Remember the journey, not only the destination

Maputossa, hengissä! Yks aika tärkee välietappi saavutettu kun on maahan asti päästy, mutta ihan suunnitelmien mukaan ei taas ylläripylläri menty. Lennot sujui oikein hyvin, ja Ethiopian Airlinesia voi todellakin suositella. Yhdella lennolla mun vieressa istu Unicefilla työskentelevä saksalainen nainen. Tää nainen oli just työskennellyt kaksi vuotta Afganistanissa, ja suoraan sieltä muutti nyt lyhyellä varotusajalla Etiopiaan ja lisäksi oli reissannut yksin Australiassa ja Aasiassa. Siinä oli kyllä tapaus jolla on asenne kohillaan, sillä hän ei ees tiennyt tulevasta kotimaastaan oikeestaan mitään, mutta ei tuntunut tippaakaan stressaavan asiasta. Tässä taas huomaa kuinka reissukokemus auttaa hakuna matata-asenteen omaksumisessa, ja siinä jutellessa omakin jäljella ollut jännitys katos täysin. Lentomatkan ehkä paras hetki oli kuitenkin kun kone kaarteli Maputon yllä, ja pystyin ihaileen ikkunapaikalta upeeta piiiitkää rantaviivaa Iggy Popin Passengerin soidessa koneen kajareista. Siinä oli sellasta alkavan seikkailun tuntua.

Ebolacheckejä tuli kaks eteen, mikä oli aika jänskää. Aika moni on kysellykkin et miten mä Afrikkaan uskallan lähtee Ebolan takia, mut oon vaan vastannu että se taitaa riehua melkeimpä lähempänä Eurooppaa kun Mosambikia. 

Addis Ababassa ottamassa lepiä

Lentokentällä kaikki ei sit mennytkaan ihan niin ku oli ajatus, koska mulla oli tarkotus olla tuutori siellä vastassa. Eipä ketään näkynyt, mutta en jaksanut asiasta liikaa ottaa paineita silla ajattelin vaan laittaa sen paikallisen aikakäsityksen piikkiin. Parin tunnin jälkeen päätin kuitenkin soittaa proffalle kenen kanssa  oon tähän asti ollut yhteyksissä, ja olihan mulle järjestetty lentokentältä haku – ainoo vaan että 15. päivä eli kolme päivää myöhemmin. Joku käsittämätön kommunikaatiokatkos oli tullu ja aika järkyttynyt ääni oli puhelimen päässä kun sanoin että täällä mä jo oon. Maluana on kuitenkin sen verran kaukana Maputosta ettei sieltä ihan hujauksessa ajele. Tässä tilanteessa en muuta osannu kun nauraa, sillä olihan tilanne aika koominen. Ei siinä mitään, sovittiin etta hän selvittelee asiaa ja on muhun pian yhteydessa. 

Siinä odotellessa sain uusia kavereitakin, Vandrahin, Kelvinin ja Aronin, jotka onneks kaikki puhui englantia ja palloili kans koko päivän kentällä ottamassa vastaan konferenssivieraita. Lopulta venailin kentällä yli 5 tuntia, koska mun Suomen simkortti petti eikä muhun enää saatukaan yhteyttä, ja menetin itekkin ajantajuni kun oli onneks seuraa. Lopulta tajusin soittaa Aronin puhelimesta, sovittiin etta jään Maputoon hotelliin yöksi ja et mut tullaan hakeen aamulla. Kaikki siis hyvin ja tästäkin sähellyksesta selvittiin kunnialla! Pääsin myos heti todistaan Mosambikilaisten ystävällisyyttä, kun pelkästään lentokentällä hengaillessa moni moikkaili ja tuli jutteleen, ja kavereita oli heti noin helppo loytää. Ei siis tarvii ihmiset huolehtia, aina löytyy avuliaita ihmisiä ympäriltä mistä päin maailmaa tahansa.

