Kaduilla on elämää

Tem vida nas ruas eli kaduilla on elämää on yksi kansalaisjärjestö Grupo Ruas e Praçasin iskulauseista. Olen jo blogissa jonkin verran sivunnut tätä aiempaa vapaaehtoistyö-/ nykyistä harkkapaikkaani, mutta nyt yritän saada aikaan vähän kattavamman esittelyn järjestön työstä. 

Grupo Ruas e Praças (=katujen ja aukioiden ryhmä) on työskennellyt Recifessä jo 30 vuotta katulasten ja faveloissa asuvien lasten ja heidän perheidensä kanssa. Järjestön erityiskohderyhmää ovat katulapset ja -nuoret, koska se on ainoa Recifessä juuri heidän auttamiseensa painottunut järjestö. Iso osa lapsista ja nuorista asuvat kuitenkin yhteisöissä perheidensä kanssa, ja heidän kohdallaan työ on ennaltaehkäisyyn painottuvaa. Ennaltaehkäisevä työ on paikallaan, koska kaikissa Brasilian suurkaupungeissa yhteisöjä pyörittävät pitkälti huumejengit, ja asukkaat ovat köyhempiä ja monessa suhteessa haavoittuvassa asemassa yhteiskunnassa. 

Monilla on katulapsi-ilmiöstä erilaisia, usein virheellisiä tai mustavalkoisia mielikuvia, enkä itse ollut tässä poikkeus. Maissa, joissa ilmiö on isompi, yleinen näkemys katulapsista yksinkertaistuu joko pelastettavissa oleviin uhreihin tai rikollisiin, jotka on siivottava pois julkisilta paikoilta. Katulasten auttamisessa on mielestäni tärkeää muistaa poikkeuksellisen vahva itsenäisyys verrattuna muuhun ikäryhmään, ja toisaalta poikkeuksellisen haavoittuva asema. Näitä ei kuitenkaan saa lähteä kärjistämään esimerkiksi holhoamalla ja “kaappaamalla” suojaan vastoin tahtoa, tai kohtelemalla kuten rikollisia – ja kyllä, näitä molempia tapahtuu paljon. Usein esimerkiksi poliisin suhtautuminen on valitettavasti ennakkoluulojen, rasismin ja väkivallan värittämää, vaikka Brasilian lainsäädäntö on pyrkinyt hitaasti siirtymään lapsiystävällisempään ja tasa-arvoisempaan suuntaan. 

Miten kadulle päädytään?

Kadulle päätymisessä puhutaan ns. pull factoreista ja push factoreista, ja usein molemmat ovat syinä lasten kadulle ajautumiseen. Pull factoreita eli kadulla houkuttelevia tekijöitä ovat esimerkiksi huumeet, vapaus, mahdollisuus elannon hankkimiseen, kaveripiiri ja itsenäisyys. Kadun vaarallisuutta ja vahingollisuutta lapsille ei voi kiistää. Kadulla elo on usein selviytymistä perustarpeiden täyttämisestä, ja väkivalta, seksuaalinen- ja muu hyväksikäyttö, ja yleinen turvattomuus ovat jatkuvasti läsnä. Lapset hankkivat elantonsa mm. kerjäämällä ja mitä mielikuvituksellisimmilla työmuodoilla, mutta myös ryöstelemällä, huumeiden myynnillä ja prostituutiolla. 

Katulasten perhetilanteet ovat asia, josta olen saanut järjestön kautta jo nyt valtavasti lisää ymmärrystä. Niin mikä koti, mikä perhe? Yksi yleinen mielikuva monilla on varmasti se, että katulapset ovat orpoja, tai siteet kotiin ovat vähintäänkin hyvin rikkonaiset. Monilla lapsista siteet kotiin ovat kuitenkin olemassa, tosin joillain ne ovat heikommat kuin toisilla. Osa katulapsista nukkuu usein kotona perheensä kanssa, oli tämä perhe sitten vanhempien, muiden sukulaisten, kummien tai naapurin luona. Pääosin perheiden pää on kuitenkin yksinhuoltajaäiti tai muu naispuolinen sukulainen, ja isät ovat usein häipyneet kuvioista. Elinpiiri vaihtelee usein joustavasti kodin ja kadun välillä. Välillä lapset saattavat olla pidempiä aikoja kadulla, palata hetkeksi kotiin ja sitten taas kadulle. Usein valitettavasti katuelämä vie mukanaan, ja kotona vietetty aika kapenee, ellei jokin pysäytä tätä kehitystä.

