Nakuranza Moçambique

Puolitoista kuukautta Suomeen paluusta. Aloin ikävöidä Mosambikia hurjasti ja palasin katsomaan vanhoja kuvia ja kuuntelemaan musiikkia matkan varrelta. Kaikki tuntuu vain uskomattomalta unelta. En pysty vieläkään käsittämään millainen kokemus on takana.

Suomeen sopeutuminen on sujunut yllättävän kivuttomasti tähän asti. Varauduin paluuseen esimerkiksi googlettamalla ”how to deal with reverse culture shock”. Ystävät ja perhe ovat auttaneet paljon ja takaisin tuloa on helpottanut se, että on päässyt vihdoin viettämään aikaa läheisten kanssa. Taas on ymmärtänyt paremmin sen minkä jo tiesinkin: hyvät ihmissuhteet eivät pienestä erossa olosta mihinkään muutu ja tärkeät ihmiset ovat aina lähellä, ihan sama kuinka kaukana olisit. Ystäville ennen lähtöä annetut taulut osui taas ytimeen. Friendship is not about being inseparable, it’s being separated and nothing changes. Saman toivon pätevän myös ystäviin, joita viime kuukausien aikana sain.

Ihmiset ovat luonnollisesti olleet kiinnostuneita kokemuksistani. Olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että vaikka miten päin yrittäisi asioita selittää tuntuu, ettei niistä pysty välittämään edes murto-osaa. Tuntuu vaikealta kertoa asioista, jotka ovat niin kaukana tästä todellisuudesta, jossa Suomessa elämme. Kyse ei ole siitä ettei muut ihmiset yrittäisi ymmärtää. Monet haluavat kysyä ja tietää. Haluan kertoa olennaisista asioista, kaikesta siitä mielen mylläkästä jota matkan aikana koin, kaikista pienistä tärkeistä asioista ja hetkistä. Niitä on paljon. Osaanko välittää ajatuksiani oikealla tavalla? Osaanko kertoa kokemuksistani ja kohtaamistani asioista oikein? Otan välillä asiasta itselleni turhankin ison vastuun. Tällaisen kokemuksen vain haluaa käsitellä kunnolla ja varmistaa, että siitä ja sen herättämistä tuntemuksista on saanut kaiken irti. Tää blogi on ollut tosi tärkeä henkireikä mulle matkan aikana, koska skypeyhteyksiä ei ollut ja ajatusten kertominen silloin kun niitä tuli oli todella vaikeaa. Whatsapin ääniviesteille myös iso kiitos (ja läheisille anteeksipyynnöt, ne puolen tunnin avautumiset saattoi joskus lähteä lapasesta). 

 Koulukavereiden ja lähikylän päällikön kanssa

Multa on kysytty paljon siitä, mitä opin. Mitä jäi käteen Afrikasta? Auts. Tää on vaikein kysymys ja silti yks olennaisimmista. Mitä en olisi oppinut. Jokainen hetki oli oppimista, siitä kun avasin aamulla silmät, joimme naapureiden kanssa ulkona teetä kanojen kotkottaessa ympärillä siihen, kun käperryin hyttysverkkoni alle illalla. Ehkä isoin mieleen jäänyt asia oli yhteisöllisyys. Me ei olla yksin tässä maailmassa. Kyse ei ole vain meistä itsestämme, vaikka kuinka naistenlehdissä hoetaan sinun unelmistasi, sinun hyvinvoinnistasi, sinun päämääristäsi. Kuuntele itseäsi, älä ole kenenkään heittopussi. Hyviä pointteja, mutta yksilön hyvinvointi tulee myös siitä, että eletään yhdessä toisiamme kunnioittaen ja auttaen.

 Isoäiti. Nainen, jota vähän pelkäsin aluksi mutta joka osoittautui aivan ihanaksi ihmiseksi. Hän puhuu lähinnä shanganaa, mutta aina kommunikaatio kuitenkin pelasi. Aloin juuri muistella hetkeä, jolloin söin porkkanaa ja innoissani tarjosin hänellekin, jolloin vastaus kuului että kiitos vaan, mutta mulla ei ole hampaita. Noloa ehei...