Aika lahjakkaasti onnistuin jo rikkoon ainakin kahta itelle lupaamaani sääntöä: älä syö lämmittämätönä ruokaa ja älä oo sinisilmänen. Aika hyvin lentokentällä ryytyneenä ja nälissään uppos tunamajoneesi sandwich, ja taksikuski tais heittää vähän ylimäärästä sightseeing kierrosta keskustassa kun hinta olikin yhtäkkiä melki tuplasti sovitusta. Iteppähän menin innoissani hihkumaan kuinka tää on mun eka kerta Maputossa ja kalpeesta naamasta nyt näkee kilometrin päähän kuinka turisti oon, eli kuka tällasta nyt ei yrittäis huijata... Mut nyt nukkumaan, koska viime yönä unitunteja tuli koneessa tasan 0. En malta odottaa huomista, kun pääsen vihdoin näkeen millaisessa paikassa ja millasten ihmisten seurassa tulee vietettyä seuraavat kuukaudet!

Vikojen päivien dramatiikkaa

Viimeinen yö Suomessa ja uni ei yllättäen tule, joten voisin avautua pikku muuttujasta liittyen mun viisumiin. Olin tän viikon alkuun asti elänyt siinä uskossa, että voin hankkia viisumin vasta perillä rajalta ja venyttää sitä sit aina kuukausittain. Luonnollisesti tutkin asiaa monista lähteistä mutta joka paikassa sanottiin, että suositeltavaa on hankkia viisumi etukäteen mutta sen saaminen onnistuu myös lentokentältä. Nettikeskusteluissa sanottiin, että viralliset tahot suosittelee aina hankkimaan etukäteen, mutta epävirallisesti viisumin saa helposti perilläkin. Myös aiemmin Mosambikissa käyneet sanoivat samaa ja Tansaniassa olleilta vaihtareiltakin kuulin, että ei kannata vaivata päätään viisumisasioilla etukäteen vaan hankkia vasta lentokentältä (ja näin asia onkin mun käsittääkseni Tansaniassa). Näiden tietojen varassa jätin viisumista stressaamisen ja keskityin ennemmin kaiken maailman pikkujuttujen hoitoon. Äiti kaikessa viisaudessaan huomas kuitenkin kysyä viikko sitten, onko viisumiasiat varmasti kunnossa, ja päätin kysyä vielä varmuuden vuoksi asiaa Tukholmassa sijaitsevasta Mosambikin suurlähetystöstä. Karu vastaus tuli: viisumi on hankittava etukäteen. Käytäntöjä on ilmeisesti viime kesästä alkaen tiukennettu, ja viime aikoina on jopa ns. tärkeämmilläkin asioilla olleita ihmisiä käännytetty rajalta ja laitettu Etelä-Afrikan kautta seuraavaan koneeseen takaisin Suomeen. A-p-u-a.

Paniikki kesti joitain tunteja ja mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja päässäni. Käytännössä ne rajoittui lentojen siirtämiseen myöhemmäksi, jotta ehtisin lähettää passini ja tarvittavat dokumentit postissa ja saamaan ne takaisin ennen matkaa, tai lähtemällä itse paikan päälle anomaan viisumia. Päässä pyöri miljoona asiaa mitä pitäisi vielä tehdä ennen lähtöä; laittaa kämppä kuntoon, pakata, nähdä kaikkia läheisiä... mutta ei auttanut muuta kun ostaa laivaliput seuraavaksi päiväksi ja lähteä parin päivän reissulle Tukholmaan. Onneksi sain ihanan Katin matkaan, ettei yksin tarvinnut lähteä hortoilemaan. Lisäjännitystä toi se, ettei mulla ollut kaikkia tarvittavia virallisia dokumentteja todisteeksi mun vaihdosta enkä ehtinyt niitä millään hankkiakkaan. Yhden päivän aikana tuli sit pakattua, raivattua kämppä seuraavia vuokralaisia varten ja tulosteltua hirmunen määrä sähköpostikeskusteluita, esitteitä vaihto-ohjelmastani ja muuta todistusaineistoo. No, vaikeuksista huolimatta nyt on viisumi matkassa ja todennäköisesti pääsen jopa lentokenttää pidemmälle! Tykkään kuitenkin ajatella, että kaikella on tarkoitus. Tää juttu kuumotti ihan älyttömästi mutta opetti mulle, että tärkeet asiat pitää selvittää virallisista lähteistä. Huomasin myös, että pystyn tekeen nopeita ratkasuja vaikka kaikki ei menis ihan putkeen, mikä tulee varmasti tarpeeseen reissulla. Ainakaan en ehtinyt stressaan turhaan pakkailuista tai mistään muustakaan, kun tuli tää pieni twisti vikoille päiville. Joka tapauksessa lesson number one: jos olet lähdössä Mosambikiin yhtään pidemmälle reissulle, hanki viisumi etukäteen!

