Maailmantuskaa, seeproja ja tequilaa tabascolla

Viime viikolla oli aika lähtee kuukausittaiselle visa runille, tällä kertaa pikkuruiseen naapurimaahan Swasimaahan. Sain onneks Emmin seuraksi. Kyseessä oli parin päivän minireissu, koska periaatteessa viisumin takia pitää vaan käydä rajalla kääntymässä, mutta hyvin ehti tossakin ajassa tutustuun uusiin ihmisiin. Ennen lähtöä vietettiin päivä Maputossa, jossa tapasin siellä asuvia, Suomen suurlähetystössä työskenteleviä suomalaisia. Illalla Emmin paikallinen kaveri kutsu istuun iltaa ja pyysi meidät myös rantareissulle, joka olis tarkotus toteuttaa ens viikonloppuna. Swasimaassa en ollut aiemmin käynyt, ja ensi näkemältä fiilis oli vähän sama kun Etelä-Afrikkaan mentäessä. Joka puolella oli rauhallista ja puhdasta ja tiet oli hyväkuntosia. Noin lyhyellä visiitillä isoin shokki oli se, että teiden varsilla oli bussipysäkkejä(!) ja busseihin otetaan vaan sen verran matkustajia kuin on istuimia toisin kuin Mosambikin niin paljon kuin ilmatilaa riittää-periaatteella.

 Maputon taide- ja käsityömarketti Feima

 Suomipoppoo

Perille päästyä mentiin syömään (kunnon mättöpihvit tietenkin, koska Mosambikista ei saa). Melkein samalla sekunnilla etelä-afrikkalainen Jc istu meidän pöytään ja kutsu viettään iltaa sen ja kavereiden kanssa, joista yks onnistu arvaan että ollaan suomalaisia ennen kun ees kuuli meidän puhuvan. Ilta oli hauska ja tuli mm. juotua tequilaa tabascolla ja sokerilla, yllättävän hyvää! Koska Emmi oli seuraavana päivänä menossa hoitaan viisumisäätöjä ja mulla ei ollut vielä suunnitelmia, Jc kutsu mut sen ja kaverinsa pojan kanssa minisafarille. Vaikka en vielä ees nähnyt kaikista vaikuttavimpia eläimiä, kuten leijonia, norsuja tai kirahveja, olin jo ihan innoissani seeproista ja pumbista! Vietin lopulta koko päivän poikien kanssa ja mut saatiin jopa raahattua golfkentälle ensimmäistä kertaa ikinä. Parasta oli tosin golfkärryllä ajelu, ja koska oltiin ainoot pelaajat meininki meni vähän levottomaks. Swasimaassa mun ja Emmin puhelimet ei toimineet mikä aiheutti pientä säätöö. Ensinnäkin Jc:n kanssa oltiin sovittu aika jollon se tulee hakeen mua. Olin 10 minuuttia myöhässä (mikä on tosi vähän kun on jo tottunu mosambikilaiseen aikatauluun), mutta hostellin työntekijä oli sanonut mun jo lähteneen Emmin kanssa. Jollain ihmeen tuurilla törmäsin Jc:een vielä uudestaan ja päästiin matkaan. Illalla kun palasin hostellille Emmi alko itkeen koska oli ollut niin huolissaan ja lähetellyt viestejä ympäriinsä yrittäen saada muhun yhteyden, vaikka hyvin tiedettiin et puhelimet on poissa pelistä. Seuraavana aamuna mun oli tarkotus mennä yhden tapaamani naisen kyydissä Maputoon, ja sovittiin taas aika millon lähdetään. Odottelin tienvarressa reilu tunnin, jonka jälkeen päätin vaan hypätä bussiin. Oli tää nainen kuulemma tullut paikalle pari tuntia myöhemmin. Huomas kyllä miten uusavuton voi olla ilman mitään keinoo olla yhteydessä, mutta loppujen lopuks noi tilanteet oli vaan koomisia. Hatunnosto vanhalle kansalle jotka selvis ilman puhelimia ja tietenkin myös monille mosambikilaisille joille tää on edelleen arkipäivää.

 Krokotiili ja saalis

 Tuli käytyä ehkä hulppeimmassa kartanossa ikinä, pihalla oli esimerkiks uima-allas baarilla. Pieni hyppäys Mosambik-kodista haha.

