Hampaidenkiristelyn oppitunnit

Hermoja on tässä lyhyen ajan sisään päästy koetteleen oikein urakalla kun meno on ollut aika Afrikka. Ikävä on tullut suomalaista rehellisyyttä, suunnitelmallisuutta, järjestelmällisyyttä ja sitä että kaikki vaan yksinkertasesti toimii. Täällä ei.

Maanantaiaamu alko pahaa aavistamatta paratiisimaisemissa rannalla. Lähdettiin kuitenkin mun portugalintunnin takia ajeleen takas Manhicaan hyvissä ajoin. Matka tietty venähti koska auto otti vähän liikaa osumaa rantatiestä ja piti pysähtyä pumppaan renkaita. Koululle pääsin lopulta tunnin myöhässä, joten jäi meille sellanen puolisen tuntia tehokasta opiskeluaikaa mikä meni lähinnä viikonlopusta jauhaessa (oli pakko päästä kuittaileen Hilarion kännipuheluista). Edelleen merivedet ja rantahiekat naamassa jatkoin koululta kylälle moikkaan Samiraa. Ei se kuitenkaan moikkaukseks jääny, koska Samira kerto muuttavansa sinä päivänä toiseen kämppään ja tarjouduin väsymyksestä huolimatta muuttoavuks. Aattelin että kyseessä olis parin tunnin laatikoidenkantokeikka, koska Samiran omaisuus mahtuu aikalailla parin neliömetrin alueelle, mutta eipä täällä mikään käy niin helposti kun vois kuvitella. 

Ennen pakkausta lähdettiin irtisanoon vanha kämppä, johon kuulu kaikennäköstä vuokranmaksuvääntöö. Seuraavaks käveltiin toiselle puolelle kylää hakeen vuokranantajalta avaimia, jollon selvis pikku ylläri: asunnossa ei oo ollenkaan sähköö, ainoostaan about 5 neliön huone eikä sähkölinjoja lähimaillakaan. Yritin siinä ymmärtää portugalin- ja shanganansekaisesta riitelystä mitä on tapahtumassa. Välillä ajatuksena oli jäädä vanhaan kämppään, välillä taas asennuttaa asuntoon sähköt sit kun rahatilanne sallii ja muuttaa suunnitelman mukaan. Kävi Samiran mielessä jossain kohtaa myös muuttaa poikaystävän luo. Kun jo luulin et homma olis ratkastu ja Samira jäis vanhaan asuntoon toistaseks, lähdettiin yhtäkkiä käveleen vielä kauemmas päinvastaseen suuntaan. Samira halus käydä kattoon toista mahdollista kämppää johon olis halunnu muuttaa vielä samana päivänä. Mikäs siinä, kello 7 illalla, kun on jo ihan pilkkopimeetä. Eipä sekään vaihtoehto ollut hyvä. Okei, aattelin, vihdoin pääsen kotiin ja jatketaan kämppien kattelua myöhemmin. Vaan ei, Samira päätti että haluaa muuttaa sähköttömään kämppään ja heitetään kamat sinne vielä samana iltana. Jaahas, mikäs siinä. Odotellessa kyytiä Samira vihdoin tuli siihen tulokseen et parempi jatkaa kattelua ja muuttaa myöhemmin. Ei meidän kyytikään olis tullut koska kuski oli lähteny kaljalle ja oli lopulta liian kännissä ajaan (jopa mosambikilaisen mittarin mukaan). Päädyin sit punkkaan Samiran luona, koska chapat lakkas kulkemasta tunteja aiemmin. Samira on aivan ihana tyttö, mutta kulttuurierot näkyy erityisesti siinä ettei yleiseltä säädöltä voi sen kanssa ikinä välttyä, eikä kielimuuri tee tilanteista yhtään helpompia.

