There will be time

Oon aika suurpiirteinen (lue: sählä, huithapeli ja kömpelö) ihminen. Tässä pari hassua esimerkkiä taustalle.

Eräässä kahviladuunissa ollessani senaikainen kämppikseni Maija kysyi joka päivä töiden jälkeen ”mikäs on haaverisaldo tänään?” Sain ylpeänä esitellä välillä leipägrillin jättämiä tiikeriraitoja kämmenessä, välillä taas puukon karaistamia lovia peukaloissa. Saatan sopia näkeväni kavereita, mutta vahingossa nukun koko tapaamisen ohi tai olen toisessa kaupungissa. Olen muuttamassa Afrikkaan puoleksi vuodeksi, mutta huomaan tarkistaa viisumiasiat kunnolla vasta viikkoa ennen lähtöä, jolloin pitää tehdä helkkarin ripeitä ratkaisuja ja viime hetken viisuminhakureissu Tukholmaan. Saatan antaa uudelle kämppikselleni Katille kämpän ainoan avaimen, koska en itse tarvitse sitä seuraavana päivänä. Tästä seuraa, että kun aamulla olen lähdössä kiireellä töihin, huomaan että pyöräkatokseen tarvitseekin avaimen. Päätän siis ryömiä 30 senttisestä raosta aidan ali sisään, vieressä olevan random miehen naureskellessa ja ottaessa valokuvia tilanteesta samalla huutaen, että tulen jäämään jumiin. Luojan kiitos tuntematon pappa näki kohelluksen ja päästi mut sisään ennen kun tyttö olisi ollut päästään kiinni (tää keissi ei missään nimessä tapahtunut eilen, ehei…)

Älkää ymmärtäkö väärin, osaan myös keskittyä ja pohdiskella, mutta teen ne yleisen tuuliviireilyn, haahuilun ja duracell-pupuilun lomassa. En ole aikaisemmin juuri kokenut tarvetta pysähtyä, koska elämässä on paljon kaikkee kivaa ja koska nuorena jaksaa. Mutta mulla on teille (tai sit vaan sulle äiti, jos olet blogin ainoa lukija) etusivun uutinen - tarttukaa tuoleihinne ja prepare yourself…

Ei vaan välttämättä jaksa!

 

Ote Mosambikista:

”Musta on hyvää vauhtia kuoriutumassa kunnon kotihiiri. Aikaisemmin oli kauhee tarve olla koko ajan menossa ja muka-kiireinen, mutta viime aikoina oon tajunnut että myös päivät kotipiirissä on ihan jees. On aikaa keskustella, kokkailla hitaasti paikalliseen tyyliin ja leikkiä lasten kanssa. Välillä on hyvä pysähtyä miettiin onko oma kiire aina todellista vai vaan "kiirettä". Pysähtyminen ei oo välttämättä laiskottelua, se voi olla myös parempaa läsnäoloa.”

Samalla tavoin kuin musta oli kuoriutumassa kunnon kotihiiri, on tää blogi kuoriutumassa ”asiat, joita olin oppivinani Mosambikissa, mutta jotka unohdin samalla sekunnilla kun tulin takaisin Suomeen” -vuodatusämpäriksi. 

Läsnäolo, oman kehon kuunteleminen ja rauhoittuminen, nuo jokaisen naistenlehden vakioteemat. Carpe diem, tartu hetkeen, elämä on tässä ja nyt, ota aikaa itsellesi… Tärkeitä juttuja, ihan oikeesti. Syksyllä Suomeen tultuani päässä pyörivät Bob Marley, afrikkalainen aikakäsitys ja hetkessä eläminen. Siitä huolimatta halusin alkaa taas sykkimään suomalaiseen malliin. Syksyn aikana väänsin yön pimeinä tunteina kandin, koska sellaista vissiin täällä yliopistossa vaaditaan. Se oli oikeastaan pirun mielenkiintoista, koska hei, saat valita itse kiinnostavan aiheen ja luvan kanssa perehtyä siihen täysillä. Ilmoittauduin kaikille mielenkiintoisille kursseille. Järjestötoimintaa, vaihtareiden tuutorointia, vapaaehtoiseksi Punaiselle ristille… (Tarkoitus ei ole tehdä mitään huomatkaa kuinka superihminen mä oon -listaa, vaikka tää kieltämättä pieneltä egoilulta näyttääkin).

Kunnes tajusin, että enhän mä millään ehdi tätä kaikkea. Haluan olla joka paikassa, mutta aika ja energia ei vaan riitä. Alkoi priorisointi - tee mitä pystyt mutta kaikkea ei voi saada. Kuin tilauksesta kroppani päätti mun puolesta, että on aika pysähtyä ja hiljentää tahtia. Vaikka pääsyy tähän olikin muualla eikä sitä voi pistää ainoastaan tämän aktiivisykkimisen piikkiin, haluan hihhuloida ja ajatella, että kaikella on tarkoitus.

 

 

Tässä toinen duracell-eläin, jota lainaan välillä ystävältä tassuterapeutiksi (ihan noin hyvän tahdon eleenä vaan hehe)

Aloin tehdä mindfulness-harjoituksia, koska se lievitti ahdistusta. Lisäksi se oli suoraan sanottuna ainoa asia jota pystyin tekemään, koska pikkurillinkään nostaminen ei onnistunut ja nukkuminen oli vaan kaunis muisto. Kun keho alkoi palautua, tuli jooga. Tajusin, että niillä miljoonilla joogaan hurahtaneilla taitaa oikeesti olla syynsä. Aikaisemmin se oli itselle vaan tylsää venyttelyä, ja halusin mieluummin urheilla, elää ja leikkiä aktiivisemmin (perus lapsen mieli). 

Kaikkein tärkeintä on se, että mut pakotettiin vihdoin pysähtymään ja ajattelemaan. Oikeasti. Syvällisesti. Välillä myös nauruhysteerisesti, koska unettomuus ei tee ihmisestä kovin skarppia. Aloin miettiä elämääni tähän asti. Ihmisiä ympärilläni. Kaikkia niitä upeita ihmisiä, joihin olen saanut tutustua toistaiseksi lyhyen elämäni aikana. Elämää Mosambikissa. Elämää Suomessa. Maailmantuskaa. Mikä tätä maailmaa ja ihmisten ajattelumalleja, arvoja ja asenteita vaivaa? Inspiroitumista. Rakkautta. 

Eiköhän tää spirituaalinen herääminen ja korkeelentoisuus ala pian häipyä taka-alalle, ja palaan taas maan pinnalle ja normaaliin sekoiluun. Toivottavasti tästä jää kuitenkin jotain käteen. 

 There will be time - Mumford & Sons 

Kiitos Maikki biisivinkistä!

 

Piisamirotta kiittää ja kuittaa. <3