Onneks päätettiin lähtee visa runille Swaseihin, koska samoihin aikoihin alko kuuluun uutisia Etelä-Afrikan xenofobisista hyökkäyksistä. Etelä-Afrikassa osa paikallisista on käynyt maahanmuuttajien kimppuun ja tappaneet heitä lähinnä huonon työllisyystilanteen takia, pistäen tän maahanmuuttajien syyksi. Etelä-afrikkalaiset joiden kanssa oon aiheesta puhunut on luonnollisesti tosi häpeissään. Heidän mielestään näiden hyökkäysten tekijöillä on yleistäen tosi huono työmoraali, mikä on syynä juuri heidän huonoon työllisyystilanteeseensa. Maahanmuuttajista taas suuri osa on yrittäjiä ja haluavat vain paremman mahdollisuuden toimeentuloon kuin kotimaassaan. Myös monia mosambikilaisia on tapettu ja viime aikoina on ollut useita levottomuuksia puolin toisin rajaa. Esimerkiks Mosambikin kilvillä varustettuja autoja on kivitetty, samoin kuin Etelä-Afrikasta tulevia autoja Mosambikin puolella. Mua ahdistaa tällanen väkivaltaan vastaaminen väkivallalla, mutta niin kai ihmismieli toimii. Mosambikilaiset tuntuu olevan tosi pettyneitä, ja oon kuullut viime aikoina monesti lauseen ”meidän afrikkalaisten pitäisi olla yhtä, miksi he tappavat veljiään ja siskojaan?”. Lidia on asunut vuosia Etelä-Afrikassa ja kertoi omista kokemuksistaan vuonna 2008, kun viimeksi vastaavaa tapahtui. Lidia oli kotonaan, alueella jossa asui vain etelä-afrikkalaisia. Naapuri soitti ja sanoi, että ne on tulossa hakemaan sua. Lidia nappas tyttärensä matkaan, heitti naapurille ja lähti juoksemaan ilman kenkiä, ilman mitään. Hän piileskeli paloasemalla, sai yhteyden silloiseen mieheensä ja palasi hakemaan loput perheenjäsenensä. He nukkuivat 3 yötä kuorma-auton lavalla piileskellen, kunnes tilanne rauhoittui. Siinä on kyllä nainen jota ihailen. Koettu on vaikka kuinka ja selvitty kaikista mahdollisista kolhuista, ja edelleen mennään pää pystyssä eteenpäin.

Tässä kohtaa ei voi olla miettimättä onko Suomessakin vastaava ilmapiiri kasvamassa, onneksi sentään pienemmässä mittakaavassa. Maailma on pienempi kuin koskaan, kansainvälinen liikkuvuus on läsnä joka paikassa ja meidän olis aika herätä sille, että on mahdotonta tuijottaa vain omaa napaa. Me ollaan riippuvaisia toisistamme ympäri maailmaa. Mosambikissa oon päässyt todistamaan tärkeetä arvoa, joka on muiden auttaminen riippumatta siitä kuinka vaikea oma tilanne on. Ongelmistaan huolimatta Suomi on monessa suhteessa vahva. Suomalaisena tulisi olla ylpeä siitä, että meillä on mahdollisuudet auttaa heikommassa asemassa olevia. Vaikka kuulostaisi kuinka idealistiselta, meidän tulisi ajatella afrikkalaisittain kaikkia ihmisiä siskoina ja veljinä kansalaisuudesta riippumatta. Voiko ihminen hyvin jos muut ympärillä kärsivät? Luin juuri, että Suomi on päättänyt lisätä kehitysapua Mosambikin koulutukseen. Tällä avulla pyritään kehittämään peruskoulutusta paikallisilla bantu-kielillä. Tällä hetkellä opetusta on tarjolla vain portugaliksi, kielellä, jota monet lapset eivät osaa puhua ollenkaan. Lapset ei pysy mukana koulussa ja usein jättävät koulun kesken. Myös heidän äidinkielensä kärsii, koska he eivät opi kirjoittamaan sitä ja tämä tappaa monia paikallisia kieliä. Uutista lukiessa tunsin todellista ylpeyttä Suomea kohtaan.

