There will be time

Oon aika suurpiirteinen (lue: sählä, huithapeli ja kömpelö) ihminen. Tässä pari hassua esimerkkiä taustalle.

Eräässä kahviladuunissa ollessani senaikainen kämppikseni Maija kysyi joka päivä töiden jälkeen ”mikäs on haaverisaldo tänään?” Sain ylpeänä esitellä välillä leipägrillin jättämiä tiikeriraitoja kämmenessä, välillä taas puukon karaistamia lovia peukaloissa. Saatan sopia näkeväni kavereita, mutta vahingossa nukun koko tapaamisen ohi tai olen toisessa kaupungissa. Olen muuttamassa Afrikkaan puoleksi vuodeksi, mutta huomaan tarkistaa viisumiasiat kunnolla vasta viikkoa ennen lähtöä, jolloin pitää tehdä helkkarin ripeitä ratkaisuja ja viime hetken viisuminhakureissu Tukholmaan. Saatan antaa uudelle kämppikselleni Katille kämpän ainoan avaimen, koska en itse tarvitse sitä seuraavana päivänä. Tästä seuraa, että kun aamulla olen lähdössä kiireellä töihin, huomaan että pyöräkatokseen tarvitseekin avaimen. Päätän siis ryömiä 30 senttisestä raosta aidan ali sisään, vieressä olevan random miehen naureskellessa ja ottaessa valokuvia tilanteesta samalla huutaen, että tulen jäämään jumiin. Luojan kiitos tuntematon pappa näki kohelluksen ja päästi mut sisään ennen kun tyttö olisi ollut päästään kiinni (tää keissi ei missään nimessä tapahtunut eilen, ehei…)

Älkää ymmärtäkö väärin, osaan myös keskittyä ja pohdiskella, mutta teen ne yleisen tuuliviireilyn, haahuilun ja duracell-pupuilun lomassa. En ole aikaisemmin juuri kokenut tarvetta pysähtyä, koska elämässä on paljon kaikkee kivaa ja koska nuorena jaksaa. Mutta mulla on teille (tai sit vaan sulle äiti, jos olet blogin ainoa lukija) etusivun uutinen - tarttukaa tuoleihinne ja prepare yourself…

Ei vaan välttämättä jaksa!

 

Ote Mosambikista:

”Musta on hyvää vauhtia kuoriutumassa kunnon kotihiiri. Aikaisemmin oli kauhee tarve olla koko ajan menossa ja muka-kiireinen, mutta viime aikoina oon tajunnut että myös päivät kotipiirissä on ihan jees. On aikaa keskustella, kokkailla hitaasti paikalliseen tyyliin ja leikkiä lasten kanssa. Välillä on hyvä pysähtyä miettiin onko oma kiire aina todellista vai vaan "kiirettä". Pysähtyminen ei oo välttämättä laiskottelua, se voi olla myös parempaa läsnäoloa.”

Samalla tavoin kuin musta oli kuoriutumassa kunnon kotihiiri, on tää blogi kuoriutumassa ”asiat, joita olin oppivinani Mosambikissa, mutta jotka unohdin samalla sekunnilla kun tulin takaisin Suomeen” -vuodatusämpäriksi. 

Läsnäolo, oman kehon kuunteleminen ja rauhoittuminen, nuo jokaisen naistenlehden vakioteemat. Carpe diem, tartu hetkeen, elämä on tässä ja nyt, ota aikaa itsellesi… Tärkeitä juttuja, ihan oikeesti. Syksyllä Suomeen tultuani päässä pyörivät Bob Marley, afrikkalainen aikakäsitys ja hetkessä eläminen. Siitä huolimatta halusin alkaa taas sykkimään suomalaiseen malliin. Syksyn aikana väänsin yön pimeinä tunteina kandin, koska sellaista vissiin täällä yliopistossa vaaditaan. Se oli oikeastaan pirun mielenkiintoista, koska hei, saat valita itse kiinnostavan aiheen ja luvan kanssa perehtyä siihen täysillä. Ilmoittauduin kaikille mielenkiintoisille kursseille. Järjestötoimintaa, vaihtareiden tuutorointia, vapaaehtoiseksi Punaiselle ristille… (Tarkoitus ei ole tehdä mitään huomatkaa kuinka superihminen mä oon -listaa, vaikka tää kieltämättä pieneltä egoilulta näyttääkin).

Kunnes tajusin, että enhän mä millään ehdi tätä kaikkea. Haluan olla joka paikassa, mutta aika ja energia ei vaan riitä. Alkoi priorisointi - tee mitä pystyt mutta kaikkea ei voi saada. Kuin tilauksesta kroppani päätti mun puolesta, että on aika pysähtyä ja hiljentää tahtia. Vaikka pääsyy tähän olikin muualla eikä sitä voi pistää ainoastaan tämän aktiivisykkimisen piikkiin, haluan hihhuloida ja ajatella, että kaikella on tarkoitus.