 Ei kun viisumia hakemaan!

 

Tukholman reissu ei onneks estänyt vielä näkemästä rakkaita kavereita Afrikka-läksiäisten merkeissä

Toteemi?

Kaikki muukin alkaa olla valmiina, joten huomenna voi hyvillä mielin hypätä koneeseen. Portugalia on epätoivosesti opiskeltu, rokotukset otettu, malarialääkkeet aloitettu, reissun soittolista päivitetty, rahaa yritetty vaihtaa (ei tosin onnistunut kun Forexin täti ilmoitti, ettei Mosambikin meticaleja löydy), matkavastuuvakuutus hankittu (mua käskettiin varmistamaan, että siinä on toi vastuu-sana joka viittaa siihen, että pahimmassa tapauksessa mun ruumis kuljetetaan Suomeen ehheh), rinkka pakattu poksahtamispisteeseen, useemmatkin läksiäiset pidetty ja itkut väännetty. Tästä se lähtee, palaillaan ihanat!

Valmistautumista odottamattomaan

Näin vähän aikaa sitten unta reissuun liittyen. Olin just päässyt perille Maputon lentokentälle, ja odotin rinkkaani laukkuhihnalla. Katsoin kun muut koneessa olleet nosteli hihnalta omia tavaroitaan, joihin kaikilla kuului muiden kamojen lisäksi valtavan kokoinen vesisäiliö. Kysyin miksi kaikilla on sellanen, ja mulle sanottiin että ottivat tietenkin omat vedet mukaan. Riuduin sit unessani janoisena kun en tajunnut tyhmänä ottaa Suomesta ottaa vettä koko reissun ajaksi. Toivotaan ettei oo enneuni haha!

Luonnollisesti täältä Suomesta käsin mua on varoteltu paljon turvallisuus- ja terveysasioista ja siitä, miten erilaista kaikki tulee olemaan. Pää on täynnä HIV- ja malariatilastoja, ryöstön uhkaa, myrkkykäärmeitä, siellä odottavaa sadekautta, köyhyyttä, eriarvoisuutta, you name it. Todennäköisesti tuun näkemään paitsi äärimmäistä köyhyyttä ja alkeellisia olosuhteita, myös todella länsimaista kulttuuria ja paikallisia iPhonet kädessä, sillä varsinkin pääkaupunki Maputo on mun käsittääkseni monessa asiassa tosi kehittynyt. Yritän asennoitua jo henkisesti ton näkyvän eriarvoisuuden kohtaamiseen, koska se voi tuntua tosi rankalta varsinkin alkuun. Odotan kuitenkin sitä, miten moni asia voi olla myös paremmin kuin Suomessa. Voin rehellisesti sanoa, että jo nyt odotan oppivani jotain ihmisten avuliaisuudesta, iloisuudesta, välittämisestä ja siitä, miten onnellisuus ei ole välttämättä riippuvaista olosuhteista. Oon asennoitunut myös siihen, että todennäköisesti paikalliset on monessa mielessä samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa suomalainenkin samanlaisine perustarpeineen. Mulle on myös kerrottu, että Mosambikilaiset on tosi ystävällisiä ja helposti lähestyttäviä.