Edellä mainitsemani push factorit eli kadulle työntävät tekijät liittyvät usein kasvuympäristöön ja haasteisiin perheissä. Yksinkertaistettuna, erästä järjestön työntekijää lainaten, haasteet liittyvät usein joko rakkauden tai rajojen puutteeseen. Tarkoitus ei ole kuitenkaan syyllistää vanhempia, vaan vahvistaa ja edistää heidän elämäntilannettaan ja osallisuuttaan. Etenkin brasilialaisessa kontekstissa tulee ymmärtää yhteiskunnan räikeän eriarvoisuuden vaikutus siihen, että kaikilla perheillä ei ole samanlaisia resursseja ja osa tarvitsee vahvaa tukea. Perheenjäsenet saattavat työskennellä pitkää päivää saadakseen perustoimeentulon, eivätkä välttämättä ehdi juuri näkemään lapsiaan. Osa taas on työttömiä. Joskus vanhemmat kehottavat lapsia kadulle kerjäämään tai töihin auttaakseen toimeentulon kanssa. Monissa perheissä suhteet lasten ja heidän perheidensä välillä ovat hyvät ja lämpimät, mutta syystä tai toisesta lapset ovat ajautuneet kadulle. 

Toki on myös paljon todella tulehtuneita tilanteita, joissa kotona pysyminen on todella vaarallista esimerkiksi väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi. Toisinaan perhe ei päästä lasta enää kotiin esimerkiksi huumeidenkäyttön, huonoon käytökseen tai seksuaaliseen suuntautumiseen vedoten. Osa vanhemmista saattaa itsekin käyttää tai myydä huumeita. Pyrin kuitenkin avaamaan sitä, ettei katulasten kohdalla aina ole kyse kaltoin kohdelluista tai vanhempiensa hylkäämistä lapsista, vaan tilanteet ovat hyvin monisyisiä. On siis paljon syitä sille, että järjestön työ painottuu lasten ja nuorten lisäksi myös perheisiin. Usein elinolosuhteet ovat heikot, mutta perheet ovat sinnikkäitä vaikeista olosuhteista huolimatta. Syyt kadulle ajautumiseen eivät ole yksinkertaistettavissa vain perheongelmiin, vaan ovat useiden tekijöiden summa ja pohjimmiltaan seurausta sosiaalisesta eriarvoisuudesta.

Haastavasta ja poikkeuksellisesta tilanteestaan huolimatta katulapset ovat ensisijaisesti kuitenkin lapsia samoine tarpeineen ja toiveineen kuin muutkin ikäisensä. Monet ovat ystävällisiä, leikkisiä, solidaarisia ja uteliaita, ja heillä on tarve saada läheisyyttä ja rakkautta. Monille katu tarjoaa paikan täyttää näitä tarpeita. Jotkut ovat myös ajoittain vetäytyviä, aggressiivisia ja heidän on vaikea luottaa ihmisiin. Usein käytös voi olla kadulla opittu selviytymiskeino. Eräs poika, jota järjestön työntekijät olivat lähestyneet ensimmäistä kertaa kertoakseen toiminnasta, oli alkanut huutaa hysteerisesti "en usko teitä, leikkaatte multa kuitenkin maksan irti ja myytte pimeillä markkinoilla!". Myöhemmin hän kuitenkin alkoi osallistua toimintaan. Hauska tarina sinänsä, mutta toisaalta kertoo paljon elämästä kadulla - liiallinen luottamus voi kostautua. 

Grupo Ruas e Praças - mitä, miten, miksi?

Järjestö ei ole asuntola tai orpokoti, vaan heidän työotteensa katulasten ja -nuorten kanssa on jalkautuvampi ja vapaaehtoisuuteen perustuva. Järjestö pyrkii osallistamaan lapsia ja tekemään työtä heidän kanssaan, ei heille. Tämä vapaaehtoisuuteen ja luottamukseen perustuva suhde on ensiarvoisen tärkeää lasten ja nuorten auttamisessa. Mitään muutosta ei tapahdu, jos lapsilla itsellään ei ole motivaatiota työskentelyyn. Ensin on tutustuttava heihin, kuunneltava heidän toiveitaan ja elämäntilannettaan. On myös tärkeää pohtia, mitkä ovat mahdollisuudet nuoren kotiin palaamiseen (jos sellainen on), ja olisiko läheisverkostossa mahdollisuuksia. Vapaaehtoisuuteen ja lasten ehdoilla työskentelyyn perustuva auttaminen ei kuitenkaan tarkoita kaiken katsomista läpi sormien, vaan sitä, että luottamussuhteen synnyttyä ohjausta ja rajoja on helpompi tarjota.