Sitten back to basics eli opiskeluun. Oon ollut muutamia kertoja tutustumassa tyttöjen orpokotiin ja samalla tontilla sijaitsevaan päiväkotiin. Päiväkodissa lapset on luonnollisesti syötävän sulosia ja aina sinne mennessä hauskin leikki on ”montako lasta mahtuu roikkuun Annikassa yhtä aikaa”. Orpokodin toimintaan tutustuminen on myös ollut mielenkiintoista. Ensimmäisenä päivänä seurasin vaan tyttöjen touhuja, kunnes mulle ilmotettiin että on aika tehdä koulutehtäviä. Mentiin luokkahuoneeseen, tytöt istu pulpetteihin ja itse istuin sivuun katsomaan mitä tapahtuu. Yhtäkkiä huomasin että 10 silmäparia tuijottaa mua, ainoota aikuista huoneessa. Kysyin mitä tytöt normaalisti tekee, ja sanoivat että haluaa mun pitävän oppitunnin. Jahas, minkäköhän oppitunnin tästä vääntäis spontaanisti portugaliks. Kysyin kelpaako matematiikka, ja ilosten nyökyttelyjen jälkeen aloin improvisoimaan. Kiitos matikalle kansainvälisyydestä! Opettaminen oli hauskaa ja tytöt oli tosi innoissaan. Opetin tyttöjä myös pelaamaan hirsipuuta, tosin hirsipuun päätin korvata nunnien orpokotiin soveliaammalla kuvalla hehe. 

Viime päivinä oon myös vapaa-ajalla osallistunut yhteisötyöntekijöiden koulutuksiin. He ovat ACIDECOn, organisaation jonka toiminnassa oon välillä ollut mukana, työntekijöitä, ja työskentelevät tosi käytännönläheisesti omilla asuinalueillaan. Kohderyhmänä ovat heikoissa olosuhteissa elävät lapset ja erityisesti lapset, jotka asuvat HIV-positiivisen huoltajan kanssa. Mua pyydettiin myös vetään spontaanisti esitelmä noin 40 työntekijälle portugaliks Suomen lastensuojelusta verrattuna Mosambikiin. Ton jälkeen oli kieltämättä mahtava fiilis kun yhtäkkiä tajus että kielitaitohan alkaa olla jo aika hyvällä tasolla! Jutellessani yhden työntekijän kanssa yhteisöissä elävistä orpolapsista sain idean pyrkiä lisäämään yhteistyötä työntekijöiden ja lähialueen orpokotien välillä, eli käytännössä saamaan joillekin lapsille paikan orpokodissa. Tää ajatus on vasta suunnittelutasolla, mutta sovittiin joidenkin työntekijöiden kanssa että menisin tapaamaan heidän mielestään vaikeimmissa tilanteissa olevia lapsia. Toivotaan että tää projekti ottais tulta alleen eikä kaatuis perinteiseen mosambikilaiseen keittiöbyrokratiaan eli byrokratiaan joka riippuu henkilöstä, tilanteesta, lahjusten suuruudesta tai tähtien asennosta.

 Mosambikilainen tapa opiskella matikkaa: piirretään niin monta palloa kuin tarvii ja sit lasketaan!

 Aktivistien koulutustilaisuus

 Meikä ja "casual" nuttura, jota väänsin tunnin (ei saa luovuttaa!) mutta joka chapaan istuessa lyttäänty täysin. First world problems in a third world country..

 Viime viikonloppuna tuli lähettyä ulos ensin Manhicassa, sit Maputossa. Maputoon lähdettiin spontaanisti Vivin kavereiden luo. Yhdessä kohtaa huomasin olevani baarin tanssilattialla vauva sylissä. Iso osa illasta menikin sit lapsenvahtina, koska olin ilmeisesti ainoo ketä tilanne enemmän häiritsi. Kun äidin on päästävä tanssimaan niin sitten on kans päästävä.

Vivi ja Yulmen

Heippahei ja halaus!

Naisen asemasta

Istun kirkossa ja ympärillä kaikuu kovaääninen gospel. Laulun jälkeen pastori alkaa saarnata. Mitään en shanganankielisestä puheesta ymmärrä mutta onneksi pastorin poika, englanninopettaja kun on, tarjoutuu tulkiksi bongattuaan mut muun kirkkoväen joukosta. Alkuun keskustellaan antamisesta, läheisistä huolehtimisesta ja välittävästä yhteiselosta, arvoista jotka on olennainen osa mosambikilaista elämää. Pian aihe siirtyy Jeesukseen ja siihen kuinka Jeesus on ”the head”, johtaja. Seuraava metafora onkin mielenkiintonen, nimittäin pastorin mukaan mies on johtaja perheelle kuten Jeesus on meille kaikille. Pastori antaa esimerkin naisesta, joka tuli kertomaan hänelle aviomiehen käyttäytyvän väkivaltaisesti. Pastori kutsui miehen paikalle ja kysyi asiasta. Miehen kiellettyä syytöksen pastori lähetti naisen takaisin kotiinsa – sana sanaa vastaan joten tässä tilanteessa pitää tietenkin uskoa perheen johtajaa. ”Did he really just say that?” ”yeah, it’s Mozambique”.
 Mun leuka lattiassa oli hyvää hupia kääntäjälle.

