Estamos juntos - olemme yhdessä

Estamos juntos. Lentävä lause joka heitetään kaverille aina heippojen yhteydessä. Suositun liittymäfirma Mcelin slogan joka näkyy ja kuuluu mainoksissa ja soi tunnarina päässä päivittäin. Mutta silti jotain, joka merkitsee mosambikilaisessa kulttuurissa paljon enemmän.

Olipa kerran ihan tavallinen koti-ilta. Lidia oli kokkaamassa ja mä tekemässä salaattia (ainoo mitä mun annetaan tehdä näillä kokkaustaidoilla). Tomaatteja ei ollut, joten huikkasin Lidialle että kipasen ostamassa naapurista kuten normaalisti. Naapurin mama kuitenkin ilmoitti että tomaatit on tältä päivältä loppu. Jäin siihen vaihtaan kuulumisia, kunnes ohi käveli mulle tuntematon tyttö. Tomaattimama pyysi tyttöä näyttämään mulle tien toisen potentiaalisen tomaattimyyjän luokse. Käveltiin tytön kanssa yhden henkilön luo, mutta ei löytynyt tomaatteja sieltäkään. Hetken aikaa taas rupateltiin, kunnes ohi käveli perhe. Kysyivät miten menee ja kerrottiin mun tomaattitarpeesta. He sanoivat naapuriltaan todennäköisesti löytyvän joten jatkettiin porukalla matkaa eteenpäin. Naapurillakaan ei tomaatteja enää ollut jäljellä, mutta kutsui kuitenkin sisään rupattelemaan. Perhe kertoi, että ovat menossa pian kirkkoon ja voimme samalla matkalla etsiä yhdessä. Vihdoin löytyi paikka jossa tomaatteja oli jäljellä, mutta tässä kohtaa olin jo aivan eksyksissä. Taas tuli yksi tuntematon tyttö vastaan, jota perhe pyysi opastamaan mut kotiin. Parasta on, etten missään vaiheessa edes sanonut missä asun, mutta nää mulle tuntemattomat ihmiset tiesi sen jo valmiiks. Puolentoista tunnin ja monen uuden tuttavuuden jälkeen tulin kotiin. Eikä Lidia edes ihmetellyt, perusmenoo Macianassa...

Mosambikiin tullessa piti totutella siihen, että ostaessani ruokaa kaikki on automaattisesti yhteistä - eikä vaan saman katon alla asuville vaan myös naapurustolle. Totta kai vaatii suomalaisena edelleen pitkää pinnaa, kun mun seuraavan päivän evääks suunnitellut hedelmät on kaikki syöty. Juuri kun alan kirota itekseni huomaan pian saavani oikeeta ruokaa tilalle pyytämättä. Pian tajusin että tää vaihtosuhdehan on loistava ja se on pitänyt ihmisiä hengissä vaikeissa olosuhteissa vuosisatoja. Kun mun vanhemmat tuli tänne pari päivää sitten (jeejee, siitä lisää myöhemmin!), he pääsi myös todistaan tätä. Isä kävi ostaan vettä torimyyjältä, ja kun myyjälta oli vesipullot loppu kävi hän lainaamassa vieressä olevalta kilpailijalta. Tää nauratti ja hämmensi porukoita paljon. Vaikka kaikki taistelee selviytyäkseen, ei ilman toisten auttamista voi pärjätä koska silloin jäisi itsekin pulaan tiukassa tilanteessa.

Päiväkodissa

 Orpokodin tyttöjä

Jos ihmisellä on työpaikka ja tuloja, on oletus että perhettä ja ystäviä autetaan. Jos työpaikan menettää, on tukiverkko ottamassa vastaan. Liikkuvuus työn perässä pitkiä matkoja esimerkiksi muihin provinsseihin ja Etelä-Afrikkaan on yleistä. Mutta jos kotiseudultaan muuttanut henkilö unohtaa läheisensä eikä auta heitä, on vastaanotto kotona sen mukainen. Kuulin tarinan eräästä miehestä, joka ulkomaille muutettuaan innostui itsenäisestä elämästä ja tienaamisesta ja unohti perheensä. Miehen sairastuttua vakavasti vaimo jätti tämän ja toi kotiseudulleen sairastamaan. Silmä silmästä-periaatteella perhe ei kuitenkaan huolinut miestä takaisin, koska läheisten unohtaminen on yksi isoimmista synneistä jonka ihminen voi tehdä. Onneksi he ymmärsivät tapauksen ironian ja lopulta suostuivat huolehtimaan miehestä.