 

 

Tässä toinen duracell-eläin, jota lainaan välillä ystävältä tassuterapeutiksi (ihan noin hyvän tahdon eleenä vaan hehe)

Aloin tehdä mindfulness-harjoituksia, koska se lievitti ahdistusta. Lisäksi se oli suoraan sanottuna ainoa asia jota pystyin tekemään, koska pikkurillinkään nostaminen ei onnistunut ja nukkuminen oli vaan kaunis muisto. Kun keho alkoi palautua, tuli jooga. Tajusin, että niillä miljoonilla joogaan hurahtaneilla taitaa oikeesti olla syynsä. Aikaisemmin se oli itselle vaan tylsää venyttelyä, ja halusin mieluummin urheilla, elää ja leikkiä aktiivisemmin (perus lapsen mieli). 

Kaikkein tärkeintä on se, että mut pakotettiin vihdoin pysähtymään ja ajattelemaan. Oikeasti. Syvällisesti. Välillä myös nauruhysteerisesti, koska unettomuus ei tee ihmisestä kovin skarppia. Aloin miettiä elämääni tähän asti. Ihmisiä ympärilläni. Kaikkia niitä upeita ihmisiä, joihin olen saanut tutustua toistaiseksi lyhyen elämäni aikana. Elämää Mosambikissa. Elämää Suomessa. Maailmantuskaa. Mikä tätä maailmaa ja ihmisten ajattelumalleja, arvoja ja asenteita vaivaa? Inspiroitumista. Rakkautta. 

Eiköhän tää spirituaalinen herääminen ja korkeelentoisuus ala pian häipyä taka-alalle, ja palaan taas maan pinnalle ja normaaliin sekoiluun. Toivottavasti tästä jää kuitenkin jotain käteen. 

 There will be time - Mumford & Sons 

Kiitos Maikki biisivinkistä!

 

Piisamirotta kiittää ja kuittaa. <3

Vaikeudet

Viime aikoina päässä on pyörinyt paljon ajatuksia. Siis paljon, isolla P:llä. Ystävät on alkaneet kutsuun mua muun muassa Buddhaks, Platoniks ja Piisamirotaks. Aloin miettiin, että läheiset alkaa varmaan olla jo aika täynnä mun filosofointeja ja avautumista, joten voisi keksiä jonkin muun kanavan purkaa tätä kaikkea. Toinen syy on se, että nolasin itseni jo liian monta kertaa avautumalla tuntemattomille, joista voisi mainita esimerkiksi dna:n asiakaspalvelijan ja lukiotutun, johon törmäsin ensimmäistä kertaa vuosiin. Sitten tajusin että hittovie, blogi!

Mulla on viime kuukausina ollut melko vaikeaa. 

”Huomiohuora. Kaikilla on ongelmia, mutta itsellä ei ainakaan ole tarvetta lähteä julkisesti niistä jauhamaan.” –Kuvitteellinen henkilö

Lähdenpä silti. En ala erittelemään yksityiskohtia, vaikka kerron niistä toki kysyttäessä. Tässä kohtaa taitaa olla myöhäistä sanoa, että olisin jotenkin avautumisen yläpuolella haha. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin näyttämään valoisammalta, ihanaa. 

Ote omasta blogikirjoituksestani Mosambikista:

Ongelmia löytyy kaikilta ja paljon. Ihmiset selviytyvät ihan uskomattomista asioista, ja yksi merkittävä voimavara on ongelmien jakaminen. Toki täälläkin on havaittavissa suomalaista vaikenemista ja asioiden pitämistä kodin sisällä erityisesti ”häpeällisten” asioiden kuten HIV:in kohdalla. Lähtökohtaisesti kuitenkin henkilökohtaisetkin asiat ovat yhteisiä. Jokainen tietää tunteen, kun on patonut jotain sisällään ja taakka kevenee vähintään puolella kun sen lopulta uskaltautuu jakamaan jollekin. Myös tieto muiden ongelmista auttaa pistämään omat asiat perspektiiviin. Nää on itsestäänselvyyksiä mutta miksi me silti ajatellaan, ettemme halua vaivata muita tai että henkilökohtaisista asioista avautuminen on kiusallista. Kaikella on toki rajansa, mutta jotenkin tätä suomimentaliteettia olisi hyvä ravistella ja oppia selviytymiskeinoja ihmisiltä, jotka voivat taiteilla itsensä mitä vaikeimmista tilanteista voittajina.