Seuraavana aamuna kello soi 5.00 ja suuntasin intoo puhkuen (not) kohti Maputon maahanmuuttovirastoo mun lempiharrastukseen – anoon viisumia. Virastossa olin käynyt pompoteltavana jo viikkoo aiemmin, jollon mulle sanottiin parin tunnin jälkeen et kannattaa palata uudestaan parempien dokumenttien kanssa. Tällä kertaa reissu oli aika lailla yhtä menestyksekäs, vaikka kourassa oli kuinka leimoja ja virallisia fraaseja täynnä olevat lomakkeet. Kiersin monta tuntia kerroksesta toiseen kyselemässä millon ketäkin senhoria/senhoraa, koska täällä on näköjään tapana ohjata sut tietynnimisen ja –tittelisen henkilön puoleen, joka puolestaan vierittää vastuun seuraavalle. Tulipahan viraston käytävät tutuiks ja pääsin vaihtaan small talkit monen tärkeen (tai tärkeenä itseensä pitävän) virkailijan kanssa, joista kukaan ei tietenkään puhunut englantia. Monen väkisin väännetyn hymyn (koska hymyilemättä et ainakaan saa apua!) jälkeen jätin paperini Mean girlsejä muistuttavalle juoruiluun keskittyvälle sihteerijengille, joista yks sano soittelevansa mulle sit kun voin tulla jatkokäsittelyyn. ”Mutta en oo vielä ees tehnyt hakemusta?”. Seuraavalla kerralla sit. ”Mutta kirjotit mun puhelinnumeron väärin.” Asia korjattu ja paperit heitetty kasaan josta neula heinäsuovassa on lievä ilmasu. Tää mun viisumitouhu on jotain niin tragikoomista ettei mitään järkee. Normaalisti Mosambikiin tulevat opiskelijat hakee viisumin kirjeellä kotimaassaan ja siinä se, isoin ongelma on suorittaa visa run rajalle kuukausittain (joka sekin voi olla aika hermojaraastavaa). Mun on pitäny reilu kuukauden sisään käydä Tukholmassa, Etelä-Afrikassa ja monia kertoja Maputossa vaan siks, etten ehtiny saada opiskelijaviisumia Suomesta käsin. Ainakin nyt tiiän että a) tän jälkeen mun hermot kestää mitä vaan ja b) mielikuvat siitä, että Afrikassa olis hälläväliä-meininki ei todellakaan päde kaikkeen. Mosambikissa virallisissa asioissa pilkut ja kaikki muut mahdolliset merkit viilattu paikoilleen, ja asiat on kyllä niin tasan justiinsa. Byrokraattisempaa maata saa hakee.

Kotiin tullessa odotin pääseväni pyyhkiin vastoinkäymiset mielestä mutta, niin kun aina näissä tilanteissa, ne tuntu vaan jatkuvan. Halusin päästä purkaan aggressiot blogiin, mutta sähköt oli katkastu koska Lidialla ei ollut varaa ostaa lisää (eikä häpeissään kehdannut kertoo mulle asiasta). Mangoo syödessä sain mukavat lisäprotskut sen sisällä olleista madoista. Hedelmät pysyis ehkä tuoreempina jos ne vois laittaa jääkaappiin, vaan eipä oo jääkaappia. En osaa kuulemma pestä pyykkiä ja mun pyykinpesu on ennemmin huvittavaa kun tehokasta, koska ilmeisesti slaavikyykky sopii vaan miehille. En osaa vieläkään ladata lisää saldoo mun puhelimeen ja se loppuu aina väärään aikaan. Koti-ikävä.

Vaan pikkuhiljaa alkaa taas näyttään valosammalta. Täällä omissa ongelmissa ei tuu kauaa ryvettyä, koska aina tulee eteen jotain mikä auttaa pistään asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Aamupalalla juteltiin Lidian kanssa köyhyydestä, työttömyydestä, terveysongelmista, moniavioisuudesta ja itsensä myymisestä… Keskustelu keskeyty kun sairaalassa työskentelevä kaveri soitti, voisinko tulla testauttaan veriryhmäni. Eräs potilas tarvitsi hengissä pysyäkseen O miinus-verta, mikä on kuulemma Afrikassa jopa vielä harvinaisempi veriryhmä kun muualla maailmassa. Veriryhmä oli väärä, mutta onneksi toinen luovuttaja löytyi. Kaikilla täällä on ongelmia, ja vaikka kuinka monella elämän osa-alueella. Niiden turha murehtiminen ei auta eteenpäin, ja kaikesta huolimatta ihmiset jaksaa olla uskomattoman iloisia. Toivotaan, että jonain tuntemattomana ajankohtana tulevaisuudessa Samiralla on kämppä ja mulla jonkinnäkönen viisumi. Sit ollaan taas valmiina kohti uusia vastoinkäymisiä seikkailuja! Loppuun kuvapläjäys, jos se vähän kompensois positiivisuudellaan tätä vuodatusta. Halaus!

 Galanga beach ja Catia

 Vivi ja Vivin poika

Mun yritys olla Afrikkamama

 Lidian astetta uskottavampi versio

 Manhican tori

Näitä kankaita eli capolanoja on joka paikassa, ja niiden monikäyttösyys päihittää melkeimpä jeesusteipin - lasten kantoliina, hame, pyyhe, peitto, huivi, laukku, mekko, istuinalusta... Värejä ja kuvioita riittää jokaiseen makuun ja ite ostin vihdoin ekan capolanani! Osto olikin astetta rennompi tapahtuma, kun myyjä osoittautu mukavaks ja jäin hengaileen kauppaan vaikka kuinka pitkäks aikaa.