Mielestäni on toki tärkeää tarjota lapsille myös mahdollisuuksia asuntoloihin, sijoituslaitoksiin, ja vaihtoehtoisiin paikkoihin asua, jos he osoittavat kiinnostusta siihen. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toimi ajatuksella ”haetaan lapset nytheti suojaan ja pidetään siellä” - eikä vähiten siksi, että vastoin tahtoaan sijoitetut lapset eivät pysy laitoksissa. Maailmalla toimii paljon erilaisia asuntoloita katulapsille tiukkoine sääntöineen ja ehtoineen. Tämä usein johtaa siihen, että he karkaavat takaisin kadulle ja hyvät tarkoitusperät vesittyvät. Recife ei vaikuta olevan tässä suhteessa poikkeus, ja järjestön työntekijöiden mielipiteet paikallisista laitoksista ja asuntoloista eivät ole kovin ruusuisia. Yleensä ongelma on juuri perehtymättömyys lasten ja perheiden tilanteeseen ja auttaminen vastoin tahtoa ja kuulematta asianosaisia. Toki varmasti on olemassa myös laadukasta ja toimivaa työtä tekeviä asuntoloita.

Työmuotoja järjestöllä on useita. Kasvattajat tekevät jalkautuvaa katukasvatusta, ja sosiaalityöntekijät tapaavat haastavimmissa tilanteissa olevia perheitä säännöllisesti. Vanhemmille järjestetään myös yhteisiä tapaamisia. Lisäksi järjestö tekee tunne- ja sosiaalisten taitojen kasvatusta kouluissa, ja pyörittää konfliktiensovittelu- ja tukikeskusta kahdessa eri yhteisössä. Järjestöllä on monia erilaisia aktiviteetteja sekä katulapsille että yhteisöjen lapsille, kuten valokuvaus-, capoeira-, jalkapallo- ja työnhakutaitoryhmä. Yhtenä filosofiana on tarjota yhteisen tekemisen paikkoja katulapsille ja -nuorille ikätovereidensa kanssa. Osa työskentelystä on kuitenkin suunnattu vain katulapsille, koska heidän elämäntilanteensa vaatii erityishuomiota. Tarkoitus ei ole silti luoda kaikkia järjestön aktiviteetteja erikseen katulapsille ja yhteisöjen lapsille, koska tämä voisi luoda tarpeetonta syrjäyttämistä. 

On myös syytä muistaa, että vaikka järjestö jaottelee lapset ”katulapsiin” ja ”haavoittuvassa tilanteessa oleviin lapsiin”, on tämä raja häilyvä. Yksi asiakasryhmä on myös ”toinen jalka kadulla” -lapset, jotka nukkuvat kotona. Heillä on usein samankaltaisia haasteita kuin täysin kadulle integroituneilla lapsilla, kuten päihdeongelmat, kaduilla työskentely tai kerjääminen ja koulunkäymättömyys. Englanniksi tähän on termit children on the street (kotona nukkuvat mutta kadulla oleilevat/ työskentelevät lapset) ja children of the street (kadulla asuvat lapset). Erityishuomiota pyritään antamaan myös heidän auttamiseensa, eikä siis tule vain tuudittautua siihen, että heillä on koti, jossa nukkua.

Keskeinen katulapsille suunnattu työmuoto on joka viikko tapahtuva kolmipäiväinen prosessi. Tähän kuuluu kahden päivän retki maaseudulle, jossa järjestöllä on kasvatuskeskus Vida Nova (=uusi elämä). Halukkaat katulapset tulevat ensimmäisenä päivänä järjestölle taideterapiaan ja keskustelemaan, ja pääsevät samalla suihkuun ja syömään. Seuraavana päivänä lähdetään maaseudulle, jossa lapset pääsevät irtautumaan kaupungin hälinästä, kadun arjesta ja huumeista, ja rentoutumaan täysin erilaiseen ympäristöön. Prosessin aikana työstetään lasten elämäntilanteita, haasteita, toiveita, ja vaihtoehtoista elämää. Yleensä prosessin aikana pyritään myös työstämään kotiin paluuta, jonka järjestön työntekijät kokevat valtaosassa lasten tapauksissa turvallisemmaksi ja paremmaksi vaihtoehdoksi kuin kadulla olon.