Veikkaan että jokaisen täällä aikaa viettävän naisen, ja toki miehenkin, ajatusmaailmaan puskee aika nopeesti feministisiä piirteitä. Yks mun ensimmäisistä turhautumisen aiheista Mosambikissa oli se, miten miehiin on niin vaikea tutustua. Miehet toki lähestyvät herkästi joten juttelu onnistuu kyllä, vaikka kieltä en alkuun osannut tippaakaan. Miehillä tuntui kuitenkin aina olevan taka-ajatuksia. Varsinkin alussa tää ahdisti paljon, kun into saada kavereita oli kova. Oon kuitenkin huomannut, että miesten tapa puhua myös paikallisille naisille on useimmiten röyhkeetä flirttailevaa. Täällä ei oo kovin tavallista olla vaan kaveri vastakkaisen sukupuolen kanssa. Joitain poikkeuksia on mutta niiden lisämausteena tulee yleensä koko kylän juoruilu siitä, että kyseessä olisi jotain enemmän. Myös yksi alkuun naurattanut asia oli, että täällä perjantaita sanotaan miesten päiväksi. Siinä on pointtinsa, koska barraccoissa ja kaduilla harvemmin näkee naisia hengailemassa viikonloppuisin. He ovat yleensä kotona perheen ja lasten kanssa. Esimerkiksi mun koulukavereista suurin osa on parikymppisiä, mutta yli puolella on jo lapsia. Kaikki ovat yksinhuoltajia. Tosin yksin-sana kuulostaa tässä yhteydessä vähän hassulta, kun edelleen asutaan samassa taloudessa vanhempien, isovanhempien, sisarusten ja heidän lastensa kanssa. Lapsen syntymä todella koskettaa koko perhettä, ja monet nuoret äidit saattaa myös jättää lapsensa kokonaan vanhempiensa hoidettaviksi. Jos kyseessä on avioton lapsi jää isät usein taka-alalle tai häipyy kuvioista aika nopeesti. Tunnen monia naisia, jotka taistelee elatusmaksujen kanssa mutta tilanne ei oo ihan simppeli jos miehellä on useampia lehtolapsia, varaa hädin tuskin saada itsensä ruokittua ja monta vihaista naista odottamassa rahaa. Miesten macho-asennetta olisi siis tärkeää ravistella ja korostaa sitä, millaisia seurauksia suojaamaton seksi voi aiheuttaa paitsi terveydelle, myös kukkarolle.

Etenkin maaseudulla naisten usein oletetaan jäävän kotiin hoitamaan lapsia ja pitään taloa pystyssä. Oon tosin tavannut myös uraohjus-naisia, joita alkaa etenkin Maputon ympäristössä oleen koko ajan enemmän. Asenteet muuttuu, mutta hitaasti. Osa naisista hyväksyy roolinsa kotiäitinä (jota en yhtään väheksy) ja kokee että aikainen lasten hankkiminen ja naimisiinmeno on ainoa ja helpoin vaihtoehto – onhan se mahdollisesti ainoa esimerkki jota kotipiirissä on ikinä nähty tai johon on rohkaistu. Moniavioisuuskin voidaan hyväksyä luonnollisena asiana. Aviomies tuo taloudellisen turvan, vaikka miehen joutuisikin jakamaan. Paljon näkyy kuitenkin sellaisia parisuhteita, joissa miehet haluavat pitää vaimonsa kotona eikä naisen elämänpiiri saisi ulottua kotiympäristöä pidemmälle. Mies tuo leivän pöytään, mies päättää. Samalla tosin nainen tekee kotityöt, hoitaa lapset ja tekee omia myynti-, pelto- tai siivoustöitä. Mun kaveri Bilatos, joka on työnsä kautta perehtynyt enemmän naisten oikeuksiin, kertoi että joidenkin mittausten mukaan naisten erilaisiin askareisiin menee päivän aikana 3 kertaa enemmän aikaa kun miesten työntekoon. Tällä välin mies saattaa juosta kylällä tapaamassa ensimmäistä, toista tai kolmatta tyttöystäväänsä tai pahimmassa tapauksessa omia lapsiaankin joista ei ole ollut tietoinen - pienessä kylässä kaikki on mahdollista. 