Aina on aikaa. Aikakäsityshän on aivan päinvastainen kuin Suomessa. Ajalla on lähinnä väliä silloin, kun haluaa tietää kuinka kauan on päivänvaloa jäljellä. Asiat tapahtuvat kun ne tapahtuvat, tässä hetkessä. Elämä on täynnä pieniä hetkiä, hetkiä jolloin iloitaan, ratkaistaan ongelmia, nauretaan, leikitään, tehdään töitä, jutellaan vastaantulijan kanssa, viedään lapsi sairaalaan… Ei tehdä aikatauluja sille, että nähdään kaveria kuukauden päästä. Suomessa meininki on tunnetusti erilaista ja se on ymmärrettävää. Tuolla aikakäsityksellä mikään ei pyörisi täällä. Elämä on kiireistä, töitä pitää tehdä, lapset hoitaa, koulua käydä, kaikki muut juoksevat asiat, urheilu, parisuhde… Mutta joitain asioita meidänkin olisi hyvä oppia. Tuntuu, että välillä ihmisillä on myös pakonomainen tarve täyttää kalenterinsa kaikenlaisella ohjelmalla. Kiireestä tulee itseisarvo. On hienoa todeta että olen kiireinen, olen tärkeä. Niin ovat myös monet mosambikilaiset. Heillä voi olla listalla kasa asioita hoidettavana, ihmisiä tavattavana. Silti kiireestä ei puhuta. Ollaan läsnä hetkessä, ei stressata. Helpommin sanottu kuin tehty. Olen kuitenkin huomannut, että itselläni ei ole enää tarvettä täyttää aukkoja kalenterissa etukäteen. Spontaaniudelle on jätettävä tilaa.

Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan. Vanhoissa sananlaskuissa on välillä loistavia helmiä. Tätä on tullut pohdittua paljon varsinkin maahanmuuttokeskustelua seuratessa (yritän olla ajautumatta liikaa tohon aiheeseen, koska siihen ei tulisi loppua heh). Kohtasin Mosambikissa uskomatonta lämpöä ja vieraanvaraisuutta, avoimuutta jotain täysin tuntematonta ja vierasta henkilöä kohtaan. Lukemattomat kerrat tuntematon kutsui spontaanisti syömään, antoi vielä banaaneja matkaan, opasti kädestä pitäen kun olin eksynyt, antoi jopa huoneen kodistaan puoleksi vuodeksi. Vaikka tällä hetkellä tilanne on tiukka Suomessa, on meillä siitä huolimatta paljon. Itsestään voi antaa myös valtavasti muille ilman rahallista panosta, ja se tulee aina takaisin tavalla tai toisella.

 Ehkä rakkaimmat ihmiset Mosambikissa. Hostäiti ja pikkusisko.

 Vaikka olin jo osoittanut olemattomat ruuanlaittotaitoni, annettiin mun vihdoin yks päivä olla vastuussa kokkaamisesta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun kukaan maistoi pitsaa joten halusin tietenkin tutustuttaa kaikki tähän herkkuun. Sähköt tietenkin oli poissa kaksi tuntia, joten mahat kurnien odotettiin niiden tuloa, mun taidot kun ei riittänyt pitsan tekoon ulkotulella. Vihdoin sähköt tuli ja heitettiin lätyt meidän pikku uuniin, jota ei koskaan käytetty mutta oltiin saatu se joltain naapurilta jämänä. Uuni ei kuitenkaan lämmennyt koska sähköt on iltaisin tosi heikot, ja odoteltiin pari tuntia pitsojen paistumista. Kun juusto oli lopulta juuri ja juuri vähän sulanut päätettiin että eiköhän ole valmista. Pitsa oli ehkä hirveintä mitä oon itsekään ikinä syönyt eikä kukaan ottanut paria haukkua enempää. Voin kuvitella mitä vitsejä kylässä liikkuu ton jälkeen valkosen tytön kokkaustaidoista.

 Ali on suuri Michael Jackson fani. Hymystä ei tullut loppua, kun annoin Alille hattuni läksiäislahjaksi ja sanoin, että se on kuin Michael.

Läksiäislahja Lidialle

 Jätä Annika lapsenvahdiks. Mitä vois muka tapahtua...