Keskeinen osa sosiaalityöntekijöiden työtä ovat kotikäynnit faveloihin lasten perheisiin, ja käyntejä tehdään säännöllisesti tarpeen mukaan. Toisinaan myös perhe oleilee tai asuu kadulla, jolloin jalkaudutaan kadulle ja pyritään etsimään perhe sieltä. Tähän mennessä olen päässyt työntekijöiden mukaan kaikkialle, mihin he ovat menneet.  Turvallisuuskysymykset on kuitenkin tärkeä pitää mielessä. Järjestö on toiminut Recifessä jo vuosikymmeniä, joten se on jo tunnettu monissa faveloissa. Asukkailla on kunnioitus järjestön työtä kohtaan ja pääosin ymmärretään, että pyrkimys on auttaa ja edistää yhteisön hyvinvointia. Työntekijät pyrkivät kuitenkin aina kartoittamaan turvallisuustilanteen paikalle saapuessa, ja jos tunnelma vaikuttaa levottomalta, ei riskejä oteta. Poliisin tullessa paikalle lähdetään aina pois, sillä silloin on riski joutua väärään paikkaan väärään aikaan.

Suurin osa järjestön asiakkaista tulee Santo Amaro -favelasta, joka on tämän maakunnan väkivaltaisin favela. Jalkautumista pystytään kuitenkin yleensä tekemään rauhassa, koska pääosin ihmiset elävät normaalia elämäänsä väkivallasta ja huumebisneksistä huolimatta. Usein huumejengien läsnäolo saattaa näkyä kotikäynneillä esimerkiksi niin, että tapaamisia kuunnellaan ja tarkkaillaan, sillä pääjehut haluavat tietää millaista työtä heidän alueellaan tehdään ja millaisilla motiiveilla. Tulee siis olla tarkkana erityisesti huumeista puhuttaessa, sillä he tuskin suhtautuvat hyvällä jos tulkitsevat järjestön työn haittaavan bisneksiä. Toistaiseksi yhteisökäynnit ovat kuitenkin sujuneet rauhallisesti, enkä ole vielä huomannut levottomuuksia. On kuitenkin tärkeää muistaa ja yrittää ymmärtää myös nämä varjopuolet. Huumebisnekset ovat myös lapsiin ja nuoriin merkittävästi vaikuttava asia, ja kuten sanottu, osa päätyy joko käyttämään tai bisneksiin mukaan.

Työelämäryhmän tuotos: Sano ei orjuuttamiselle, vieraannuutamiselle ja sorrolle - ihminen ei ole se, mitä hänellä on vaan se, kuka hän on!

Vanhempien ryhmä

Järjestö tekee tiiviisti yhteistyötä muiden Recifen järjestöjen, instituutioiden sekä koulujen kanssa, järjestäen yhteisiä tapahtumia, poliittisia marsseja ja muita projekteja. Rakenteellinen työ on siis mielestäni hienosti hallussa, ja moniin tapahtumiin on tärkeää saada lapset ja nuoret mukaan. Tähän tarjoaa hyvän pohjan brasilialainen kulttuuri, johon kuuluu jalkautuminen ja äänen pitäminen aiheesta x, oli sitten kyseessä poliittinen mielenosoitus, karnevaalit tai jalkapallo.

Järjestö organisoi vuosittain ”yhteisön huuto” -mielenosoituksen Santo Amaro -favelassa, josta iso osa asiakkaista tulee. Paikalla oli noin 150 ihmistä, suurin osa järjestön asiakaslapsia ja -nuoria sekä heidän vanhempiaan. Ennen mielenosoitusta olimme muun muassa askarrelleet kylttejä ja tehneet pieniä keskustelutilaisuuksia siitä, mitä he haluaisivat muuttaa yhteisössään tai ylipäätään Brasiliassa eriarvoisuuden vähentämiseksi. Oikeus elää, oikeus parempaan koulutukseen ja terveydenhuoltoon, korruption loppuminen ja faveloiden vapautuminen huumeista ja huumebisneksestä olivat osa toiveista. Järjestössä ollaan ehdottomasti sitä mieltä, että tätä ymmärrystä ja yhteiskunnallista osallisuutta on rakennettava lapsesta asti, ja keskustella lasten ja nuorten kanssa heidän oikeuksistaan.

Tällä hetkellä presidentinvaaligallupeja johtaa äärioikeistoa edustava ”brasilialainen Trump” Bolsonaro, tosin Bolsonaroon verrattuna Trump näyttäytyy itselleni mukavana nallekarhuna. Ensi kuussa on siis jännät paikat, koska ero työväenpuolueen kandidaatti Haddadilla ja Bolsonarolla on tällä hetkellä melko pieni. Bolsonaron voittaessa olisi kuitenkin selvää, että naisten, köyhien, rodullistettujen, seksuaalivähemmistöjen ja muiden vähemmistöjen ihmisoikeudet ovat entistä suuremmassa vaarassa.