 Tässä on yksi syy miksi HIV on iso ongelma koko maassa, ja lähteestä riippuen noin 11.5% aikuisväestöstä on HIV-positiivisia. Monia HIViä vastaan taistelevia projekteja onneksi löytyy ja niissä panostetaan toisaalta ennaltaehkäisyyn, toisaalta korostetaan miten HIV-positiivisuus ei ole kuolemantuomio vaan sen kanssa eläminen on mahdollista. Yks merkittävä tekijä on koulutus paitsi faktoista kuten tartuntatavoista, myös esimerkiksi tasa-arvosta. Naisten itsetuntoa tulis saada nostettua ja korostaa, että heidän ei pitäis alistua kaikkeen mitä miehet pyytää. Myös prostituutio on iso HIVin levittäjä, koska kun köyhyys on suurta, alkaa maailman vanhin ammatti nopeesti houkuttaan. Yks mun kavereista täällä on äiti, joka huolehtii myös isoäidistään, ja on taloudellisesti tosi tiukassa tilanteessa asuen yhden huoneen olkimajassa ilman sähköä. Pian mulle kuitenkin selvis mistä rahat uusiin vaatteisiin ja kampaamokäynteihin oli peräisin. Ensin mulle esiteltiin poikaystävä numero 1, jonka jälkeen käytiin hakemassa rahaa mieheltä numero 2 ja tapaamassa vielä epämääräistä papparaista numero 3. Tässä kohtaa innostuin luonnollisesti moralisoimaan oikein urakalla, mutta tajuttuani että itseä on Kelan turvaverkko hätävarana aika vaikee kuvitella samaan tilanteeseen, tyydyin vaan muistuttaan ehkäisystä.

 Matapan kokkausta. Ruuanlaitto alkaa aamuviideltä kun lähdetään pellolle hakemaan raaka-aineita, jatkuu pitkin päivää käsitellen lehdet oikealla tavalla ja voíla - 14 tunnin päästä on ruoka-aika!

 Nyt kun oon kironnut kaikki miehet alimpaan maanrakoon on ehkä hyvä muistuttaa että kolikolla on kaksi puolta, kaikki ei oo niin mustavalkoista ja sitä rataa. Pahoja ja hyviä ihmisiä mahtuu kaikkialle kansalaisuuteen, sukupuoleen, rotuun ja uskontokuntaan ym. katsomatta. Naisetkaan ei täällä kaikki oo ihan puhtaita pulmusia, ja oon saanut kuulla kavereiden surullisia tarinoita heidän vaimojensa tai tyttöystäviensä uskottomuudesta. Tunnen miehiä, jotka tekis mitä tahansa lastensa eteen ja jotka kohtelee vaimojaan kuin kuningattaria. Oon jopa kuullut, että pohjoisen provinsseissa myös naisilla voi olla useita aviomiehiä. Juttelin mun ystävän Samin kanssa, joka edustaa yhtä monista ihanan virkistävistä Mosambik-miehistä, jotka näkee naiset ystävinä ja hyvinä keskustelukumppaneina lihakimpaleen tai kodinhoitajan sijaan, ja jonka kanssa jutellessa opin aina jotain uutta. Sam sanoi, ettei ikinä haluaisi vaimoa joka pysyy kotona odottaen hänen ajattelevan naisen puolesta. Myös ajatus useammasta vaimosta tuntui mahdottomalta, vaikka Samin isällä onkin kaksi vaimoa. ”Eiköhän yhdenkin naisen ajatusten selvittämisessä oo tarpeeksi päänvaivaa”. Näinhän se on.