Ihana naapurin Sidinha

Ikävä Mosambikiin on valtava. Aion varmasti palata sinne vielä jonain päivänä, ehkä lomalle, mahdollisesti myös töihin. Tällä hetkellä yritän sopeutua takaisin elämään Suomessa, mikä on edelleen prosessi. Uusia unelmia on tosin jo kehittynyt. Tavoitteeni on lähteä vaihtoon tai harjoitteluun Brasiliaan todennäköisesti reilu vuoden päästä. Toistaiseksi tavoite on nauttia täysillä elämästä Suomessa ja keskittyä opintoihin. Koti on silti myös maailmalla. Yritän palata pian tarinoimaan vähän kesän reppureissauksesta Etelä-Afrikassa.

Ai niin, kiitos kaikille jotka on blogia seuranneet! En tiedä löytääkö tätä päivitystä enää kukaan kun näköjään haihduin kuukausiksi. Mutta ajalla ei ole merkitystä vai miten se meni… :)

Nweti-Mingas. Mulle tärkein laulu Mosambikista, kieli on paikallinen shangana. Niin paljon hyviä muistoja.

Perillä on tuolla edessämme jossain

Suunnitelmat on tehty muutettaviks eiks niin? Ei sillä että kauheen tarkkoja suunnitelmia olis missään vaiheessa ollutkaan.

Bushfire-festareilla Tofolla asuva kaveri heitti, että mun pitäis vielä tulla sinne. Viimeks vietin Tofolla upeen viikon pari kuukautta sitten ja ajatus sinne paluusta kieltämättä houkutti. Sanoin kuitenkin et ei tuu onnistuun, koska reissusuunnitelmat on etelämpään ja Tofo taas on ihan eri suunnalla. Kylällä viimesiä koulurapsoja vääntäessä heitin kuitenkin läppärin nurkkaan ja päätin et miksei tähän väliin sopis pieni viikonloppureissu. Viikokshan se veny...

8 tuntia chapassa istumista ei houkuttanut koska viime kerrasta jäi liian isot traumat. Myös 500 meticalia (13e) tuntui liian isolta summalta tosta matkasta (heh), joten ajattelin koittaa liftausta. Kävi kyllä uskomaton tuuri, kun 10 minuutin tienvarressa hymyilyn jälkeen tää symppis pariskunta osu kohdalle ja oli menossa lähes perille asti! Vietettiin yhdessä mini road trip pysähdellen välillä yhille ja katteleen maisemia. Liftaus on siitä jännä juttu, etten kokeilis sitä ehkä yksin Suomessa. Täällä se on kuitenkin niin luonnollinen osa kulttuuria, etten koe et kyydin pyytäminen on jotain leikitäämpä hengellä ja ollaan vähän extremee-elämyshakuisuutta. Se voi olla hyvä tapa tutustua ihmisiin ja säästää vähän rahaa, kunhan pitää maalaisjärjen matkassa.

 

Tofo. Snorklausta, delfiini- ja valasbongausta, purjeveneilyä, kalastajakylässä vierailua, rantabileitä, muita bileitä, tähdenlentoja, vanhoja kavereita, uusia kavereita... tajusin että paratiisista paratiisin tekee ihmiset. Voit olla maailman kauneimmassa paikassa, mutta et välttämättä saa siitä läheskään yhtä paljon irti ilman oikeenlaisia ihmisiä ympärilläs. Matkustamisessa yks hienoimmista asioista on se, että voit tutustua ihmisiin ja tuntee heidät vaan pari päivää mutta saada fiiliksen kuin olisitte tunteneet vuosia. Tofolta sellasia helmiä löyty.

Yks päivä tehtiin hostmaman kanssa reissu Maputoon tarkotuksena hankkia vähän tarvikkeita Lidian kampaamoon. Oli kuitenkin hienoo päästä vähän eri ympäristöön, koska tajusin et ei olla puolen vuoden aikana lähdetty yhdessä mihinkään parin kilometrin säteeltä. Tää johtuu siitä että Lidian, kuten monen muunkin mosambikilaisen naisen fyysinen ympäristö pysyy yleensä tosi pienenä. Nää kuvat on Maputon Costa do Sol-rannalta.