Oon täysin Afrikka-noviisi, joten luonnollisesti jännitää miten tuun pärjäämään, kun kulttuuri on aivan erilainen ja kaikki ei tapahdu napista painamalla. Oon päättänyt asennoitua siihen, että asun olkihökkelissä, syön lounaaksi peltohiiriä karvoineen Madventuresin tapaan ja käyn suihkussa ulkona aina rankkasateen iskiessä (hehheh). Varautumalla pahimpaan voi toivottavasti yllättyä iloisesti, vaikka kulttuurishokkia tuskin voi välttää. En kuitenkaan halua vaivata liikaa päätäni sillä, millaisissa olosuhteissa tuun mahdollisesti elämään. Sen näkee sit paikan päällä. Viime kuukausien ajan oon kovasti yrittänyt ottaa selvää olosuhteista ja kaikesta mihin pitäis varautua, mutta tuntuu että tietoa on vaikea löytää ja vaikka sitä löytäis niin kaikki tulee varmasti silti oleen aivan eri lailla. Yritän siis pitää avoimen mielen ja suhtautua innolla kaikkeen mitä vastaan tulee. Perä edellä puuhun ja sitä rataa. Vähän on kuitenkin tullut lisää varmuutta asioihin, sillä mulle on kuulemma järjestetty majoitus, kielikurssi ja tuutori paikan päällä, jahuu!

 Sosiaalityön markkinointia lukiolaisille

 

Näissä meiningeissä startattiin vuosi 2015. Tehdään siitä hyvä!

Kuvituksena otteita Elämää Suomessa-kansiosta. Fiilistelin vanhoja kuvia ja päätin koota niitä yhteen, että voin esitellä tätä kaunista, eksoottista maata perillä. Mukaan pääsi myös rakkaita, joille pitää pian sanoo heipat nyyh (ihan yhtä rakkaita ootte tekin jotka ette kuvissa näy!). Nyt takaisin panikoimaan valmisteluiden kanssa!

Mihin oon oikein ryhtymässä?

Jaiks. Alle kaksi viikkoa, ja tää tyttö istuu lentokoneessa matkalla Mosambikiin, maahan, josta en tiennyt yhtään mitään vielä muutama kuukausi sitten. Miten tähän tilanteeseen on sit päädytty? Ensinnäkin mulla on aina ollut iso nälkä lähteä maailmalle. Sitä sain tyydytettyä lukion jälkeisellä välivuodella Australiassa, mutta nälkä tunnetusti kasvaa syödessä. Tiesin, että kun pääsen opiskeleen, lähden vaihtoon ja haluan tutustua aivan erilaiseen kulttuuriin. Mielessä pyörivät milloin Intia, Afrikka ja Etelä-Amerikkakin. Aloitin syksyllä toisen vuoteni sosiaalityön opintoja Tampereen yliopistossa. Ajatus vaihdosta kolmantena vuonna pyöri jossain taka-alalla, mutta en ollut asiaan perehtynyt vielä sen tarkemmin. Viime syksynä mut kuitenkin suostuteltiin hakemaan Afrikan vaihtoon ja aika spontaani päätös tuli tehtyä, kun into lähteä maailmalle oli jo kova.

Kohteena on kaksi vuotta sitten perustettu korkeakoulu ISEDEL (Instituto Superior de Estudos de Desenvolvimento Local), joka sijaitsee keskellä köyhää maaseutua Maluanassa, noin 60 kilsan päässä pääkaupunki Maputosta. Mulle on kerrottu, että opetus on tosi käytännönläheistä ja perustuu paikallisten yhteisöjen perinnetiedon ja käytäntöjen kehittämiseen. Koulun ideologia on selkeä: luoda tietoa alhaalta ylöspäin paikallisilta itseltään. Nyt aloitetaan myös sosiaalityön kurssi, ja mun mielestä on uskomattoman mielenkiintoista päästä näkemään miten sosiaalityötä on mahdollista tehdä aivan erilaisessa ympäristössä, mutta samojen arvojen pohjalta kuin Suomessakin. 