Kunnioitetaan toisiamme. <3

 Loppuun vielä kuva Hilariosta edustaan kaikkia Mosambikin pahis-miehiä haha

Bem-vindos para nossa casa

Kuten otsikko sanoo - tervetuloa meidän kotiin! Ajattelin että nyt olis hyvä aika pitää pieni turistikierros ja sainpa uskomattomista teknisitä taidoistani huolimatta kuvattua ja jopa lisättyä nää videot blogiin. Tekis mieli pyytää anteeks kaikkia mahdollisia ärsyttäviä maneereja ja jäätymisiä joita bongasin iteltäni tosta erittäin *köh* suunnitellusta höpinästä mutta antaa olla, koittakaa kestää! :)

Kauniilla ilmeellä heti alkuun haha

Kylmästä lämpimään

Kiitos ton (erittäin mielikuvituksellisen) otsikon Jukka Poika soikin nyt loppuillan päässä. Blogiin on näköjään tullut Suomen reissun mentävä aukko, mutta jatketaan siitä mihin jäätiin. Mitä tää hyppäys pohjoselle pallonpuoliskolle pisti tajuaan:

- Tampere on pysynyt ennallaan ja Näsinneula tönöttää edelleen suorassa

- Kaverit taas on yhtä vinksahtaneita kun aina ennenkin

- Osaan tarvittaessa heittäytyä pieneks vauvaks, jonka tärkein tehtävä on syödä ja nukkua (eiköhän tällä karjalanpiirakoiden ja Fazerin tankkauksella jaksa taas muutaman kuukauden)

- Vaikka reverse culture shock iskee alkuun, on sitä niin oman maan kasvatti että outoihin suomitapoihin tottuu taas nopeesti. Esimerkiks mua ahdisti hirveesti alkuun tää perinteinen tuntemattomien ignooraus ja yleinen hymyilemättömyys. On siinä kyllä puolensakin, että väsyneenä on mahdollista vaan kipasta hakeen maitopurkki kaupasta ilman, että tarvii selitellä kymmenelle vastaantulijalle mihin on menossa. Toisaalta shokki olis ollut varmasti isompi ja kestänyt kauemmin jos olisin ehtinyt olla Mosambikissa pidempään.

- Joka paikassa toitotetaan syömisestä, liikunnasta ja laihtumisesta. Tähän heräs kun on pari kuukautta ollut maassa jossa tärkeintä on saada maha täyteen edes jollain, ja jossa ihmiset huomauttaa ilosesti parinkin kilon lihomisesta päin naamaa.

- ”Mitä sulle kuuluu/miten on mennyt” kysymyksen vastaus alkaa Suomessa yleensä työ- tai opiskeluasioilla. Mosambikissa ihmissuhteilla tai sillä, mitä muuten elämässä on meneillään. Toki työ ja koulu on merkittäviä asioita, mutta kuuluuko niiden mennä esimerkiks perheen edelle? 

 

Oli luonnollisesti ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä, mutta huomasin että puoltoista viikkoo on lopulta aika pitkä aika. Reissu oli odottamaton, ja olin varautunu siihen että en olis Suomessa yli puoleen vuoteen. Päivisin kaikki oli töissä tai koulussa, lunta/räntää/vettä sato ja itelle tuli aika pian sellanen olo että mun paikka on tällä hetkellä muualla. Mosambikiin palatessa vastaanotto oli ihana, ja tajusin miten kiitollinen voi olla siitä, että on kaks paikkaa joita voi kutsua kodikseen ja joissa läheiset ottaa yhtä lämpimästi vastaan.

 

Paluulennolla pääs todistaan yhtä kauneimmista lentokonemaisemista tähän asti. Toisesta ikkunasta näky täysikuu, toisesta taas auringonlasku.

 

Ei paljoo hymyilyttänyt toi yhtäkkinen eskimoks heittäytyminen

 

Tuliaiseks Zurfa sai mun vanhoja vaatteita

 Ihanat sisarukset. Ali on muuttanut nyt meille isältään ja Lilita saattaa seurata pian perässä. Ei täällä sänkyjä oo, mutta lapset levittää bambumaton ja peiton olohuoneen lattialle joko tänne tai isoäidilleen naapuriin. Oon tosi ilonen siitä, että nyt pääsee näkeen lapsiakin enemmän.