Kuulostaa aika viisaalta, vaikka itse sanonkin. Eri asia on se, miten hyvin tuota ajatusta pystyy käytännössä toteuttamaan. Kun tulin elokuussa takaisin Suomeen, mieleni ja koko ulkoinen habitukseni pulppusi Mosambikia ja sieltä oppimiani asioita. Tiesin jo tuolloin, että en pysty käsittelemään kaikkea siltä seisomalta, mutta ajan kanssa asiat selkeytyvät. Olin koko syksyn tietynlaisessa euforisessa tilassa – elämä on ihanaa, läheisiä ihmisiä ympärillä, kiitollisuutta, onnea ja autuutta! Keväällä kroppa alkoi kuitenkin testaamaan tyttöä ja teki selväksi, että euforia ei voi jatkua loputtomiin. 

Taistelin vastaan ja vähättelin omia tuntemuksiani. Mosambikissa olin selvinnyt vaikeuksista ajattelemalla positiivisen kautta ja käsittelemällä suurimman osan asioista yksin pääni sisällä, koska samassa tilanteessa olevaa vertaistukea ja kunnollisia yhteyksiä Suomeen ei ollut. Toinen keino oli pistää omia ongelmia perspektiiviin ja verrata niitä ympärillä olevien ihmisten vaikeuksiin. Niitä oli paljon, trust me. Jatkoin Suomessa samalla tavalla, koska en halunnut tehdä tuntemuksistani taakkaa muille. Ajattelin, että on sitä vaikeammistakin asioista selvitty. Jossain kohtaa aloin herätä sille, että tästä ei enää taida selvitä itsekseen pelkästään positiivisia motivaatiopostauksia selailemalla (tosin ne piti mut osaltaan järjissäni, kannattaa käydä kattomassa Facebookin feed ’Power of Positivity’). Siitä lähtien on väännetty monet itkut ja avautumiset läheisten ja vähemmän läheisten ihmisten kanssa, ja kompensoin oikein olan takaa aiempaa vaikenemistani. Serkku sanoi mulle, että silloin kun olet ainoana ulkomaalaisena afrikkalaisessa pikkukylässä niin sun täytyykin käsitellä asiat yksin. Mutta Suomessa ei ole pakko, täällä on aika paljon ihmisiä jotka kyllä ovat valmiita kuunteleen. Hmm, aika hyvä pointti. Ne ihmiset vain pitää löytää, ja itsestään pitää löytää rohkeus sanottaa vaikeitakin asioita.

Muutama kuukausi sitten eräs ystäväni alkoi varovaisesti kertoa, että hänellä on ollut melko vaikeaa jo pitkään. Perään hän huomautti kuitenkin heti, että ”ei se mitään vakavaa ole, varmasti kohtasit Mosambikissa paljon vaikeampia juttuja”. Ööö, are you kidding me. Seurasi pitkä rautalangasta vääntäminen ja avautuminen siitä, että ei ongelmia voi eikä saa verrata muihin. Jos susta tuntuu pahalta, niin anna tuntua!

Pakollinen motivaatioklisee: vaikeuksien voi antaa lannistaa, tai ne voi kääntää voimavaraksi. Damn right. 

Mutta entä, jos ihminen ei pysty siihen? Jokainen meistä kokee elämässään vaikeita, lannistavia, romahduttavia vaiheita ennemmin tai myöhemmin. Jos vaikeuksista selviää, niin ihmiset tuppaavat usein vetoamaan siihen, että he selvisivät koska ovat niin vahvoja. 

”Mulla oli vaikeaa, mutta koska olin niin pirun voimakastahtoinen niin nousin ja selvisin. Kyllä muidenkin pitäisi siihen pystyä, älkää kitiskö turhista.” –Kuvitteellinen henkilö

Yritän pysyä herkkänä tälle ilmiölle ja välttää sortumasta samaan. Miksi? Siksi, että voisin luetella miljoona itsestäni melko riippumatonta asiaa, joiden vuoksi mulla on voimavaroja selvitä haasteista. Välittävä perhe, uskomattoman ihana ystäväpiiri, koulutus maailman parhaassa maassa… Toki omakin persoona vaikuttaa, mutta se on vain pieni pala palapelissä. Kaikilla ei ole näitä voimavaroja. Totta, on joitain yksilöitä, jotka nousevat todella vaikeista tilanteista ja selviytyvät. Olen tutustunut viimeisen vuoden aikana moniin tällaisiin henkilöihin. Ensimmäisenä tulee mieleen eräs entinen katulapsi, joka opiskeli itsenäisesti englantia roskiksesta löytämällään englanninkirjalla, ja myöhemmin päätyi perustamaan yliopiston ja lukuisia erilaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä. 

Voidaanko me olettaa, että kaikki pystyisivät tähän? No ei h-lvetissä voida.