Kun mulle ekaa kertaa markkinoitiin tätä mahdollisuutta, olin ihan myyty ja heti hyppäämässä koneeseen, mutta aika pian tipahdin pilvilinnoista: Mosambikissa puhutaan portugalia, ja kaikki opetus koulussa on portugalin kielellä. Mutta ihan sama, ajattelin, kyllähän joka paikassa puhutaan myös englantia. ”Ei Mosambikissa, tosi pieni osa paikallisista puhuu muuta kuin omaa kieltään” mulle sanottiin. No mutta onhan siellä pakko olla muita vaihtareita, joista saa vertaistukea. ”Tuskimpa, koulu on niin pieni ja vasta perustettu”. O-ou. Kylmä hiki valui selkää pitkin, ja jahkailin pitkään Mosambikin ja kahden muun vaihtoehdon eli Tansanian ja Etelä-Afrikan välillä. Tansaniassa ja Etelä-Afrikassa olis kuitenkin ollut isot yliopistot, joissa olisi ollut myös englanninkielisiä kursseja, muita vaihtareita ja olisin päässyt kuulemaan siellä vaihdossa olleiden kokemuksista jo etukäteen. ISEDEL:in ainutlaatuisuus vei kuitenkin voiton, koska siellä saisin opiskella käytännönläheisesti ja tutustua paikalliseen kulttuuriin ja ihmisiin. Toki missä tahansa paikallisiin pystyisi tutustumaan, sillä omasta asenteestahan se on kiinni, mutta nyt mulla ei ainakaan oo edes mahdollisuutta jumiutua vaihtarikuplaan. Voi olla, että tuun kyseenalaistaan päätökseni vielä moneen kertaan kun nykyiset mielikuvat paikasta osoittautuu ihan erilaisiksi ja kun kielimuuri romahtaa ryminällä päälle, mutta eiköhän se oo ihan luonnollista. Nyt olo on ainakin valtavan innokas ja odottava!

 Tässä osa sotavarustuksesta

Vielä vähän vastauksia peruskysymyksiin:

Missä tuun asumaan: Voi, kumpa tietäisin!

Onko siellä juoksevaa vettä? Sähköä? Savimajoja?: Sama vastaus kuin edellä.

Miten ajattelin kommunikoida ilman yhteistä kieltä: Mulla on ilmeisesti mahdollista mennä alussa jonkinnäköiselle portugalin kurssille, joten jos se toteutuu niin helpottais aika hurjasti! Muuten body languagee, itselleen nauramisen kykyä ja pitkää pinnaa.

Miten uskallan: Innostus voittaa pelon. Lisäks ajattelen, että maitojunat tulee aina takaisin jos siltä tuntuu. Lähtemistä ei periaatteessa voi katua, mutta lähtemättä jättämistä voi.

  Oon nyt näiden muutaman kuukauden yrittänyt tankata portugalia, mutta ei ihan alkuperänen tunti päivässä-tavoite onnistunut. Reissussa erityisen kätevä tulee varmasti oleen sanakirjan lisäks toi point it-vihko, josta voin vaan hölmönä osotella kuvia.

Blogi on nyt korkattu jee! Tässä samalla sain aiheutettua itelleni lisää kylmiä väreitä kun tajusin taas paremmin että tässä taidetaan oikeesti olla lähdössä.  Nyt on varmaan hyvä kuitenkin mainita, etten tuu yhtään tietään kuinka hyvät mahdollisuudet mulla on päästä nettiin kun pääsen perille enkä pysty lupaan ainakaan vielä kauheen tasaista kirjoitteluväliä. Ei siis huolta vaikka musta ei koko ajan mitään kuuluiskaan, sille on (toivottavasti) hyvä selitys!

Ps. Ai että kun väkersin kauan hienoo kuvakollaasia tohon otsikon taakse, mutta se ei millään suostunu asettumaan niin luovutin. Voi olla ettei oo viimeinen kerta kun heittäydyn avuttomaks tän blogin kanssa haha.