Etäisyys auttaa tunnetusti ymmärtään asioita, ja pieni tauko laitto hyvin reflektoimaan (en oo opinnoissa yhtään aivopesty tohon termiin) mun kokemuksia tähän asti ja sain ihan uuden boostin palata takasin. Tähän asti oon saanut hyvin aikaa sopeutua kulttuuriin, oppia kieltä ja tietty opiskellakin. Arki lähtee kuitenkin missä tahansa rullaan nopeesti ja päiviin tulee tietyt rutiinit. Suomessa inspiroiduin vääntään Mosambik-bucketlistin, johon kuulu kaikennäköstä capulanamekon teettämisestä paikallisten ruokien kokkaukseen. Tää mun hillitön into osallistua kaikkeen ja olla superopiskelija sai kuitenkin pienen kolauksen. Yhteensä kolmen viikon koulusta poissaolon jälkeen mulle kerrottiin, että tällä hetkellä on pääsiäisloma eikä koulua oo ollenkaan. Mutta ei siinä mitään, sainpa hyvää aikaa mennä tutustuun mun kaverin Bilatoksen työpaikkaan jossa on muutenkin ollut jo pitkään tarkotus käydä. ACIDECO on järjestö joka koordinoi erilaisia projekteja, joiden päätavoite on auttaa paikallisia erilaisissa sosiaalisissa ongelmissa. Työ vaikuttaa ensi näkemältä tosi mielenkiintoselta ja aion todennäkösesti osallistua enemmänkin järjestön toimintaan, mutta enköhän loruile siitä lisää myöhemmin.

Yks iso asia mitä täällä on tapahtunut mun poissa ollessa on Manhica Secondary Schoolin kriisi. Koulun tyttöjä on oudosti pyörtyillyt kesken koulupäivän, välillä jopa 70 tyttöä päivässä. Tätä on kestänyt kuukausia, mutta nyt tilanne meni siihen pisteeseen että nuoret oli liian peloissaan mennäkseen kouluun. Yleinen uskomus on, että koulun aluella on pahoja henkiä, jotka pitää karkottaa. Nuoret ja vanhemmat on pitäneet mielenosoituksia, koska haluavat koulun johdon ottavan vastuuta asiasta ja käyttävän yli 60 000 meticalia (lähemmäs 2000 euroa) perinteisen tohtorin seremoniaan. Koulun johto ja kaikki opettajat on erotettu, ja tilanne on ilmeisesti edelleen auki. Ihmiset on melko yksimielisiä henkien olemassaolosta, ja muiden selitysten mahdollisuutta ei juurikaan ole tutkittu. Itse veikkaisin asiasta tän tarkemmin tietämättä syyksi kuumuutta/huonoa sisäilmaa yhdistettynä sosiaalisiin tekijöihin. Usko yliluonnolliseen voi olla tosi vahva, etenkin kun ihmiset ympärillä on henkien ”riivaamia”, joten mielentila voi tarttua. Toivotaan että asia selkenee parhain päin.

 Yks bucketlistin asioista oli kävellä enemmän chapan sijaan. Keskustaan on noin 4 kilsan matka, mutta matkat on aina lepposia koska niillä tutustuu ihmisiin. Nää lapset tulee aina höpötteleen ja innostuu valokuvista ja itsensä bongaamisesta kameran ruudulla.

 

Tää kaveri halus myös kuvauttaa itsensä

 

Mito ja Casilda

Naapurin mammat maistamassa Marianne-karkkeja

 

Casilda ja Etelä-Afrikan lippu. Tytön äiti, Lidian sisko, asuu Etelä-Afrikassa, jossa yrittää saada paremman toimeentulon perheelle. Casilda taas asuu täällä isoäitinsä luona.

 

Nää kuvat on otettu koulussa ennen reissua. Lola ja Humberta

 

Manhican kaunein näkymä (on toi maisemakin ihan jees hehe)

 Lola ja Clotilde

Ai niin, myös yks mahtava asia Suomen vierailussa oli se, että kahden kuukauden maahanmuuttovirastossa hortoilun ja korruptoituneiden rajaviranomaisten kanssa taistelun (kyllä, ostin kerran viisumin tiskin alta) jälkeen mulla on vihdoin opiskelijaviisumi! Suomen päässä homma hoitu niin, että pistin passin ja muut lappuset ensimmäisenä päivänä postissa Tukholmaan suurlähetystöön, ja pian se jo (sopivasti viimesenä päivänä haha) kolahtikin takasin postiluukusta viisumin kanssa. Pakko rakastaa sitä miten hommat siellä toimii. Rajalle pitää edelleen mennä kuukausittain syystä, joka tuntuu olevan kaikille täys mysteeri, mutta ainakin on viisumi minkä kanssa mennä jee!

Tällanen sillisalaatti tällä kertaa, heippahei!