Kun esittelin suomalaista sosiaalijärjestelmää paikallisille yhteisötyöntekijöille sain ylpeenä kertoa, että valtio pyrkii pitämään huolen ihmisistä ja tarjoaa myös materiaalista apua heikoimmassa asemassa oleville (eri puheenaihe onkin sit se mitä politiikan ihanat uudet tuulet tuo tullessaan, mutta se ei ollut olennaista tässä yhteydessä). Kerroin, että vanhemmuutta tuetaan, kuten myös köyhiä, sairaita ja asunnottomia. Tuntui melkein pahalta ylpeillä tästä juuri, kun olin kuullut työntekijöiden tuskailuja riittämättömyydestä ja lukuisia tarinoita siitä kuinka valtio lupaa auttaa mutta olennaisempaa on keskittyä ostamaan uusia luksusautoja presidentille. Koin kuitenkin tärkeeksi korostaa tässä kohtaa, että yhteisöllisyys ja sosiaalisuus on täällä jotain ainutlaatuista. Niiden hyödyntäminen on valttikortti yhteisöissä työskenteleville materiaalisen avun niukkuudesta huolimatta ja mosambikilaisena heidän tulis olla erityisen ylpeitä tästä osasta kulttuuria.

 Vapunviettoo Ponta do Ourolla (oi kyllä, vappu on juhlapäivä täälläkin!)

Voisin napata satunnaisotannalla jonkun kylältä ja olis erittäin todennäköistä, että häntä koskee osa tai kaikki seuraavista: ei ole rahaa ruokaan (pelto toki saattaa löytyä), on HIV-positiivinen, sairastaa malariaa, ei ole rahaa lääkkeisiin tai hyttysverkkoon (tehokkain malarian ehkäisijä), lapsi on kuollut, puoliso on kuollut, häneltä on ryöstetty jotain viimeisen viikon aikana, on veloissa, on myynyt itseään, on saanut lapsen teini-iässä, on lähisuhdeväkivallan uhri, on jättänyt koulun kesken… Ongelmia löytyy kaikilta ja paljon. Ihmiset selviytyvät ihan uskomattomista asioista, ja yksi merkittävä voimavara on ongelmien jakaminen. Toki täälläkin on havaittavissa suomalaista vaikenemista ja asioiden pitämistä kodin sisällä erityisesti ”häpeällisten” asioiden kuten HIV:in kohdalla. Lähtökohtaisesti kuitenkin henkilökohtaisetkin asiat ovat yhteisiä. Jokainen tietää tunteen, kun on patonut jotain sisällään ja taakka kevenee vähintään puolella kun sen lopulta uskaltautuu jakamaan jollekin. Myös tieto muiden ongelmista auttaa pistämään omat asiat perspektiiviin. Nää on itsestäänselvyyksiä mutta miksi me silti ajattellaan, ettemme halua vaivata muita tai että henkilökohtaisista asioista avautuminen on kiusallista. Kaikella on toki rajansa, mutta jotenkin tätä suomimentaliteettia olisi hyvä ravistella ja oppia selviytymiskeinoja ihmisiltä, jotka voivat taiteilla itsensä mitä vaikeimmista tilanteista voittajina.

Olennaista on, että kovaääninen, raikuva ja räkäinen nauru on yksi näkyvimmistä asioista katukuvassa. Kaiken tän vaikeuksien jakamisen vastineeksi myös elämän ilot jaetaan.

Ollaan yhdessä!