Paikallinen sosiaalityön harjoittelija Joyce, mä ja meikäläisen Paintilla ja rautaisella ammattitaidolla suunnittelema mielenosoituspaita haha

Toukokuussa järjestettiin kahden päivän koulutusretki maaseudulle, jossa käsiteltiin seksuaalisuutta erilaisten työpajojen avulla. Paikalla oli noin 50 lasta ja nuorta, sekä katulapsia että yhteisöjen lapsia. Vastaavia tapahtumia järjestetään säännöllisesti eri teemoihin liittyen.

 Vapaaehtoistyöntekijä Jujú

 Päiväretki rennompaan ympäristöön katulasten kanssa

Katulapset ovat neuvokkaita ja kehittävät lukuisia selviytymiskeinoja pärjätäkseen ainutlaatuisessa elämäntilanteessaan. Monilla on ihan tavallisia unelmia muun muassa omasta kodista, perheestä ja työnteosta, mutta vaikean elämäntilanteensa vuoksi he tarvitsevat valtavasti tukea rakentaakseen siltoja todellisuuden ja unelmiensa välille. Yhden työntekijän sanoin: lasten kaduilla olo on avunhuuto - merkki siitä, että jotain tässä yhteiskunnassa täytyy muuttaa. Päättäjät ovat pitkään asettaneet syyttävän sormen rikkoutuneisiin perheisiin ja vanhempien vastuuttomuuteen, vaikka tosiasiassa tilanne on usein se, että vanhemmat ovat lasten tavoin tämän rikkoutuneen ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan uhreja.

Muistutan vielä, että vaikka nämä näkemykset ovat osittain yleistettävissä ja tutkimuksiin pohjaavia, ovat ne lopulta pitkälti kulttuurisidonnaisia ja yhden Suomesta vieraaseen kulttuuriin pulpahtaneen naisen tulkintaa. Haluan kirjoittaa aiheesta, koska olen itse valtavan kiinnostunut siitä ja oletan, että ilmiö kiinnostaa joitain muitakin. Yritän kuitenkin tiedostaa sen, että julkisesti näin sensitiivisistä asioista kirjoittamisessa on aina riski sosiaaliporno-viboihin. Tavoitteeni on kuvata katulasten ja yhteisöjen elämää mahdollisimman realistisesti, kauhistelematta tai romantisoimatta. Aina on kuitenkin riski virheellisiin sanavalintoihin ja tulkintoihin. Pyrin kuitenkin oppimaan aiheesta lisää koko ajan, ja työstämään koko ajan syvenevää ymmärrystä näistä aiheista, vaikka ne jäävätkin itselleni aina tietyllä tasolla etäisiksi hyvin erilaisesta taustasta ja kulttuurista tulevana.

Kas näin, tässä taas meikäläiselle tunnusomainen monsteripostaus pitkästä aikaa! Viime kuukaudet ovat olleet meneviä ja kuluneet harjoittelun lisäksi reissatessa. Sain tänne Malickin lisäksi kyläilemään myös herkkuserkkuni Liisin. Olen kyllä tosi kiitollinen siitä, että oon saanut tänne ison kasan rakkaita ihmisiä kylään tämän vuoden aikana, eikä isoa koti-ikävää ole oikeastaan ehtinyt syntyä. Harjoittelua on kuitenkin nyt kuukausi takana, ja arki on lähtenyt taas hyvin rullaamaan. Mielelläni palaan kirjoittamaan vielä lisää kuulumisia, mutta mitään en uskalla luvata. Kiinnostavasta työstä huolimatta energiatasot on usein aika heikoilla, kun päivät ovat tosi intensiivisiä ja portugalintäyteisiä.

Nyt on kuitenkin hyvä keskittyä täysillä harjoitteluun, sillä tämä projekti on ja on ollut yksi iso henkilökohtainen unelmani - aika ajoin raskas, väsyttävä ja maailmantuskaa aiheuttava, mutta opettavainen ja antoisa unelma. Eikä se toivottavasti ole vielä hetkeen päättymässä, sillä jos universumi mahdollistaa, alan Suomeen palattuani työstämään graduani samojen teemojen parissa ja palaan Recifeen ensi vuonna keräämään aineistoa. Sormet ristissä, että kaikki sujuu hyvin!

Pus, haleja, palataan! <3