 

Naisia keräämässä rapuja ja muuta myytävää kalatorille

Ei, tässä ei rakenneta hiekkalinnoja vaan lapset on äidin keräysapuna

Ja tässä meidän saalis! 

Lidia väänsi mulle myös letit, joka oli kompromissi siitä et mua on joka suunnasta suostuteltu ottaan kunnon koko pään afroletit jo pitkään. Ei aina riitä uskallus.

Kuten Tofolta, myös kylältä lähteminen vähän viivästy millon mistäkin syystä. Juhannuksena täällä oli omat bileensä, kun Mosambikin päästä päähän matkaava rauhaa symboloiva soihtu tuli Manhiçaan. Kaikki oli ulkona juhlimassa ja vastaanottamassa kulkueen. Vietettiin samalla mun epävirallisia läksiäisiä. Vaikka palaan vielä Manhiçaan hakeen loput tavarat ja sanoon viimeiset heipat ennen Suomeen paluuta en aio viipyä kauaa. Juhlittiin koko yö, tosin huikee ilta päätty siihen et Salvadorin moottoripyörä oltiin varastettu. Pari päivää myöhemmin poliisi ilmoitti että pyörä on löytynyt (ensimmäinen kerta kun Mosambikin poliisista oli apua, hah)! Siinä oli tarpeeks hyvä syy viettää toinen yö juhlien. Yks viivästys taas oli se, että vettä ei tullut moneen päivään joten en voinut pestä pyykkiä reissuun.

Puhuttiin myös kotona etten oo vieläkään tehnyt yhtä olennaisimmista kulttuuriin kuuluvista asioista - tappanut kanaa. Viimeisenä iltana tuli sit tääkin kauhulla odotettu asia tehtyä. Trauma for life. Silittelin pikku kanaa ennen tapahtumaa ja se selvästi yritti kotkottaa että mietippä nyt vielä. Yhdessä Alin, 15-vuotiaan joka on tappanut varmaan kymmeniä kanoja elämänsä aikana, kanssa ryhdyttiin toimiin. Kyselin monta monta kertaa onko veitsi varmasti terävä. Juu juu. No, kun siinä itku silmässä yritin sahata rääkyvän kanan kaulaa auki tuli mietittyä että homma olis hoitunut tehokkaammin lusikallakin. Kun pää oli vihdoin irti teki mieli vaan käpertyä kerälle maahan, mutta Ali painotti ettei siivistä tai jaloista saa päästää irti, muuten voi kana lähtee lentoon. Ei varmaan yllätä että ruokahalu oli ton jälkeen aika olematon, mutta väkisin oli syötävä ettei raukka olis kuollut turhaan. Syy miksi halusin tappaa kanan oli se, että syön itse lihaa joten koin että toi havainnoillistais vähän paremmin mitä tulee suuhun laitettua. En voi kuitenkaan nyt valehdella kääntyneeni kasvissyöjäksi, mutta ainakin yritän jatkossa miettiä tarkemmin mistä liha on peräisin ja mahdollisuuksien mukaan valita kasvisvaihtoehdon (kuten Suomessa tuli usein tehtyä tähänkin asti). Erityisesti ruuan poisheittäminen on asia joka on aina ahdistanut, mutta erityisesti tän kokemuksen (tarkoittaen koko Mosambik-aikaa) jälkeen.

 Maputon seafood market, jonne kalastajat tuo päivittäin tuoretta myytävää. Torin yhteydessä on paljon ravintoloita, jonne voi mennä oman ostossaaliinsa kanssa sisäänheittäjien retuutettavaksi. Ruoka oli kuitenkin superhyvää ja tunnelma viihtyisä. 

Nyt on jumbokokonen rinkka pakattu (less is more eiku.. mikä siinä pakkaamisessa on niin pirun vaikeeta?) ja oon herkullisen Maputo- ja Emmin moikkaamis-stopin jälkeen matkalla Swasimaahan. Siellä tapaan etelä-afrikkalaisen kaverin, jonka kanssa suunnataan vihdoin road tripille Etelä-Afrikkaan. Innostus on valtava, juhuuu. Haleja!