymä (on toi maisemakin ihan jees hehe)

 Lola ja Clotilde

Ai niin, myös yks mahtava asia Suomen vierailussa oli se, että kahden kuukauden maahanmuuttovirastossa hortoilun ja korruptoituneiden rajaviranomaisten kanssa taistelun (kyllä, ostin kerran viisumin tiskin alta) jälkeen mulla on vihdoin opiskelijaviisumi! Suomen päässä homma hoitu niin, että pistin passin ja muut lappuset ensimmäisenä päivänä postissa Tukholmaan suurlähetystöön, ja pian se jo (sopivasti viimesenä päivänä haha) kolahtikin takasin postiluukusta viisumin kanssa. Pakko rakastaa sitä miten hommat siellä toimii. Rajalle pitää edelleen mennä kuukausittain syystä, joka tuntuu olevan kaikille täys mysteeri, mutta ainakin on viisumi minkä kanssa mennä jee!

Tällanen sillisalaatti tällä kertaa, heippahei!